IRC-Galleria

Ne lukevat sitten kai minun galleriapäiväkirjaani ja ottivat onkeensa edellistä merkinnästä. Näin arvelee paranoian ääni. Totta kuitenkin on, että huomenna keskustellaan myyntipäällikkö Ollin ja toiminnanjohtaja Jarin kanssa jostain. Toivottavasti eivät ole penseitä he. Toivottavasti se on vaan joku rutiinineppauspalaveri, eikä keskustelutilaisuus jossa on tarkoitus ottaa selville että mihin helvetin aikoihin sinä tyttö näitä hommiasi oikein teet.

Siihen viideltä ylös-rytmiin en kyllä enää palaa, se on saletti. Etsin mieluummin vaikka uuden työpaikan. Mol.fi:ssä on yhdeksän sivua vapaita työpaikkoja ja niistä yksi on pelkille siivoojille. Pidän tuosta talosta kovasti, mutta en niin paljon.

Vähän ressaa silti. Auktoriteetti saattaa olla vihainen, ja se on aina pelottavaa. Lapsena oppi, että on kauheaa jos äiti tai opettaja on suuttunut sinulle. Siitä on vaikea oppia pois, vaikka nykyään se olisikin ihan sama.

Taidan suhtautua siihen larppina. Jännä sosiaalinen tilanne, jota en ole ennen kokenut ja jossa yritän selviytyä mahdollisimman hyvin. Olen kerran larpannut taloyhtiön kokousta, joten miksei työpalaveriinkin voisi suhtautua samoin.

Eräiden joutilasrunkkareiden pitäisi oppia menemään töihin ajoissa eikä viivyttää sitä aina iltapäivään vain siksi että voi.

Koskahan ne potkivat minut ulos tuolta? Tänäänkään en ehdi olemaan kuin nelisen tuntia, koska illalla on larppi. Teen ne puuttuvat kyllä aina, mutta ei tämä silti varmaan kovin kunnialliselta vaikuta. Koskahan joku tulee sanomaan, että arvon neiti, te vietätte työpaikallanne täysin satunnaisen mittaisia aikoja täysin satunnaisesti ja vaikka hommat hoituisivatkin, se rassaa meitä koska kahdeksasta neljään ihmiset perivät maan?

Toisaalta tämä on usein myös kovin mukavaa.

Tänään aamupäivällä tuli tuuli, joka sai pilvet liikkumaan. Niiden välistä näkyi palasia sinisestä taivaasta.

Tässä ei ole mitään symboliikkaa. Mitä minä säätilan muutoksille mahdan?

Olen juonut neljänä iltana viimeisen viikon aikana ja ollut niistä kolmena aivan kujalla. Eilen olin neljän aikaan hortoillut kotiin ja koitin nukkua, mutta päästäni kuuluvat rumpujen äänet häiritsivät. Ei näin. Ei ollenkaan näin. Nollapiste lataa kasvoihin.

Näin taas omituisia unia. Osa oli vastenmielisiä, osa ahdistavia ja osa palkitsevia.

Pitäisi hakea johonkin kouluun tai johonkin johonkin. Ei tätä ei-missään-ei-kukaan-olemista oikeasti jaksa.

No, kyllä tää tästä.

Vitun joulu.

Painajaisia. "Ne ovat lähettäneet tänne sen hauskan kaverin." Ja minä luovutan ja herään tietoisesti, koska pelottaa liikaa.

Hirviöitten, kummajaisten, kauppasaksavainolaisten.

Kaksi hyvää kysymystä ala A.W. Yrjänä:
Kuka liiton rakentaja on uskonsa ylipappi?
Kuka meistä taitaa kipeästi kaaduttuaan nauraa löydettyään maasta kiven taivassyntyisen?

On jännää, miten se kaveri voi käyttää säännöllisesti jokaista sanaa Vuokko Tolosen kiellettyjen sanojen listassa (sydän, sumu, pimeys, kylmä, rakkaus, harso ja kaikki, mitä on taivaalla) ja silti saada laulunsa kuulostamaan kauniilta ja viisaalta.

Ja mikä on Domus Perkele ja miksi sekin laulu kaikesta huolimatta käy järkeen?

Yhdeksäntoistavuotias on vanha. Viime syntymäpäivän jälkeen aloin muun muassa inhota tuota syntymäpäivän vieressä raksuttavaa ikälaskuria. Tänään olen 19,26 enkä halua olla. Koen olevani edelleen kahdeksantoista. En ole kasvanut sosiaalisesti tai minkään instituution sisällä (eli siirtynyt ylemmälle luokka-asteelle), joten miksi ikäni kasvaa? Minä olen vielä abiturientti, prkl. Tai ylioppilas. Mutta en opiskelija. Yhdeksäntoista on opiskelijaikä. Onko pakko olla yhdeksäntoista?

Yleensä nykyään iästä puhuttaessa viittaan itseeni parikymppisenä. Parikymppinen on ok, se on nuoren ihmisen ikä. Parikymppinen on nuori aikuinen. Sen sijaan yhdeksäntoistavuotias on vanha teini. Jos yhdeksäntoista olisi vaate, se olisi 14-vuotiaana H&M:ltä hetken mielijohteesta ostettu pinkki toppi, jota on käyttänyt kerran ja joka ei ihan mene enää päälle.

Onneksi nyt on jo joulukuu. Uuden vuoden jälkeen voin ikää kysyttäessä sanoa, että täytän tänä vuonna kaksikymmentä.

Larppasin taas vaihteeksi pitkän kaavan mukaan, toisen kerran elämässäni ja ensimmäistä kertaa yli vuoteen. In-game-unet tulivat jo ensimmäisenä yönä. Toisena päivänä pelaaminen lakkaa, ja kaksi ihmistä sulautuu yhdeksi. Nyt on vaikea hahmottaa, ettei se ollut totta ja vaikea muistaa, että minä olen Katri enkä Merry.

Harry Potter on näköjään yksi tämän syksyn teemoista minulle, ja mikäs siinä. Joskus pitää palata alkuun tai seurata omia jälkiään vähän takaisinpäin. Kaksitoistavuotiaana hullaannuin niihin niin, etten ole hullaantunut sillä tavalla mihinkään paitsi ehkä YUP:hen. Sitten meni jokunen vuosi, jolloin ne olivat mielestäni suht huonoja, jälkikäteen ajatellen taisivat olla juurikin ne omat teinivuodet. Pikkuhiljaa löysin ne taas ja Deathly Hallows oli viimeinen naula arkkuun. Kirjailija kasvaa tekstinsä mukana, tarina varttuu ja kypsyy siinä missä lukijansakin.

Tämän syksyn HP-larppailu on ollut piste i:n päälle. Kyllä, minä viihdyn siinä maailmassa. Kyllä, taidan olla vieläkin kaksitoista, mutta minusta tuleekin isona aurori.