IRC-Galleria

Normaalien Maihinnousu virtaa poltteleviin aivoihin kuulokkeiden kautta kuin kylmä, raikas vesi. Taas kerran.

Se on niin hyvä cd! Paras ikinä! Jee!

Heljä ja Dave erosivat. Sitä ei halua ajatella, eikä halua, että se on totta. Haluaa, että ne elävät onnellisena elämänsä loppuun asti niin kuin niiden piti. Haluaa, että ne saavat nyt vain jotenkin palaavat yhteen, saavat asiat kuntoon ja se siitä. Haluaa, että maailma olisi parempi paikka.

Isoveli, kaikessa muussa paitsi geneettisesti ja siten, että me ei kasvettu yhdessä. Se teki minulle poit ja vei niiden häissä piharakennuksen taakse juomaan rommia pullosta, joka oli paperipussissa. En tiedä, näenkö sitä enää ikinä. Viiden vuoden ajan olen seikkaillut niiden kanssa neljässä maassa ja kahdella mantereella, maalla, merellä ja ilmassa, kirjaimellisesti. Olen katsellut, miten ne välittävät toisistaan ja ottanut oppia. Ja aina tuntui, että tässä on nyt se onnellinen loppu, jotain kokonaista ja pysyvää. Saatana. Itkettää, mutta kun se ei sillä parane.

Ikävä jo nyt. Ikävä Davea, ikävä niitä kahta yhdessä, ikävä tietoa siitä, että mun siskolla on kaikki hyvin. Ikävä niiden lapsia, jotka nyt pakkaavat laukkunsa ja muuttavat tulevaisuudesta rinnakkaistodellisuuteen, futuurista imperfektin potentiaaliksi, enkä saanut kertaakaan edes nähdä niitä.

Joulu on ohi ja se on hyvä se.

Jokainen joulu kääntää veistä siinä haavassa, etten ole enää lapsi. Laulut, kynttilät, Lumiukko, tutut koristeet, se kaikki avaa madonreiän kymmenen tai viidentoista vuoden taakse ja hetkittäin sitä tuntee selkeästi, millaista se oli. Eikä sitä halua muistaa ollenkaan niin hyvin.

Ihan kuin koettaisi liikkua nukkekodissa. Kaikki on kohdallaan, mutta minä olen liian iso enkä sovi tähän maailmaan enää ollenkaan. Haluaisin olla taas kuuden, askarrella punaisesta pahvista, hoilottaa joululauluja joka käänteessä, leikkiä Tomia ja Jerryä keittiössä ja maata telkkarin edessä ja katsella Piilomaan Pikkuaasia. Mutta kun ne kaikki laulut kertovat Jeesuksesta, Tom ja Jerry on sadistinen eikä meillä ole digiboksia.

Tilanne helpottanee, kun saan omia mukuloita ja katselen niiden jouluiloa, jonka perään ne sitten saavat haikailla lopun elämäänsä. Että sitäpaljon joulu ainainen.

Turhauttaa, väsyttää, vituttaa ja pitkästyttää. Mitä minä haluan elämältäni? Jaa-a kuule. Tylsää, niin tylsää on Katrilla tylsää. Pitäisi kirjoittaa, ei tahdo. Pitäisi tehdä koulujuttuja, ei tahdo. Tahtoisi matkustaa, ei ole rahaa. Paitsi Bremeniin talvilomalla <3

Roolipelaaminen on tosin kivaa ja Opistolla kämppisten kanssa on kivaa. Mutta silti. Haluaisin tehdä jotain, mutten jaksa enkä tiedä mitä.

Minä siis todella vihaan Taru Sormusten herrasta-elokuvia. Ne ovat minusta todella, todella huonoja.

Tämä asia on vaivannut minua kuusi vuotta ja nyt olen viimeinkin saanut siihen selkeyden. Ei auta toivoa eikä kuvitella, että ne olisivat parempia kuin ovat. Ei vaikka tiedänkin, että maisemat, paikat, lavasteet, puvusteet ja visuaalinen ilme ovat upeita eikä samanlaista luultavasti tulla koskaan enää tekemään. Siihen oli yksi mahdollisuus, se kustiin ja siinä se. Yritän oppia elämään tämän asian kanssa.

