IRC-Galleria

Auringonlaskuun jään ihmettelemään ja sen punaista valoa kartan. Suljen silmäni usein miettimään mihin olen menossa. Kun en tiedä, kysyn sitä itseltäni ja huomaan, etten saa vastausta. Tieni ovat itsellenikin tuntemattomat. Joskus en tiedä mitä teen, ja miksi teen niin. En edes tiedä mitä ajattelen ja jos ajattelen niin miksi ajattelen juuri niin, vaikken saisi. Pitääkö minun todistaa jotain vai vaijeta kun vaaditaan liikoja? Pelkään elää, ottaa askelia, sillä ei ole ketään, joka pitäisi kiinni jos horjahdan. En haluaisi epäonnistua, aina. Halusin soittaa sinulle, mutten tiedä mitä olisin sanonut. Olisin halunnut kuulla äänesi, kertoa vaikka että välitän, mutta pelkäsin mitä olisit vastannut. Haluaisin takertua sydämeesi ja pitää siitä kiinni aikojen loppuun saakka, mutta toisaalta en halua olla niin riippuvainen jostain toisesta henkilöstä. Miksi kahliutua johonkin, jota ei voi koskaan kokonaan omistaa, johonkin joka kykenee itse ajattelemaan ja muutamalla sanalla sortamaan jokaisen tukipilarin jotka pitävät elämässäsi merkityksen. Kun avaan silmäni ja näen sen mitä minulla on ympärilläni, tajuan ettei mikään ole niin itsestäänselvää. Kaikki on jollain vaivalla rakennettua, jollain energialla kasvatettua ja kaikki se päättää aikansa. Sitä jää miettimään sitä omaa aikaansa. Ehkä joskus opin nauttimaan asioista, jotka eteeni sattuvat ja kun se kaikki loppuu, saatan jopa iloita siitä että oli jotain, joka teki onnelliseksi.

Täytyykö minun aina loistaa muille ihmisille, ikäänkuin kaikki olisi niinkuin niiden pitää? Mitä jos en halua loistaa? Mitä jos haluan olla yhtä harmaa ja sumea, kuin ne muistot jotka unohdin, koska niiden elättäminen satutti liikaa.