IRC-Galleria

On luonnollinen jatkuma edellisen tupakka-vuodatuksen jälkeen kirjoittaa alkoholista (joskin alkoholi-vuodatus kuulostaa lähinnä hyvän aineen väärinkäytöltä).

Minä nautin alkoholia ja nautin alkoholista. Enkä ole edes ainoa Suomessa, jolle perjantai ja lauantai on mainioita otto-päiviä, nollaus-päiviä, viihde-päiviä... yms.

Suomi hypetti kun kieltolaki päättyi 1932 ja Alko perustettiin. Suomi juhli kun Alkon tiskillä asioinnin sijaan tuotteet tulivat esille ja vapaasti hypisteltäviksi. Suomi hurrasi kun keskiolut vapautui 60-luvun lopussa ja tuli markettimyyntiin. Myöhemmin nämä miedommat juomat oli saatavana myös kioskeista; hurraa-huudot kajahtelivat silloinkin. Suomi riemuitsi kun baarien aukioloaikoja venytettiin kahden kieppeiltä aina neljään asti 1980-luvulla. Suomalaiset ovat alkoholinnautiskelijoita ja viinallaläträäjiä ja kaikkea tältä väliltä, emmekä me voi sille yhtään mitään. Tämä tapakulttuuri on imeytynyt meihin jo äidinmaidossa, jossa varmaan oli prosentteja jo siinäkin.

1990- ja 2000-luku olikin Suomessa vapaan alkoholin riemujuhlaa, vaan nyt aletaan taas mennä huonompaan suuntaan. Ensin rajoitettiin alkoholin myyntiä kello yhdeksän jälkeen aamulla. Nyt eduskunnan pellet ehdottavat, että myyntiaikaa rajoitettaisiin alkavaksi kello 11. Samalla sunnuntaimyynti loppuisi ja viinaa saisi perjantaisin ja lauantaisin vaan kuuteen asti (normaalisti siis yhdeksään).

Yli 18-vuotiaan on lain mukaan näytettävä paperit kassalla putelin ostamisen yhteydessä ja nyt huonompaan suuntaan mentäessä "alle 30-vuotiaan näköisen" on näytettävä paperit.

Nyt vuoden alusta samat ryönät nostivat alkoholin hintaa ja aikovat taas rajoittaa baarien aukioloaikoja. Epäilen vahvasti, että näiden tätien kukkahattujen alla on pelkkää tyhjää. Suomalaisten alkoholinkäyttöä yritetään rajoittaa näillä kaikilla edellämainituilla tavoilla, mutta eihän se niin mene. Tämä johtaa väistämättä trokaamiseen ja yhä useampi käy hakemassa viinan rapakon takaa. Tässä yhteydessä tarkoittaen siis Viroa. Pienellä vaivalla saa Super Alkostakin miltein puolet halvemmalla puolen vuoden viinat.

Näissä rajoituksissa ei ole järjen hiventä. Samalla voisi komentaa lintuja olemaan lentämättä. Ei mikään ole näin yksinkertaista kuin nämä herrat ja tädit pienissä aivoissaan pohtivat. Väittäisin jopa, että kaikkien näiden mahdollisten rajoituksien jälkeen suomalaiset juovat enemmän. Jos esim. myynti loppuu lauantaina klo 18:00 ja sunnuntaina ei saa myydä niin minä ainakin rahtaan alkoholia himaan kaksin käsin lauantaina, ettei vaan lopu kesken. Järki käteen... ja pullo toiseen käteen.

Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku.

Tupakointi vahingoittaa sinua ja vakavasti ympärilläsi oleviasi.

Miksi tupakoinnista on tehty uskomaton tabu, Stalinin ja Saatanan adoptoitu poika, josta puhumista kartetaan kuin spurgua kadulla? Olen toki sitä mieltä, että minulla on paljon viihtyisämpää matkustaa bussissa tai lounastaa ravintolassa kun ei sieraimiini leyhyä ellottavaa savua, mutta että aletaan kieltää jo kadulla tupakointia, se menee yli fiktiivisen hilseeni! Tai että kaupassa piilotetaan tupakka-askit koneiden ja numeroiden taakse, ettei lapsukaiset saa tupruttelun himoa. Illalla sama nassikka näkee Liisa ihmemaassa-leffan opium-toukan tai Muumipapan piippu kädessä, ja se siitä.

