IRC-Galleria

Nyt on parempi olo kuin koko syksynä tai vielä pidempään aikaan. Minulla on taas vallatonta itsetarkoituksellista energiaa, jonka unohdan kokonaan silloin kun sitä ei ole. Kaikki on kivaa. On paljon tekemistä. On monia ihmisiä, joiden kanssa on hauskaa olla. On hyvää musiikkia. Tykkään elämästä ja maailmasta ja itsestäni ja muista. Ja ulkona sataa lunta ja siihen jää jälkiä ja lounastauolla voi soittaa kitaraa ja jääkaapissa on kolaa.

Nyt on taas se vaihe, kun hymyilevä hahmo astuu pimeästä ja kysyy miltä tuntui, ei hullumpaa vai.

Kuume

Kun nuorempana tulin korkeaan kuumeeseen, minä hourailin. Kerran muistan tunteneeni, miten leijuin avaruudessa vaikka samalla makasin isän ja äidin sängyllä ja silitin kissaa. Minä ja kissa kelluimme pimeydessä ja vartalostani lähti sirisevää energiaa.

Useimmiten näin kuitenkin outoja synesteettisiä unia, jotka hämmentävät minua vieläkin. En pysty kuvailemaan niitä mitenkään, mutta tavoitin niiden tunteen joskus myöhemmin. Uneksin siitä, miltä tuntuu puristaa peukalo-etusormi-otteessa toisella kädellä jotain ohutta ja toisella jotain paksua samaan aikaan. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta kokemus on sama kuin noiden lapsuuden kuumeunien.

Aikuisena on samanlaista kuin lapsena, paitsi että on hienompia leluja, saa syödä karkkia niin paljon kuin haluaa ja valvoa niin myöhään kuin haluaa. Unohda lihomisen pelko, unikiintiö ja kunnianhimo, ja olet paratiisissa jo tänään.

Tanhu

Kun olin neljän tai viiden, minut vietiin tanhuun. Muistan, että siellä oli kivaa. Se pidettiin Kangasalan lukion salissa, jossa on iso Mannerheimin patsas ja siellä leikittiin aina alussa ja lopussa Karhu nukkuu-leikkiä, jossa sai huutaa ja juosta ympäriinsä. Joskus leikittiin myös Melu- tai Hissukylän lapsia, jossa piti kulkea salin poikki joko mahdollisimman kovaäänisesti tai mahdollisimman hiljaa. Se ei ollut ihan yhtä hauskaa kuin Karhu nukkuu, mutta mukavaa kuitenkin.

Se, mitä en muista, on se tosiasia että aina kun jompaa kumpaa alku- ja loppuleikkiä ei leikitty, minä menin istumaan pianon taakse ja kieltäydyin osallistumasta mihinkään. Kolmen kuukauden kuluttua tanhun vetäjä soitti äidille ja kysyi, kannattaako lasta tuoda tänne kun se enimmäkseen vain istuu pianon takana. Lakkasivat tuomasta sitten, ja niin tanhu katosi elämästäni yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin.

Seuraavan kerran tanhuasia tuli esiin ensimmäisellä luokalla. Ojasen Outi oli tanhussa ja Viivikin sanoi menevänsä, sanoivat että siinä voisi päästä matkoille tanhuseuran kanssa. Ajattelin aloittaa, mutta en kuitenkaan aloittanut. Viivikin kai lopetti suhteellisen pian, ainakaan niistä matkoista ei minun tietääkseni kuulunut.

En usko, että tanhu enää kolmatta kertaa tulee elämässäni esiin potentiaalisena vapaa-ajanvietteenä. Paitsi ehkä siinä tapauksessa, että joudun vanhainkodissa johonkin vastahakoisten mummojen virkistysryhmään, ja silloin onkin taas ok mennä pianon taakse istumaan jos ei huvita.

Ei sitä kait ollut kiusattu koulussa. Olen miettinyt lisää ja vaikka edelleen allekirjoitan kaiken viimeksi kirjoittamani, on kuitenkin totta, että ihmisessä on myös paljon aggressiota, vallanhalua ja eläintä sanan pahimmassa merkityksessä. Siitä emme vain pääse mihinkään että me olemme myös julmia ja vihamielisiä olentoja ja joskus kaikki se kerääntyy yhteen pisteeseen kuin suurennuslasin kokoamat valonsäteet ja sytyttää liekin.

Ajatuksia, joita eilisen tapahtumat herättivät:

- Että jos ihmistä kohdellaan kuin tämä ei olisi ihminen, tämä saattaa ajan mittaan lakata käyttäytymästä kuin ihminen. Ihonväri, yhteiskuntaluokka, koulumenestys tai ÄO eivät vaikuta ihmisen todennäköisyyteen tulla kouluampujaksi, mutta 70 % on koulukiusattuja. Tästä Pekka-Eric Auvisesta en tiedä, eri lähteet sanovat eri asioita.

Uskon ja aion uskoa jatkossakin, että pahojen asioiden kokeminen on tärkein syy, joka saa ihmisen tekemään pahoja asioita. Se ei tarkoita, että uhrien kärsimyksiä pitäisi mitätöidä tai että yhteiskunta ei saisi suojella itseään ja jäseniään.Tämä on humanistista nyypertämistä ja sinisilmäistä hippeilyä ja kukkahattutäteilyä, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.

