IRC-Galleria

Vaik asuis kaupungissa, ni silti tääl on kyl metsiä, se on Suomessa hienoa.
Ne metsät osaa myös olla todella pimeitä.
Valaistulta kadulta kun astuu metsäpalstalle, jossa ei ole minkäänlaista valaistusta niin olo alkaa muistuttaa hyvin nopeasti liiallista annostusta huumeita.
On vain tajuttava - samoin kuin liiallisen annostelun jälkeen - ettei ole mitään pelättävää, aivot vain alkavat herätellä pelkoja mielen perukoilta ja mielikuvitus alkaa välittömästi niitä ruokkimaan, mikäli et laita vastaan ja koita jäsennellä ajatuksia jotenkin edes järkevästi.
Pimeässä et erota polkua, varsinkaan tuntemattomassa metsässä, et ole ollut siellä ikinä, et tiedä mistä metsään astuit, etkä minne polku sinua kuljettaa, astut lyhyitä ja arkoja askeleita tunnustellen metsän pohjaa, vähitellen alkaa järki sanoa, ettei ole pelättävää, unohdat pelot täysin, alat näyttiä varjojen ja täydellisen pimeyden leikistä, aivojen ja silmien yhteistyö ei tuota mitään selkeitä kuvia, vain väreilyä ja tummaa ja vielä tummempaa, mielihyvä kulkee kehossa väreillen sormissa, joita on jatkuvasti nosteltava, koska luulet niiden hipovan pensaita - mitä pensaita, et edes näe nenääsi, miten näkisit pensaita - , aaaaa, mikä ihana olo.
Yhtä äkillisesti kuin euforia alkoi hiipiä kehoosi, se myös pakotetaan sieltä ulos, asutuksen valot sohaisevat silmiisi, sokaistut täysin pimeydelle, ei enää varjoja, vain valo ja sitä vasten siluetteja, no nautitpa edes hetken.

Seikkailujen ja uusien alueiden tutkimisen tulisi kuulua jokaisen ihmisen, ellei päivittäisiin niin ainakin viikoittaisiin rutiineihin. Älkää ikinä kasvako liian aikuisiksi, siis niin aikuisiksi ettette löytäisi lähimetsästä peikkoja tai miekkoja maasta lojumasta.