Itse en käytä tupakkaa, enkä ole sitä koskaan edes kokeillut. Monesti olen kehaissut aloittavani polttamisen 18. helmikuuta 2091. Silloin täytän 100 vuotta ja yksi keuhkosyöpä tuskin tuntuu enää missään. Toisaalta olen joutunut tupakoimattomuuden myötä tekemään myös uhrauksia: kun koulussa tai muualla kaverit menivät röökille, jäin minä yksin sisälle. Väitän jopa, että olen tupakoimattomuuteni takia katkaissut suurimman osan piireihin joutumisistani. Valinta on kuitenkin tehty, enkä sitä näin jälkeenpäin ole katunut.

Olen uhri. Olen passiivisen tupakoinnin uhri. Niin monta kertaa olen köhinyt baarin tupakkahuoneissa ja värissyt ulkona korsteenin lähimaastossa, mutta ehkä tällaisen myönnytyksen suon itselleni. En kuitenkaan ole mitenkään tupakkaa vastaan; käyttäköön ketkä käyttävät! Ehkä kuitenkin varuiksi voisin pitää kuukauden mittaisen passiivisen tupakkalakon...tai ainakin peittää käsivarteni nikotiinilaastareihin...

Toisaalta minua ärsyttää kun näkee nuoria polttamassa tuota syntikäärettä. "Jess! Olen cool" ja "LOL, nyt en kyl pääse täst eroon". Ajatus 'cooliuden' takia polttamisesta ällöttää enemmän kuin itse tupakka. Silti valitettavan usein tällaisiakin tapauksia näkee. Aloittanut polttamaan nuorena koska kaveritkin aloitti, ja sitten se on jäänyt tavaksi eikä kehdata myöntää olevansa umpikoukussa. Niin se vain menee, miettikäähän.

Pari vuotta taaksepäin kakaralauma suunnisti luokseni ja kysäisi haenko heille tupakkaa kun on "niin kauheat niksat". Totesin keskenkasvuisille voivani hakea heille pullotolkulla viinaa, mutten askiakaan tupakkaa. Jäi hakikset saamatta...

Tupakoinnin rajoittuneisuuden lisäksi voi äimistellä hintaa, joka tänä päivänä on pilvissä (varsin osuva vertaus). Varmaan niillä kympeillä, joilla saat muutamia röökiaskeja, olisi paljon parempaakin käyttöä, mutta kun ei niin ei. Se on ostettava. Tavasta, tottumuksesta ja tietenkin jatkuvan cooliuden ylläpitämiseksi. Köh köh!

Viime vuonna tuli ahkerasti käytyä lenkeille ja oli täysi yritys päällä pudottaa kiloja pois tästä minun "normaalipainoisesta" kehosta. Painoni on ollut pitkän aikaa samaa luokkaa, mitä nyt intti tiputti sitä reippaasti, enkä ole monista yrityksistä huolimatta saanut tiputettua sitä. Pidän sitä henkilökohtaisena loukkauksena jos joku kutsuu minua "normaalipainoiseksi", sanoisi mieluummin suoraan, että "läski saatana!". Tai no niin, en miellä itseäni lihavaksi vaan en suin surminkaan myöskään laihaksi. Ehkä sitten olenkin normaalipainoinen.

Kuitenkin viime kesänä tein lenkkiä noin 6 kertaa viikossa ja oli myös jonkinnäköinen kuntoiluohjelma tukena ja niin vain kävi, että lihoin 2 kiloa. Ennen joulua pidin taas perinteisen 2 kuukautta kestäneen lakkokuurin. Olin syömättä roskaruokaa, herkkuja tai mitään mitä lasken makeaksi tai rasvaiseksi. (Ehkä itsekuri-kuuri on parempi nimi, sillä vieroksun kaikenlaisia laihdutuskuureja). Myös tämä kaksikuukautinen (hehe, kuukautinen) käsitti jonkinasteisen treenailuohjelman, vaan enpä laihtunutkaan taas yhtään!

