IRC-Galleria

Nummirockissa juodaan rommikolaa ja sorbusta nuotion ääressä ja kiskotaan lonkeroa nopeasti ennen keikkaa. Nummirockissa kahlataan sata metriä ennen kuin tulee tarpeeksi syvää ja lämmitellään saunassa, joka on oikeasti auto. Nummirockissa ollaan hippejä ja puhutaan filosofiaa ja ollaan hevareita ja puhutaan musiikista ja ollaan Kangasalta ja puhutaan ryyppäämisestä. Nummirockissa tehdään trangialla makaronipataa eikä koskaan tiskata. Nummirockissa Suomen ensimmäinen miespuolinen peruskoulupohjainen pieneläinhoitaja pelastaa linnun ja Katri melkein itkee koska se on niin kaunista. Nummirockissa leikitään "En ole koskaan"-leikkiä. Nummirockissa pompitaan keskelle huutavaa massaa ja paiskaudutaan sivuun ja mennään uudestaan ja uudestaan ja iskeydytään päin niitä ja ne iskeytyy päin sinua ja joka paikassa on pölyä ja suu huutaa takatalvea ja kun kunto loppuu seisotaan sivussa ja hengitetään kädet polvissa ja heti kun jaksetaan niin mennään takaisin, niin kauan kuin aikaa vaan on. Nummirockissa tavataan vanha kaveri ja todetaan, että yhden porukan taru on lopussa mutta hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti.

Niin joo. Tajusin tänään, etten ikinä enää kirjoita Sytykkeeseen. Menee vuosia, ennen kuin kukaan jälleen lukee tekstejäni, jos sittenkään. Voisin tietysti painua Oriveden opistoon, mutta tuskin vielä vähään aikaan. Pelkään, että siellä ne opettelevat tekemään suurta taidetta, ja minä kirjoitan kaikkein mieluiten viiden pennin tarinoita seikkailevista lapsista. Tällä haavaa siis se, että joku oikeasti lukee tekstejäni jai arvioi niitä on taaksejäänyttä elämää, poislukien ehkä tämä blogi.

Ihan niin kuin edes kirjoittaisin tällä haavaa yhtään mitään. Siellä se tarina odottaa Wordissa, mutta koskas meinaat jatkaa? Niinpä niin.

Tulin sittenkin yöksi kotiin näiden kahden leirin välissä. Kurkkuun sattuu saatanasti enkä jaksanut mennä sinne täksi illaksi, kun ei puhuakaan oikein voi. Huomenna aamusta sitten. Kun on iso, voi sumplia tällaisten asioiden kanssa aika paljon.

Rhiannonin lapsissa oli yhtä hauskaa kuin ennenkin. Peli oli myös hyvä, varsin harmoninen lopetus yhdelle tarinalle. Olen onnellinen.

Pää on sekaisin flunssasta ja väsymyksestä, mutta jotenkin ei pysty menemään nukkumaan. Haluaisin kovasti tupakalle, mutta kurkku on liian kipeä. Menen ehkä silti. Lukittaudun nykyhetkeen, eikä ensi syksyä tai viime kevättä ole. Olen oppinut koko lailla asioita, kuten sen että oleminen voi olla viisaampaa kuin tekeminen eikä aina tarvitse näkyä tai olla paras. Että unforgottable sense of being on todellakin parempi kuin pointless ultra-fantasy. Se laulu jotenkin stabiloi minut, sen jälkeen kun todella ymmärsin ne sanat en ole enää koskaan ollut niin onneton tai eksyksissä etten muistaisi, että se kaikki on ihan ok ja että ei siinä mitään väärää ole. Opin myös, että avoimeen kapinaan on parempi vastata neuvottelulla kuin voimakeinoilla, ja että seitsenvuotiasta voi vielä huiputtaa lähes rajattomasti.

Nukkumaan.

Ensi yön jälkeen nukun seuraavan kerran omassa sängyssäni vasta juhannuksen jälkeen. Larppi, kaksi leiriä ja Nummirock. Kaksi ja puoli viikkoa harharetkillä akselilla Pihlajavesi-Pori-Kangasala-Nummijärvi. Tuntuu hyvältä lähteä menemään taas.

Lakkiaispäivänä oli jotenkin vieraantunut olo. Joku se tässä nyt lukionsa päättää, mutta en oikein tiennyt kuka. Tuntui kuitenkin hyvältä nähdä kaikki vielä kerran. Rehtori mainitsi vielä kerran ne pallot. Taisinpa oikeuttaa olemassaoloni niiden organisoimiseen osallistumalla. Juhlissa oli monta ihmistä. Ne tulivat ja lähtivät yllättäen. En oikein tiennyt mitä niille olisi pitänyt sanoa. Sain aika paljon rahaa. Se oli kivaa.

