IRC-Galleria

Painajaisia. "Ne ovat lähettäneet tänne sen hauskan kaverin." Ja minä luovutan ja herään tietoisesti, koska pelottaa liikaa.

Hirviöitten, kummajaisten, kauppasaksavainolaisten.

Kaksi hyvää kysymystä ala A.W. Yrjänä:
Kuka liiton rakentaja on uskonsa ylipappi?
Kuka meistä taitaa kipeästi kaaduttuaan nauraa löydettyään maasta kiven taivassyntyisen?

On jännää, miten se kaveri voi käyttää säännöllisesti jokaista sanaa Vuokko Tolosen kiellettyjen sanojen listassa (sydän, sumu, pimeys, kylmä, rakkaus, harso ja kaikki, mitä on taivaalla) ja silti saada laulunsa kuulostamaan kauniilta ja viisaalta.

Ja mikä on Domus Perkele ja miksi sekin laulu kaikesta huolimatta käy järkeen?

Yhdeksäntoistavuotias on vanha. Viime syntymäpäivän jälkeen aloin muun muassa inhota tuota syntymäpäivän vieressä raksuttavaa ikälaskuria. Tänään olen 19,26 enkä halua olla. Koen olevani edelleen kahdeksantoista. En ole kasvanut sosiaalisesti tai minkään instituution sisällä (eli siirtynyt ylemmälle luokka-asteelle), joten miksi ikäni kasvaa? Minä olen vielä abiturientti, prkl. Tai ylioppilas. Mutta en opiskelija. Yhdeksäntoista on opiskelijaikä. Onko pakko olla yhdeksäntoista?

Yleensä nykyään iästä puhuttaessa viittaan itseeni parikymppisenä. Parikymppinen on ok, se on nuoren ihmisen ikä. Parikymppinen on nuori aikuinen. Sen sijaan yhdeksäntoistavuotias on vanha teini. Jos yhdeksäntoista olisi vaate, se olisi 14-vuotiaana H&M:ltä hetken mielijohteesta ostettu pinkki toppi, jota on käyttänyt kerran ja joka ei ihan mene enää päälle.

Onneksi nyt on jo joulukuu. Uuden vuoden jälkeen voin ikää kysyttäessä sanoa, että täytän tänä vuonna kaksikymmentä.

Larppasin taas vaihteeksi pitkän kaavan mukaan, toisen kerran elämässäni ja ensimmäistä kertaa yli vuoteen. In-game-unet tulivat jo ensimmäisenä yönä. Toisena päivänä pelaaminen lakkaa, ja kaksi ihmistä sulautuu yhdeksi. Nyt on vaikea hahmottaa, ettei se ollut totta ja vaikea muistaa, että minä olen Katri enkä Merry.

Harry Potter on näköjään yksi tämän syksyn teemoista minulle, ja mikäs siinä. Joskus pitää palata alkuun tai seurata omia jälkiään vähän takaisinpäin. Kaksitoistavuotiaana hullaannuin niihin niin, etten ole hullaantunut sillä tavalla mihinkään paitsi ehkä YUP:hen. Sitten meni jokunen vuosi, jolloin ne olivat mielestäni suht huonoja, jälkikäteen ajatellen taisivat olla juurikin ne omat teinivuodet. Pikkuhiljaa löysin ne taas ja Deathly Hallows oli viimeinen naula arkkuun. Kirjailija kasvaa tekstinsä mukana, tarina varttuu ja kypsyy siinä missä lukijansakin.

Tämän syksyn HP-larppailu on ollut piste i:n päälle. Kyllä, minä viihdyn siinä maailmassa. Kyllä, taidan olla vieläkin kaksitoista, mutta minusta tuleekin isona aurori.

Tässä kämpässä on niin rauhallista. Ikävöin kyllä perhettäni, mutta en katkeruutta, hiljaisuutta ja ristiriitoja. En tappelujen kuuntelemista huoneestani. En sitä, kun yrittää keventää tunnelmaa edes vähän ja pelkää, että sanoo jotain väärin. En sitä, miten joskus ilmaisen tunteitani siellä, mutta yleensä en. En jatkuvaa tietoisuutta toisten mielialoista, jatkuvaa myrskyn odotusta. Kaikkein vähiten ikävöin naurettavaa ja jossain määrin nöyryyttävää iloa siitä, kun kotona menee hyvin. Helpotuksen määrä on se indikaattori, joka kertoo kuinka syvällä on.

Joo, tarkkaavaisuutta minä vihasin, havainnointia ja tulkintaa ja pyrkimystä ennakointiin. Siihen meteorologiaan en enää rupea, tai toivon että en. Kaikki muu menetteli, mutta ei se.