Ehkä minut on vain tuomittu sen-vähemmän-laihan-kaverin rooliin, eikä paino tule tästä koskaan enää tippumaan. Kuntohan mulla on perin heikko ollut aina, joten hien saavuttaminen ei todellakaan vaadi mitään ihmetemppuja. Mutta koska olen sisimmässäni äärimmäisen laiska ihminen, niin kai minun kuuluu sitten olla myös ulkoisestikin äärimmäisen laiskan näköinen. Läski kuittaa!

Päivän biisi: Sir Elwoodin hiljaiset värit - Paha rotu

Hei.

Jo tästä ensimmäisestä sanasta voin päätellä, että tästä tekstistä on tulossa pitkä. Aion nimittäin puhua suosikkinäyttelijästäni, suuresta idolistani Jim Carreysta. Samalla teksti toimii 23 elokuvan arvosteluna, eli lienee kohtuullista, että siirrymme asiaan pikimmiten.

Herra Carrey astui nuoren RaskNaksin elämään 2000-luvun alussa kun näin sen suurimman naamanvääntelyelokuvan, 'Valehtelija, valehtelijan'. Kaikille, jotka minut tuntee ei liene epäselvää, että nauroin tuolle koheltelulle ja fyysisen komedian klassikolle. Joku kavereista huikkasi, että sama näyttelijä on myös tuoreessa 'Me, kaksi ja Irene'-elokuvassa, jonka riensin vuokraamaan (vai peräti ostamaan?). Kuitenkin tämän K-15-elokuvan sisältö aukesi vasta vuosia myöhemmin. Eihän 12-vee kakara voinut ymmärtää vielä mitään kiroilusta, dildoista tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Mutta tutun näyttelijän hassuttelut naurattivat. Siitä se lähti.

Carreyn suosi rävähti käyntiin vuonna 1994, jolloin ilmestyi peräti 3 klassista Jimin komediaa; 'Ace Ventura -lemmikkidekkari', 'The Mask -naamio' sekä 'Nuija ja tosinuija' ovat kaikki taattua älyvapaata komediaa Jim Carreyn maustamalla omalla huumorillaan. Lienee siis selvää, että tuo trio on minunkin listoilla hyvin korkealla. Huima jatko-osa 'Ace Ventura -luonto kutsuu' itseoikeutetusti myös. Klassisia sanallisia heittoja, Carreyn tuttuja eleitä ja ilmeitä sekä puhtaasti loistavat juonet. Kuka ei pitäisi näistä?

Pellellä on tietenkin myös se toinen puoli. Ei kukaan voi ikuisesti tehdä toisintoa itsestään eri hahmon muodossa ikuisesti. Carreyn draamapätkät olivat nuorempana puuduttavaa katsottavaa, mutta nyt netkin sykähdyttävät eri tavalla. Juonellisesti loistava 'The Truman Show' hämmästyttää kerta toisensa jälkeen, 'Man on the Moon', kunnianosoitus toiselle suurelle komedialegendalle , Andy Kaufmanille, toimii Jim Carreyn näyteltävänä pelottavan hyvin ja jopa yksi inhokeistani, 'Tahraton mieli', ansaitsee kiitosta Carreyn uskottavan ja sympaattisen roolisuorituksen vuoksi. Kahden tunnin draamapätkä 'The Majestic', oli joskus pikkuisena niin puuduttava, että jätin VHS:n suosiolla homehtumaan hyllyyni. Tänä kesänä katsoin sen melkein kymmenen vuoden jälkeen ja vanhan mieli suorastaan herkistyi.

Todellinen musta lammas on Carreyn uran miltein suohon ajanut 'Sähköputkimies'. Muutaman hauskan kohtauksen jälkeen ei leffasta jää muuta kuin metallinen maku ja hämmästynyt olo. 'Batman -forever'-elokuvan Arvuuttajan rooliin ei mielestäni Jim istunut yhtään. Jokerina olisi ehkä vielä mennyt läpi, mutta tuttu "Ventura-guy" pomppimassa timmissä puvussa vihulaisen roolissa ei tuntunut uskottavalta. Tuoreempi 'Herra Popper ja pingviinit' kuuluu myös tähän ei-niin-hyvin-rooliin-istuvat-sarjaan. Tai sitten olen vain kasvanut ulos perhekomedioista.