Illalla tuli vähitellen normaalimpi olla. Minulla oli oikeastaan hirveän kivaa. Makasin keskellä minigolf-rataa ja join skumppaa. Lakitettiin suihkulähde. Gaudeamus igitur ja jälleen kerran Pasila (josta tulnee tämän kevään muistomerkki ikuisiksi ajoiksi). "Lankinen hakataan, sitten Lankinen tapetaan..." "Pistetetään, pistetään Laukkasta turpaan..." Kaikkein kivointa on juoda ulkona. En ole ikinä ollut kotonani baareissa. Laitoin juhlakengät retrotossujen sijasta, koska tuntui että pitäisi. Ne olivat epäkäytännölliset ja epämukavat, joten otin ne pois ja olin suurimman osan iltaa paljain varpain. Pitäisi vaan lakata yrittämästä olla muuta kuin mitä olen, eli se paljasjalkainen reisitaskuhousuinen pörröpäinen lapsi.

Siskoni ja lankomieheni tulivat kotiin. Oltiin alkuviikko mökillä, nukuin paljon. Teimme kolme ateriaa päivässä nuotiolla ja Dave opetti minua poilemaan.

En oikein vieläkään tajua olevani ylioppilas tai sitä, etten näe useimpia enää koskaan. En tajua että elämäni tulee muuttumaan aika lailla. Se on muuten muuttunut jo. Mutta ehtiihän sitä tajuamaan, ehtii ajattelemaan, ei sillä ole kiire eikä sitä kannata ruveta kylmiltään sullomaan päähän. Huomenna tien päälle saa riittää.

Battle Royalesta tuli tietoa. Vaikuttaa elämykseltä, mutta pelkään mielenterveyteni puolesta. 20 tuntia metsässä mukana vain pullo vettä, leipä ja päällä olevat vaatteet kuulostaa hienolta. Se mikä ei kuulosta, on se että hahmoni todennäköisyys säilyä hengissä on yksi kahdestakymmenestä, mahdollisesti vielä pienempi. Tapa kaikki ennen kuin ne tappavat sinut. Jos 20 tunnin päästä on useampi kuin yksi hengissä, kaikki henkiinjääneet tapetaan. Poistu alueelta ja kaulassasi oleva panta tappaa sinut. Yritä irroittaa panta ja sekin tappaa sinut. Saat yhden aseen, joka vaihtelee akselilla sirppi-konekivääri.

Kuulostaa aika ahdistavalta kokemukselta. Silti se homman hard-core jotenkin houkuttaa. En vain pidä tappamisesta enkä kuolemisesta, ja on ikävää jos lähden Nummirockista kesken, raahaudun Mynämäkeen asti kauhealla vaivalla ja ehdin sitten luimistella kaksi tuntia metsässä ennen kuin se onnekas konekiväärillä varustettu posauttaa minut. Pelkään myös, että sorrun pelaamaan vain taktiikkapeliä jos psyyke ei kestä enää eläytymistä. Tai sitä, että kaikki muut pelaavat taktiikkapeliä ja minä kuolen pelkoon täysin hahmossani. En edes tunne sieltä ketään. Kaikesta tästä huolimatta luulen että menen. Perille pääseminen ajoissa vaatii sompailua, mutta yleensä tuollaiset siirtymiset on mahdollista saada toimimaan kun tarpeeksi yrittää. Ja larppaaminen on sitä että pannaan joskus mielenterveys lujille, eiköhän sen kestä vaikka olisi astetta rankempikin. Luultavasti on kuitenkin myös melkoisen hieno elämys.

Pelottavaa ja yksinäistä se saattaa olla silti. Olisipa siellä joku tuttu.

Pitäisi repiä jostain uusi oletuskuva. Mistähän sellaisen saisi? Jotkut kai ottavat niitä itse. Kameralla tai sellaisella. Ei kyllä millään pysty. Yo-kuvan voisi tietysti laittaa sitten kun sellainen tulee. Näytän se lakki päässä tosin enemmän Fievel-hiireltä kuin vakavasti otettavalta ylioppilaalta. 60 oli ainoa sopiva koko, vitun isopää. Rastat ja hattu eivät ole ystäviä keskenään.

Mitähän mä taas höpötän? Tosiaan, mitähän mä aina höpötän? On se jännä. Ollaan siivottu äidin kanssa melkein viikko. Me ei siivota ennen kun on pakko joten kun on pakko, hommaa riittää. Se on ollut silti yllättävän kivaa.

Työt loppuivat. Kun näistä juhlista on selvitty, olen joutilaana. Mitä nyt menen kahdelle leirille, kolmeen larppiin, parille ulkomaanreissulle, Ouluun ja loppukesästä tutustun yksinhuoltajan arkeen vahtimalla Adia ja Savadia viikon.