Hirveitä elokuvia ovat ne.


26.12.2008
Tai sitten eivät. Kolmannessa on paljon hyvää, etenkin loppupuolella. Ehkä jos niitä osaisi katsoa neutraalisti, kirjaan löyhästi sidottuneina geneerisinä fantasialeffoina, ne voisivat olla ok. Ehkä jos en olisi niin nörtti, että osaan kirjan ulkoa.

Mutta se pääkallovyöry on kyllä vitun dille. Tästä en tingi.

"Hansalaiset on valtakunnallisesti toimiva kokonaisvaltaisten siivous- ja toimitilapalveluiden tuottamiseen erikoistunut yritys. Meitä Hansalaisia on jo yli 350, yhdistävänä tekijänä aito halu palvella jokaista asiakastamme paremmin kuin yksikään kilpailijamme."

Eipä kyllä meikäläisellä ainakaan ollut aitoa halua palvella jokaista asiakasta paremmin kuin yksikään kilpailija, silloin kun tuossa firmassa olin töissä. Ei ollut edes teeskenneltyä halua palvella jokaista asiakasta paremmin kuin yksikään kilpailija. Että sikäli ei se tekijä kyllä yhdistä minua niihin 349:n muuhun. Tai ehkä ne aloittivat haluamaan tuota vasta sen jälkeen kun olin lopettanut siellä, dunno.

"Meitä Hansalaisia on jo yli 350, yhdistävänä tekijänä aito halu saada hommat nopeasti tehtyä ja päästä vittuun täältä.", olisi lähempänä totuutta. Tai sitten: "Meitä Hansalaisia on jo yli 350, yhdistävänä tekijänä suurimmalla osalla aito halu pitää tupakkatauko."

Joskus näen unia maailman pelottavimmasta kirjasta. Unissa niitä on vain yksi maailmassa, ja sitä säilytetään katakombissa tai maanalaisessa lukitussa kirjastossa. En ole varma, onko se tosiaan pelkkä kirjaa, vai liikkuvatko henget ja aaveet sen sivujen välissä ja lähiympäristössä. Joka tapauksessa se on niin pelottava, ettei kukaan halua olla sen lähellä, koskea siihen, ajatella sitä. Siinä on jotain kylmää ja synkkää, siinä on jotain niin halvaannuttavan pelottavaa, siinä on kaikki maailman kauhutarinat.

Niissä unissa joudun kirjan läheisyyteen, tiedän lukeneeni sitä joskus, tiedän, etten halua lukea sitä enää kertaakaan. Sitä ei kuitenkaan pääse pakoon. Kirja ei tee mitään, mutta on hirveää olla sen lähellä, tietää, että se on ylipäätään olemassa.

Ei tällaisia pitäisi kirjoittaa. Nyt pelkään, etten näe niitä unia enää koskaan. Pelkään, että uskallan avata sen kirjan ja sivuilla onkin pelkkää sanahelinää. Mutta valveilla ollessani haluaisin hitosti tietää, mitä siinä lukee. Unessa tiedän, ja antaisin mitä vain, jotta en tietäisi.

Tästä kiitos Iikulle (ja tekijälle, kuka lieneekään :)

Minä vihaan elokuvia ja rakastan kirjoja.

Katsoin tänään taas Kaksi tornia kavereiden kanssa Opistolla. Se oli kuin tervan juontia. Vitutti niin paljon, ettei mitään rajaa. Siinä oli jotenkin uhrattu kaikki, ihan kaikki. Ne ottavat tarinan sielun ja runtelevat sen saadakseen kasan kauniita kuvia. Ne ottavat hahmot ja tekevät niistä epäinhimillisiä kaksiulotteisia silhuetteja, vain saadakseen kontrasteja ja ylikorostettuja pseudopsykologisia nokkeluuksia. Ne ottavat jotain elävää, iskevät siihen neulan ja laittvat sen laatikkoon, joka on varustettu nimilapulla "Suurta Draamaa".

Kahdessa tornissa henkilöt eivät ole olemassa itsekseen. Kaikki on vain lihaa, joka on koottu yksinkertaisten luiden ympärille. Mikään ei ole puhdasta, hienovaraista, todellista. On vain joukko perusväittämiä, jota kaiken muun täytyy tukea millä hinnalla hyvänsä.