'Bruce -taivaanlahja', 'Taalat taskuun Dick & Jane' ja 'I love you Phillip Morris' kuuluu tähän uudempaan 'ihan jees'-sarjaan, ensiksi mainittu näistä tietysti ylinnä. Trilleri 'Numero 23' menee kanssa, vaikka siinä loistaakin enemmän juoni kuin mainio kuminaamamme.
Enemmän lapsille suunnatut jouluelokuvat 'The Grinch' ja 'Saiturin joulukin' ovat kerran nähty, mutta arvostuksestani niitä leffoja kohtaan kertoo se, että ne ovat ainoat Carreyn pätkät joita ei löydy hyllystäni. 'Surkeiden sattumusten sarja' sen sijaan yllätti minut positiivisesti. Elokuvan tragikoominen juoni ja upea lavastus yhdistettynä perintöä havittelevaan kieroon Jimin hahmoon toimii!

Ja vielä pisteenä I:n päälle mainitaan nämä muutamat tuoreemmat rainat. Yksi kaikkien aikojen suosikeistani on 2009 ilmestynyt 'Yes Man', josta muinoin täälläkin hypetin. Se on kertakaikkiaan sellainen positiivinen annos, että jää hyvä maku suuhun moneksi viikoksi. 'Incredible Burt Wonderstonessa' Carreyn sivurooli varastaa huomion Steve Carellin pääroolista jokaisessa kohtauksessa, joka oikeastaan on myös juonessa näin. Pahnanpohjimmaisena vielä Carreyn sivurooli elokuvassa 'Kick Ass 2', jonka katsoin juuri ennen kuin aloin tätä kirjoittamaan. Tätä löysää toimintakomediaa ei edes Jim Carrey pystynyt pelastamaan, älkää katsoko!! Kuitenkin luon katseen suosikkinäyttelijäni tulevaisuuteen avoimin mielin, tänä vuonna on nimittäin tulossa jatko-osa 20 vuotta sitten ilmestyneelle 'Nuijalle ja tosinuijalle'. (!!!)

Jaaha, näin siinä vaan kävi, että kun tekstiin änkee liian paljon tavaraa, siitä tulee mielenkiinnoton. Olisin toki voinut tehdä jokaisesta elokuvasta erilliset arvostelut, vaan päätin kuitenkin ahdata ne kaikki samaan lausemereen. Syynä tähän on se, että nämä kaikki elokuvat ovat tärkeitä ja muodostavat ehjän kokonaisuuden näyttelijäidolistani, Jim Carreysta.

Kuumuus. Kuumuus, joka oli seurauksena tiiviistä tunnelmasta, jännityksestä ja alkoholista. Odottavien ihmisten silmät. Kitaran viritys pienessä mölyssä ja sitten aloitus. Ja kun soitto lähti kulkemaan, se vei mukanaan ja keikka sujui hyvin. Melkein väittäisin olleeni liekeissä, mutta olen sen verran itsekriittinen ihminen, etten moista voisi tuoda ainakaan julki.

4-5 lyhykäistä settiä ja Eppuja encoreksi. Väittäisin soittaneen toista tuntia yhteensä. Yleisö tykkäsi, minä tykkäsin ja kaikilla oli hauskaa. Aikaisemmin olen tehnyt näitä "vähän suurempia" keikkoja sukujuhlissa, eräissä häissä sekä tutuntutun 50-veejuhlissa. Nyt tilaisuus oli intiimimpi ja luojan kiitos oli sen verran pieni tila, että ääneni kantoi.

Ilta jatkui vahvasti alkoholipitoisissa tunnelmissa ja Ladyyn tottahelvetissä jatkoille. Kerrankin mukava pokekin kruunasi mukavan illan. Ja tietysti blackjack-pöydästä tulleet muutamat kympit olivat plussaa. Ja mikäli äitiin on uskominen (miksei olisi?) nukuin yöllä tunnin vessan lattialla. Se viimeistään vahvisti ajatuksen, että ilta oli onnistunut!