29.12.
Itseasiassa rupean juuri siihen, ja se käy nopeasti ja luonnollisesti. Mutta älä sinä turhia kainostele, joulu on kerran vuodessa vaan.

Nyt on parempi olo kuin koko syksynä tai vielä pidempään aikaan. Minulla on taas vallatonta itsetarkoituksellista energiaa, jonka unohdan kokonaan silloin kun sitä ei ole. Kaikki on kivaa. On paljon tekemistä. On monia ihmisiä, joiden kanssa on hauskaa olla. On hyvää musiikkia. Tykkään elämästä ja maailmasta ja itsestäni ja muista. Ja ulkona sataa lunta ja siihen jää jälkiä ja lounastauolla voi soittaa kitaraa ja jääkaapissa on kolaa.

Nyt on taas se vaihe, kun hymyilevä hahmo astuu pimeästä ja kysyy miltä tuntui, ei hullumpaa vai.

Kuume

Kun nuorempana tulin korkeaan kuumeeseen, minä hourailin. Kerran muistan tunteneeni, miten leijuin avaruudessa vaikka samalla makasin isän ja äidin sängyllä ja silitin kissaa. Minä ja kissa kelluimme pimeydessä ja vartalostani lähti sirisevää energiaa.

Useimmiten näin kuitenkin outoja synesteettisiä unia, jotka hämmentävät minua vieläkin. En pysty kuvailemaan niitä mitenkään, mutta tavoitin niiden tunteen joskus myöhemmin. Uneksin siitä, miltä tuntuu puristaa peukalo-etusormi-otteessa toisella kädellä jotain ohutta ja toisella jotain paksua samaan aikaan. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta kokemus on sama kuin noiden lapsuuden kuumeunien.

Aikuisena on samanlaista kuin lapsena, paitsi että on hienompia leluja, saa syödä karkkia niin paljon kuin haluaa ja valvoa niin myöhään kuin haluaa. Unohda lihomisen pelko, unikiintiö ja kunnianhimo, ja olet paratiisissa jo tänään.

Tanhu

Kun olin neljän tai viiden, minut vietiin tanhuun. Muistan, että siellä oli kivaa. Se pidettiin Kangasalan lukion salissa, jossa on iso Mannerheimin patsas ja siellä leikittiin aina alussa ja lopussa Karhu nukkuu-leikkiä, jossa sai huutaa ja juosta ympäriinsä. Joskus leikittiin myös Melu- tai Hissukylän lapsia, jossa piti kulkea salin poikki joko mahdollisimman kovaäänisesti tai mahdollisimman hiljaa. Se ei ollut ihan yhtä hauskaa kuin Karhu nukkuu, mutta mukavaa kuitenkin.

Se, mitä en muista, on se tosiasia että aina kun jompaa kumpaa alku- ja loppuleikkiä ei leikitty, minä menin istumaan pianon taakse ja kieltäydyin osallistumasta mihinkään. Kolmen kuukauden kuluttua tanhun vetäjä soitti äidille ja kysyi, kannattaako lasta tuoda tänne kun se enimmäkseen vain istuu pianon takana. Lakkasivat tuomasta sitten, ja niin tanhu katosi elämästäni yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin.

Seuraavan kerran tanhuasia tuli esiin ensimmäisellä luokalla. Ojasen Outi oli tanhussa ja Viivikin sanoi menevänsä, sanoivat että siinä voisi päästä matkoille tanhuseuran kanssa. Ajattelin aloittaa, mutta en kuitenkaan aloittanut. Viivikin kai lopetti suhteellisen pian, ainakaan niistä matkoista ei minun tietääkseni kuulunut.

En usko, että tanhu enää kolmatta kertaa tulee elämässäni esiin potentiaalisena vapaa-ajanvietteenä. Paitsi ehkä siinä tapauksessa, että joudun vanhainkodissa johonkin vastahakoisten mummojen virkistysryhmään, ja silloin onkin taas ok mennä pianon taakse istumaan jos ei huvita.

Ei sitä kait ollut kiusattu koulussa. Olen miettinyt lisää ja vaikka edelleen allekirjoitan kaiken viimeksi kirjoittamani, on kuitenkin totta, että ihmisessä on myös paljon aggressiota, vallanhalua ja eläintä sanan pahimmassa merkityksessä. Siitä emme vain pääse mihinkään että me olemme myös julmia ja vihamielisiä olentoja ja joskus kaikki se kerääntyy yhteen pisteeseen kuin suurennuslasin kokoamat valonsäteet ja sytyttää liekin.