- Että aseita ei pitäisi olla muilla kuin poliiseilla, hirvestäjillä ja armeijalla (jos lähdetään olettamuksesta että armeijaa ylipäätään tarvitaan). Tarkka-ampujien aseet voitaisiin säilyttää radoilla tai voisivat minun puolestani siirtyä harrastamaan vaikka renkaanheittoa. Tämä on kommunistista kontrolliyhteiskunnan ihannointia ja yksilönvapautta rajoittavaa piipertämistä, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.

- Että elämä on vakio, itseisarvo ja absoluuttinen määrite. Eilen kuuntelin kahvihuonetta siivotessani, miten keski-ikäiset tädit totesivat ampujan ja hänen perheensä elämien olevan nyt pilalla. Heidän elämänsä ei ollut pilalla ja se olikin mukava asia, ja kahvin kanssa taisi olla vielä pikkuleipiäkin.

Surmaaja on nyt kuollut ja hänen elämänsä on pilalla, niin kuin se on niiltä kahdeksalta ja niin kuin se on meiltä kaikilta jonakin päivänä. Sitä ennen se ei kuitenkaan koskaan ole. On auringonnousuja ja sadetta ja tuulta, on tupakkaa ja suklaata ja seksiä, vaikka se olisi maksullistakin. On niin paljon hyvää, mitä ei voida koskaan ottaa keneltäkään pois. Ja mitä tekijän omaisiin tulee, he muistavat tämän tapauksen elämänsä jokaisena päivänä ja joka kerran heille tulee siitä hyvin paha olo, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän jokaiseen päivään jää väistämättä hetkiä, jolloin he eivät ajattele sitä: hetkiä, jolloin elää taas täyttä elämää.

Tämä on jotain kaalinhaukkaajan taivaanrannanmaalailua ja todellisuudesta vieraantuneen yltiönaivia runoilua, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.


Ensi vuonna 7.11. on taas yksi uusi surun vuosipäivä lukemattomille ihmisille. Myötätuntoa ja voimia jokaiselle, joka on näistä tapahtumista joutunut kärsimään.

Olen taas tajunnut asioita. Tunsin tänään aika rajua surua ja pelkoa, mutta ahdistus katosi. Niin kuin kauan sitten arpeentunut haava, jonka alle on jäänyt mätää, se pitää repiä uudelleen auki että se voi parantua. Tämä on kuitenkin muistinvaraista, nyt on jo normaali olo. Töissä se oli, ehkä kolme tuntia vaan mietin asioita, pääsin lopulta omien suojauksieni läpi (mieleni toimii joskus kuin Vista) ja hahmotin monta asiaa uudella tavalla.

Iltapäivällä olin vahtimassa Hannaa, leikittiin paljon. Sillä lapsella on kyllä valtava mielikuvitus. Kaikkialla on näkymättömiä kissanpentuja, lentäviä hevosia, susia ja keijuja. Sen kanssa on kivaa leikkiä kun siihen tottuu, se on vähän niin kuin roolipelaisi, paitsi että ei ole varsinaista hahmoa ja pj on hyvin oikukas. Hauskinta oli repliikki: "Tää lähettäis sille pahantekeväisyyskortin. Siinä ois myrkkyä."

Frodo ja Arvo ovat meillä. On entistä kodinomaisempi tunnelma, kun on eläimiä kämpässä. Pidän tästä asumismuodosta kyllä todella paljon, aina on seuraa ja yksinkin saa olla jos haluaa. Kukaan ei käske tai rajoita, ja kaikki ovat tasaisen sotkuisia. Kun keittiötä tai jääkaappia katsoo, niin ei uskoisi, että täällä asuu kolme nuorta naista, sen verran poikamiesboksilta koko paikka näyttää.

Mmm, pidän. Olen järjestänyt asiani niin, että voin herätä huomenna silloin kun satun heräämään, mennä töihin kun huvittaa, tehdä sen seitsemän ja puoli tuntia ja lähteä sitten. Näin tulee olemaan jatkossa melkein aina. Siivooja on joutilas.

Kirjoitan tänne näemmä nykyään vain larppaamisesta. Sanokaa, jos alkaa kyllästyttää.

Minusta on tullut pelkuri, pyrin nykyään pitämään hahmon hengissä enemmän kuin mitään muuta. Saatan jättää loppukohtauksen väliin ja lähteä käpälämäkeen. Tietyn pisteen jälkeen en välitä enää oikein muusta kuin hahmon hengestä. Se ei johdu siitä, että yrittäisin voittaa pelin eikä edes siitä, että pelkäisin hahmon kuolemaa. Se mitä pelkään on se hetki juuri ennen loppua, jonka aikana hylkään hahmon, tulen jälleen omaksi itsekseni ja jätän sen kuolemaan yksin.

Ja tietysti koko ajan tiedän, että tämä on vain peliä, ei siinä mitään. Omasta itsestään ja todellisuudestaan ei pysty irroittautumaan oikeasti, eikä sitä kukaan haluakaan. Mutta siinä mitä jokin on ja siinä mitä se on minulle, on iso ero. Vehnän kullankeltainen väri.

Esko Jalkanen on kuollut. Jälleen kerran tajuaa, miksei sitä tarvitse pelätä. Tietoisuus kuolee, mutta sielu jää, se vain muuttaa muotoaan. Ajatuksesi jäävät elämään toisiin ihmisiin. Kuolet, mutta ei kulu kuin kuukausi, ja joku jo larppaa sinua.

Tolkien taas on ollut kuolleena jo yli kolmekymmentä vuotta ja Viivi, täysin satunnainen ihminen täysin satunnaisesta maailmankolkasta, käyttää noin vain arkipuheessaan ilmausta "hyödytön kuin rasia maata".