Päivän biisi: Sir Elwoodin hiljaiset värit: Älä mee

Unohdinkin edellisessä tekstissä päivitellä, hämmästellä, marmattaa ja valittaa VR:n toiminnasta. Ennen uutta vuotta matkustin Helsinkiin hinnalla 10,40€ (hyi helvetti!!!) ja nyt eilen tulin sieltä takaisin hinnalla 10,60€ (hyi saatana!!!!!). Kuten edellisenäkin vuonna, VR sekä HSL nosti hintoja jälleen 0,20 sentillä.

Jo ennestään hinnat olivat selkeää riistoa, mutta vuosittainen hinnan nousu on jo selkeää vittuilua uhriksi joutuneita matkustajia kohtaan. Ja miten tämä kaksytäsenttiä parantaa asiakkaiden matkaa? -Ei mitenkään. Samat kusella ja purukumilla kyllästetyt penkit, nyrpeät tarkastajat ja konnarit ja yhtä paljon viivettä junien aikatauluissa.

Maksamme siis turhasta ylisuuria hintoja, jotka käyvät kirjaimellisesti vuosi vuodelta kalliimmiksi. Mielestäni olisi ollut suotavaa, että kyseinen kalliilla ostettu piljetti olisi käypä matkustamistarjoituksiin seuraavat 2 päivää. Vaan ei, sama 120 minuutin käyttöaika koreilee vihertävässä lipussani.

No tämä tietysti johtaa siihen, että yhä useampi matkustaja menee pummilla kohteeseensa. Ja 80 satunnainen sakkomaksu (vai nousiko sekin nyt sataseen?) tulee näin ollen melkeempä halvemmaksi kun jokakertainen lipun osto.

On perin kornia, että julkisilla matkustaminen on kohta kalliimpaa kuin taksimatkat, etenkin kun 7 lumihiutaletta tai kolme vaahteranlehteä raiteilla pysäyttää VR:n junan matkan kuin 'Stop'-merkki autokoululaisen. Pöh!

Juuri kun joulusta on selvitty, koittaa uusivuosi. Saimme vaihdettua hyvän, vähänkäytetyn vuoden 2013 pois ja saimme vaihdossa upouuden vuoden 2014. Yritän keksiä tähän kirjoitukseen joitain muistoja eilisistä uudenvuoden bailuista, PMMP:n soittaessa taustalla ja pizzan ja suklaan levätessä mahassani.

Löysimme Lindan kanssa Tian uuteen kämpään Pasilaan, jonne majoituimme illaksi. Meitä seurasivat Aki, Jenna, Netta, Taija, sejoku, Jeepee, Tea sekä Tido. Porukkaa oli siis yksiöön nähden huomattavasti liikaa vaan sepä ei haitannut ollenkaan. Tunnelma tiivis, meininki hjuva.

Akia ja minua pidetään yleensä sottapyttyinä, saastakasoina sekä siivottomina nahjuksina. Vaan tällä kerralla me emme sotanneet lainkaan, vaikka Tian kattoon jäi punaviiniä ja jääkaapin oveen tinaa. Niin! Me valoimme uudenvuodden tinat, jota en ole tehnyt varmaan 10 vuoteen. Joskin omasta mielestäni tinankappaleet muistuttivat siittiötä ja viikatemiehen kättä...

Akin, Jennan ja Lindan kanssa lähdimme aikaisemmin Tialta ehtiäksemme ennen vuoden vaihtumista Senaatintorille. Kommelluksista (ja Jennan avaamattoman skumppapullon tiputtamisesta) huolimatta löysimme tapahtumapaikalle, jossa valitettavasti suuresti ihailemani Anna Puun osuus oli päättynyt. Tai taisi se jonkun kappaleen vetästä, mutta ei oo kyllä havaintoo mitä siellä lavalla tapahtu.

5-4-3-2-1-ja vuosi vaihtu. Massan mukana lähdimme baaria kohti. Kiersimme kaukaa moni kymmenmetriset baarijonot ja päädyimme lopulta Iguun. (Chilikastikkeinen kurkku pilasi ruutupaitani!!)

Perus darra-aamut ja kovat yritykset katsoa elokuvat 'Hot Shots' ja 'Dude, where is my car?'. Paskoja molemmat. Katsoimme molemmista ensimmäiset puolituntia.

