IRC-Galleria

Huoh...
Nyt kun olen asiaa pitkään ja piinallisesti pohtinut, olen päätynyt edelleen melkoisen paskalla ja vittumaisella tavalla kahden vaiheille.
On selvä, etten haluaisi luopua sinusta, koska olet erilainen ja tärkeä ihminen (äläkä vedä tästä taas omia johtopäätöksiäsi, ihminen voi olla minulle tärkeä, ilman että haluaisin sen enempää PISTE).
Mutta jos luottamus on se mitä "vaadit", niin olen pahasti kusessa... Tavallaan tiedän, että luotan sinuun 110 prosenttisesti, koska olen kertonut asioita, joita moni muu ei tiedä ja joita ei kaikille kerrota. Kuitenkin, sinun näkemyksesi tästä luottamuksesta tuntuu (vain ja ainoastaan minun mielipiteeni - korjaa jos olen väärässä) oleva se, että minun pitäisi kertoa jokainen ajatukseni ja tunteeni, jotta oikeasti uskoisit mitä sanon. Valitettavasti tähän en kykene, en sinulle, en itselleni, enkä kellekään muullekaan.
Joo'o, ahdistaa ja vituttaa ihan sievoisella tavalla, mutta en koe mitenkään tärkeäksi infota siitä. Kuka helvetti siitä hyötyy että kerron kuinka paskaa kaikki on ja kuinka kaikki vaan vituttaa?! Todellisuus on, että KUKAAN ei jaksa kuunnella sellaista määrää valitusta ja paskaa, kuin mitä minulla olisi tarjota..

Ihan on oma päätöksesi onko tämä nyt sitten sitä luottamusta sinun mielestäsi, mutta itse tiedän, että luotan näköjään vähän turhankin paljon. Tiedän, koska ajatus toisen ihmisen puolesta kuolemiselle on näitä asioita läpikäydessä käynyt mielessä useammin - Sinun puolesta voisin uhrata elämäni ja puoli maailmaa. Ja päätit miten tahansa, niin olkoon sitten niin..

Mä en vaan voi ymmärtää.. Mikä siinä on saatana, että ihmisillä voi muka leikkiä niinkun tahtoo?!

Sä et ole ensimmäinen, etkä valitettavasti varmaan viimenenkään, joka tulee kertomaan mulle tota aivan samaa - kuinka luotetaan ja voidaan puhua, ollaan tärkeitä ja välitetään... Mutta se on jännä, miten te kaikki katottee sillä punasella sekuntilla kun mä oikeesti tarvitsisin sitä huomiota! Eihän ketään sillon enää kiinnosta, miks pitäis - onhan teitä jo kuunneltu ja autettu, tuettu ja lupailtu hyvää tulevaisuutta.

En mä oikeesti ole niin unohtumaton ihminen ja persoona, ettenkö mä unohtuis teidän pienistä mielistä, heti kun te ette enää tarvitse mua. Ei teistä kuulu, ei ole aikaa, ei jaksa... Se on ihan vitun sama, vaikka mä kuolisin näitten tähtien alle!!

Tuntuu ihan tyhmältä, tuntuu epäreilulta...

Tänään se sano, että mä olen tärkeä ihminen ja ainoita jolle se voi oikeesti puhua kaikesta, enkä mä sitä epäilekkään - kaikesta mun asenne- ja tunnevammasuudesta huolimatta. Muttakun kerroin sille tästä, se sano, että haluaa antaa saman luottamisen mahdollisuuden mulle, samalla tavalla kun se luottaa muhun, mutta...

...mutta en mä luota kehenkään, en edes itteeni. En mä puhu ihmisille; ongelmat niellään, eikä kukaan saa tietää kuinka paha on olla, ei saa tietää että on oikeesti haavottuvainen ja kaipaa niin kipeesti huomiota ja läheisyyttä, että jokaiseen kohtaa pienessä mielessä ja kehossa sattuu!
Tuntuu epäreilulta, että vaikka mä olenkin vaikee ja vittumainen, se silti luottaa ja uskoutuu mulle, kaipaa mua ja ois vielä halunnu nähä. Enkä mä pysty samaan, ikuisesti varpaillaan, eikä mitään hyvää voi tapahtua. Kun ei odota, eikä toivo mitään hyvää, ei pety. Hymyilee vaan nätisti, mutta pakenee kauhuun kietoutuneena kun joku oikeesti kerrankin välittäis, kiinnostuis, haluis tietää... . .

Miksei kukaan koskaan kertonut, että elämä on oikeesti ihan vitunmoista paskaa mitä on ihan yksinkertasesti turha käydä läpi...?!

Tunteilleen ei kai voi mitään, mutta mitään et sais tuntee koska kaikki sun ajatukset, tunteet, aatteet ja mielipiteet on joko väärin tai perseestä. Totuutta ei koskaan ikinä pitäis sanoo koska siinä kohtaa kaikki menee ihan vitusti perseelleen ja vitutus ja ahdistus on aivan mahtavan huikeissa lukemissa....

Sairasta, miten sairasta! Niin sairasta ettei voi kun nauraa...

Mä olen nyt miettinyt ja pohtinut ja mä kadun ihan jokaista sanaa mitä mä olen tässä sanonut. Ei kestänyt tän kauempaa edes tajuta, että sä et ole se mitä mun pitää unohtaa, vaan minä - mun pitää unohtaa itseni.
Mä en missään nimessä koskaan halua luopua susta! en, en todellakaan. ja jos mä nyt voisin pyytäisin sua palaamaan ja pyytäisin anteeks... . .

Mutta tässä miettiessäni mä tajusin myös, että jos, siis JOS, mä olen sitä parasta mitä vaan voi olla ja omistaa, niin miksi sä luovut niin helpolla? mä en vaan voi keksiä mitään hyvää syytä heittää elämän parhaita osia pois ilman pienintäkään tahdontaistoa siitä että ehkä haluaisikin jatkaa, uskoa ja luottaa.

No mutta, mitään erityisemmän uhrautuvaa ja pysyvää ei tietenkään kai voi odottaa, jos kummatkin ei ole valmiita pistämään ihan kaikkea mukaan peliin. Mä vaan tosissani haluisin tietää, kerro mulle...

Rakas, anna anteeks. Rakas tuu takas, halaa mua vielä äläkä koskaan lähe. Älä kuuntele mua, vaan tuu takas... . .
Mä en osaa, mä en voi elää ilman sua!

Joutuu taas hetken puhaltelemaan että hengitys tasautuu.. näin jälkeenpäin ajateltuna vaati aika reippaasti luottoa itseensä ja järjen vajaatoimintaa jäädä kädet levällään seisomaan paikoilleen kun reilusti yli tonnin verran raakaa lihaa muutaman hevosen muodossa meinaa juosta ylitse!
Mutta kai se on totta; aina toinen väistää tai pysähtyy - jos se en siis ole minä, sen on oltava hevonen... . . ?