Alkaa tytölle Sieppari ruispellossa kummasti konkretisoitua. Kun nyt katson elämääni taaksepäin (eikä siellä edes ole vielä paljon katsottavaa, enimmäkseen unenomaisia mielikuvia lapsuudesta, hämmentynyt teini-ikä pikkukaupungissa leffoja katsoen ja nyt pari viimeistä seesteisempää, onnellisempaa vuotta kun sentään tiedän jostain jotain), käteen jää enimmäkseen vain helvetillinen ikävä suunnilleen kaikkia kohtaan, jotka olen jossain vaiheessa näiden polkujen varrella tavannut. Minä kaipaan teitä, ihmiset. Joo, sinua myös.

Tähän kuuluisi joku itseironinen heitto, joka latistaisi hommaa vähän etten antaisi itsestäni liian pehmeää kuvaa. Se saa kuitenkin nyt jäädä.

Eilen oli kivaa, koko päivä ulkona ilman kenkiä tai kellonaikoja. Voisin elää sillä lailla. Auringosta näkee ihan tarpeeksi hyvin mikä aika nyt on meneillään, ei sitä sen tarkemmin tarvitsisi tietää. Perkeleen peltilaatikot, JUMALAUTA!

Väsymys, henkinen ja fyysinen. Olen myös helvetin likainen ja haisen savulta. Kaiken kaikkiaan olo on kuin festareiden jälkeen. Onneksi seuraavaan peliin on enää kolme viikkoa.

Siilit. Sosiaalinen mies. Nylon Beatin Viimeinen (fantasialarpissa, JUMALAUTA!). Penseät hevoset. "Siis moi!".

Olen jossain vaiheessa ihan huomaamattani oppinut larppaamaan ihastuksia ja parisuhteita. Hyvä homma sinänsä.

"Näin viime yönä unta", on aloitus joka kertoo lukijalle että seuraava teksti on luultavasti kohtalaisen mielenkiinnoton.

Näin viime yönä unta, että koululle oli tullut pahvilaatikoissa uusia paitoja. Ne olivat vähän niin kuin abihuppareita, mutta aika rumia enkä ollut varma saiko niitä ottaa vai ei. Ne muistuttivat niitä ODD:n t-paitoja, joissa Jeesus roikkuu ristillä ja alla on teksti "Anything for fame". Tykästyin yhteen niistä. Siinä oli suuri, koko paidan ylle levittäytyvä vihaisen näköinen Jumala ja alareunassa seisoi hontelo hippimäinen Jeesus, jolla oli farkut ja t-paita, jossa oli rauhamerkki. Jeesus oli kääntyneenä Jumalaan päin ja näytti sille sormillaan V-merkkiä ja sanoi: "Peace, man." Olisin halunnut sen paidan vaikka se olikin vähän oudon muotoinen, mutta joku vei ne kaikki pois. Ilmeisesti ne olivat nykyisiä tykkiläisiä varten, eivätkä koululla suotta roikkuvat abit olisi saaneet ottaa niitä. Vähän nakertaa vieläkin. Se oli nimittäin aika hieno paita.

Toisessa unessa oli ötököitä. Kuten unissani yleensäkin, ne olivat inhottavia ja myrkyllisiä ja niitä oli kaikkialla eikä niitä saanut millään hengiltä. Että näillä eväillä sitten.

Joko ne nyt loppuivat? Vain yksitoista jaksoa, kahdestoista tulee viikon päästä ja sen jälkeen ei tiedä. Juuri kun pääsin hommaan kiinni.

Jälkikäteen ajatellen briljanteimpia olivat luultavasti Phil Collins-darra, Laillinen bordelli ja Algamis, joista viimeksi mainittuun minulla tosin on aiheen puolesta henkilökohtaisia kiinnityksiä. Hitto kun osaisin kirjoittaa sellaista dialogia.
"Kiinalaisia on vaan kolme. - Kerro Linkolalle, se ilahtuu."
"Mä en tajua tästä mitään, pelle. - Sä et puhu marvaniaa. - No jonkun verran, ostokset hoituu ja juna-asema löytyy. - Marvaniassa ei ole juna-asemia. - Se oli ironiaa, pelle. - Marvaniassa ei ole ironiaa."
"Mä jätän kaiken, muutan Ranskaan ja rupean viljelemään vuohia. No ei mulla ole pokkaa. Kesällä meen kuitenkin varmasti interreilaamaan."
"Kiinnostaisko ihmisoikeudet? - Ei kiitti, mulla on jo. PINSSI! Mulla on jo PINSSI!" Puhumattakaan sitten Routalemmen ja Repomiehen jutuista, joita en tähän edes yritä taltioida.

Jännää, jännää, tuplajännää. Jatkakaa sarjaa, pliis.