No, mutta oikein hyvää joulua kaikille, paitsi teille jotka luette tätä muulloin kuin jouluaattona. Hyvää joulumieltä kohottamaan laitan tänne vielä arkistoista löytyneen ainoan jouluisen sanoitukseni otsikolla 'Jouluvalssi':

Joulun aika on taas vaikkei lunta oo maas.
Lahjat on kääritty, sisään kuusi hilattu.
Kinkun kanssa on hääritty,
mutta sitten muistin vast ettei pukkia oo tilattu.

Halpis-pukin nyt sain ja maksoi parikymppiä vain.
Ja illalla sitten kun sisään asteli
sankari joulun
eli viinanhuuruinen renttu, joka housunsa kasteli.

Hän laahusti näin keittiöön. Kaikki tuijotti heittiöön.
Vihdoin suunsa aukas tuo juoppo-pukki.
Hän rivon vitsin laukas
ja meidän mummo omansa ja lapsien korvat tukki.

Pukki säkkiä tuijotti ja paketin sieltä otti,
mut se käsistä lensi kohtisuoraan rosolliin.
Pukki säkkiin oksensi
ja kamalanhajuien katku leijui huusholliin.

Taskumatista hörppäili hän. Uskomus haihtuu myötä iän...
Täynnä on jammui ja juoppoja yö,
vaan pukki kun sammui
eteiseen, sinne jäi nukkumaan. Näin päättynyt kaik on työ.

Musiikinharrastajana joulu merkitsee minulle yhdessä olon ja riemujuhlan lisäksi myös niiden rakkaimpien joululaulujen tuhotonta soittoa. Seuraavassa tekstissä esittelen niitä minulle rakkaimpia joululauluja suomalaisesta sielunmaisemasta. Suuresti arvostamieni suomirockin konkareiden joulu-luritukset saavat usein varsin tragikoomisia sävyjä ja tuovatkin hyvää tasapainoa itkuvirsiin ja ratkiriemukkaisiin jouluralleihin.

Hienoin ja minulle rakkain joulualbumi on ehdottomasti Leevi and the Leavingsin 'Varasteleva joulupukki'. Jo nimestäkin voi päätellä, että kyseessä on juuri äsken kuvailemani tragikoominen joululevy. Totta kai on surullista jos joutuu lähtemään kotoa jouluna sodan tai riitelevien vanhempien takia, mutta tapa, jolla Gösta Sundqvist kuvailee asiat luo kappaleisiin väkisinkin pilkkeen silmäkulmaan. Tietenkin on väkisinkin hauskaa, jos joululaulussa "ystävälle" lahjoitetaan joulukortonki.

"Ikävää, synkkää, kylmää, pimeää ja oikein surullista joulua!"

Myöhemmin julkaistu Leevien jouluviisu 'Jouluaattona kännissä', jatkaa samaista surullista linjaa, kun koko suku on juopunut Aulikki-tädin kotiviinistä ja uhataan jo hypätä ensimmäiseen riippuvaan köydenpätkään.

Juice Leskinen jatkaa samaa linjaa 'Kuusessa ollaan'-levyllä ja muutamalla muulla kappaleella. Jos hauskuuden aiheeksi ei riitä se, että herra Leskinen laulaa 'Kulkusia', niin ainakin se, että "härkä heinät ja lapsen syö kaukalollaan" tai kun sian tappaa lopulta veistään teroitteleva isoveli, vaan "ympäristö vatsan happoisen". Hienoja huomautuksia on myös esim. että joulunaikaan tavaratalosta löytyy Taivasten valtakunta tai äijä hakkaa lapsia ja akkaa, kapakan ollessa kiinni.

Miljoonasateen "Kyyneleitä joulupuurossa"-biisissä esitetään Maria ilotyttönä, joka rahtaa hankeen kuukahtaneen meripojan kotiinsa. Hassisen kone laulaa kuolemaa sylkevistä tykeistä ja Jeesus-lapsen nimeen käskevästä majurista, Irwin Goodman vatsahaavan saaneesta joulupukista ja Jope Ruonansuu ensimmäisestä joulusta selvinpäin, jossa muistellaan edellisten joulujen putkareissuja.

Pari poimintaa vielä: yksi hienoimmista joululaulu väännelmistä on Turo's Hevi Geen pikkujouluajasta kertova 'Lauluyö, juhlayö'.