Perusväittämä, Aragorn ja Legolas ovat maailman suurimpia ja cooleimpia sankareita. Tämän toteuttamiseksi elokuva on myynyt jo puolet sielustaan. Näillä kahdella ei voi olla heikkouksia eivätkä he voi tehdä virheitä. Lisäksi heidän ylivoimaisuuttaan täytyy nostaa polkemalla kaikki muut henkilöt lokaan. Tämän vuoksi sitkeästä, herkästä ja sotaisasta Gimlistä on täytynyt tehdä ärisevä seniili ja kävelevä kääpiövitsi. Tämän vuoksi uljaasta ja älykkäästä, joskin vanhevasta kuningas Theodenista on täytynyt tehdä päättämätön ja aikaansaamaton, säikky vätys. Elokuva tuntuu väittävän, että kukaan, jolla ei ole kiiltävää miekkaa ja suuria sinisiä silmiä ei voi tehdä mitään hyvää tai urheaa.

Minä en luota tarinankertojaan, joka lellittelee joitakin hahmoja ja nöyryyttää toisia, sen enempää kuin luotan opettajaan, jolla selkeästi on luokassa suosikkeja. Totta kai hahmoille saa tapahtua pahoja asioita ja he saavat tehdäkin pahaa, totta kai hahmot saavat joutua noloihin tilanteisiin. Totta kai hahmot saavat olla hyviä ja uljaita ja sankarillisia. Mutta älkää tehkö jakoa aina-cooleihin ja ei-koskaan-cooleihin, kiitos. Terry Pratchett ja japanilaiset ovat oppineet tämän jo.

Perusväittämä, koska Sormus on paha, sen täytyy olla äärettömän ja jumalattoman paha aina ja kaikille. Faramir ei voi luopua siitä vain siksi, että on hyvä mies ja siksi, että se on oikein. Sormuksen esiintullessa täytyy kuulua sihiseviä ääniä ja Frodon täytyy saada kauhukohtauksia, kirjasta viis. Missä on hidas, hienovarainen rappeuttava vaikutus? Missä ovat henkilöiden vahvoina, itsenäisinä hahmoina tekemät valinnat pelkän "Sormus-on-paha-ja-se-on-niin-kamalan-paha-että-ei-voi-mitään" :n sijaan?

Kirjassa Faramir on aito, kokonainen hahmo, joka ei suuremmin kehity. Leffassa hän on yksiulotteinen, samaistumiskelvoton hahmo, joka kokee teennäisen ja epäaidon kasvun ihmisenä. Pidän kirjan versiosta enemmän.

Perusväittämä, meillä täytyy olla rakkaustarina ja se täytyy saada mukaan. Viis tarinasta, meillä täytyy olla rakkaustarina ja se täytyy saada mukaan. Viis loogisuudesta, meillä täytyy olla rakkaustarina ja se täytyy saada mukaan. Nämä kaverit silpovat tarinat kurjien sääntöjensä takia, heittävät lapsen pesuveden mukana. Nämä kaverit eivät ymmärrä tarinoista mitään. Tarina kootaan pala palalta, ei niin, että ensin tehdään kehikko ja sitten lyödään kangas päälle.

Ja aina on kiire, ja mitään ei voi kuvata kunnolla, paitsi taistelua, jolle riittää aikaa loputtomiin. "Mehän ollaan vähän vaihdeltu näiden repliikkien paikkoja ja puhujaa, kun meidän mielestä on tärkeää, että jotain sanotaan, eikä se, kuka sen sanoo." Otetaan kaikkea tekotaiteellista ja älysyvällistä ja liimataan se kasaan, ja unohdetaan tai ei koskaan ymmärretä, mikä on aitoa ja syvää ja todellista.

Jahas, tuli taas avauduttua. Aika lakonista tekstiä tuo näyttäisi olevan, mutta tulipahan parempi mieli. Vielä kerran ja kuuluvalla äänellä: "Minä vihaan elokuvia, minä vihaan Peter Jacksonia ja minä vihaan Kahta tornia."

Ni.