"Lauluyö, juhlayö, päät tyynys kaik on hyö.
Puolet tallel on puurosta vaan, Lassen herttaisen nukkuessaan".

Toki löytyy myös hienoja versioita tunnetuista joulubiiseistä, kuten Hectorin 'Varpunen jouluaamuna' tai 'On Marialle syntynyt poikalapsi', Sami Saaren 'Maa on niin kaunis' tai Ismo Alangon, Toni Wirtasen ja kumppanien versio 'Tiernapojista'. Eikä pidä unohtaa Eppujen järkyttävän ripeää punkversiota kappaleesta 'Heinillä härkien kaukalon'.

Tässä nyt oli muutama poiminta minun ehdottomista feivöritti-joululauluista. Minun joululauluni eivät ole silkkaa pimpeli-pompelia ja nyyh-nyyhiä; se on myös tavallisen arjen katsomista joulun kiertoutuneiden lasien läpi. Hyvää joulua itse kullekin säädylle!

"Viimein aamuyöllä joulupukki lappiin suunnistaa.
Rundi taas on tehty, vapaa-aikaa pukki viettää saa.
Tunturin kupeella pienessä tönössä kevääseen saakka on sankari hönössä,
alkaa parannella lahjatonta maailmaa."

Cheek, tuo nuori rapkoltiainen, on varmasti tullut tutuksi jokaiselle suomalaiselle. Tämä teksti sivuaa tuota tämän hetken kuuminta miestä/nimeä. Jotkut teistä varmaan ovat huomanneet, että minä olen erityisen mieltynyt suomalaiseen rock-musiikkiin, tai on käsitys "rock" on häilyvä, sillä onhan Suomessa sentään muutakin hyvää musiikkia. Vaikka mielimusiikkiini kuuluukin esim. Juice tai Eput, olen silti löytänyt "nykymusiikista" monia hyviä nimiä. Niihin ei kuulu Cheek.

En suin surminkaan halua itse miestä mollata, mutta jos suomalaisen musiikin nykytaso on sitä mitä Cheek edustaa, ollaan kyllä ihan hakoteillä. Ymmärtäähän sen, että nuoren artistin suuhun sopii laulaa kuinka paljon hänellä onkaan naisia, rahaa ja valtaa. Tästä myös Cheek laulaa, yhden tuotannollisen verran. Joku moukka sanoisi suoraan, että Cheekin musiikki on täyttä paskaa, mutta minä en sorru siihen, sillä täytyyhän myöntää, että esim. "Timantit on ikuisia" on kerrassaan tarttuva. (Tätä ei pidä sekoittaa Bond-filmiin 'Timantit ovat ikuisia', sillä tässä elokuvassahan kieliasu on oikea!)

Sanon siis, että Cheek ei ole paskaa, vaan ei vain "oo mun juttu". Ymmärrän, että jotkut pitävät tällaisesta nuoresta sankarista, joka suoraan sanottuna saa kusipäisyyden piirteitä laulaessaan kaikesta edellämainitusta. Rap ei "oo mun juttu" ja vielä sen paskatynnyrin pohjalta kaivetaan niinkin huonoja artisteja edustamaan kuin Cheek, niin siitä ei todellakaan tule "mun juttua". Ehkä melodiat tosinaan pistävät päätään esille, mutta sanoitukset ovat sellaista lässynläätä ja sellaista kuraa ettei niitä (mestaria lainatakseni) pitäisi julkaista edes vapun aattona.

Cheekin musiikista en siis pidä, mutta täytyy nostaa kaverille silti hattua: hän ottaa kaiken irti tästä tähdenlento-urasta. Hyvähän se on takoa kun rauta on kuumaa eli vielä kun jengillä riittää edes vähän kiinnostusta artistia kohtaan, voidaan myydä areena- tai stadionkeikat viimeistä paikkaa myöten täysi. Niillä rahoillahan herra Cheek voikin rypeä mukavasti seuraavat pari vuotta, suoltamalla samaa tuubaa uudessa muodossa mitä tähänkin asti. Ja siitä rahassa rypemisestä onkin helppo ammentaa seuraavien levyjen sanoitusmaailmaa, taas kerran...