IRC-Galleria

Ei sitä kait ollut kiusattu koulussa. Olen miettinyt lisää ja vaikka edelleen allekirjoitan kaiken viimeksi kirjoittamani, on kuitenkin totta, että ihmisessä on myös paljon aggressiota, vallanhalua ja eläintä sanan pahimmassa merkityksessä. Siitä emme vain pääse mihinkään että me olemme myös julmia ja vihamielisiä olentoja ja joskus kaikki se kerääntyy yhteen pisteeseen kuin suurennuslasin kokoamat valonsäteet ja sytyttää liekin.

Ajatuksia, joita eilisen tapahtumat herättivät:

- Että jos ihmistä kohdellaan kuin tämä ei olisi ihminen, tämä saattaa ajan mittaan lakata käyttäytymästä kuin ihminen. Ihonväri, yhteiskuntaluokka, koulumenestys tai ÄO eivät vaikuta ihmisen todennäköisyyteen tulla kouluampujaksi, mutta 70 % on koulukiusattuja. Tästä Pekka-Eric Auvisesta en tiedä, eri lähteet sanovat eri asioita.

Uskon ja aion uskoa jatkossakin, että pahojen asioiden kokeminen on tärkein syy, joka saa ihmisen tekemään pahoja asioita. Se ei tarkoita, että uhrien kärsimyksiä pitäisi mitätöidä tai että yhteiskunta ei saisi suojella itseään ja jäseniään.Tämä on humanistista nyypertämistä ja sinisilmäistä hippeilyä ja kukkahattutäteilyä, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.

- Että aseita ei pitäisi olla muilla kuin poliiseilla, hirvestäjillä ja armeijalla (jos lähdetään olettamuksesta että armeijaa ylipäätään tarvitaan). Tarkka-ampujien aseet voitaisiin säilyttää radoilla tai voisivat minun puolestani siirtyä harrastamaan vaikka renkaanheittoa. Tämä on kommunistista kontrolliyhteiskunnan ihannointia ja yksilönvapautta rajoittavaa piipertämistä, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.

- Että elämä on vakio, itseisarvo ja absoluuttinen määrite. Eilen kuuntelin kahvihuonetta siivotessani, miten keski-ikäiset tädit totesivat ampujan ja hänen perheensä elämien olevan nyt pilalla. Heidän elämänsä ei ollut pilalla ja se olikin mukava asia, ja kahvin kanssa taisi olla vielä pikkuleipiäkin.

Surmaaja on nyt kuollut ja hänen elämänsä on pilalla, niin kuin se on niiltä kahdeksalta ja niin kuin se on meiltä kaikilta jonakin päivänä. Sitä ennen se ei kuitenkaan koskaan ole. On auringonnousuja ja sadetta ja tuulta, on tupakkaa ja suklaata ja seksiä, vaikka se olisi maksullistakin. On niin paljon hyvää, mitä ei voida koskaan ottaa keneltäkään pois. Ja mitä tekijän omaisiin tulee, he muistavat tämän tapauksen elämänsä jokaisena päivänä ja joka kerran heille tulee siitä hyvin paha olo, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän jokaiseen päivään jää väistämättä hetkiä, jolloin he eivät ajattele sitä: hetkiä, jolloin elää taas täyttä elämää.

Tämä on jotain kaalinhaukkaajan taivaanrannanmaalailua ja todellisuudesta vieraantuneen yltiönaivia runoilua, tiedän kyllä ja olen kuullut eikä kiinnosta yhtään.


Ensi vuonna 7.11. on taas yksi uusi surun vuosipäivä lukemattomille ihmisille. Myötätuntoa ja voimia jokaiselle, joka on näistä tapahtumista joutunut kärsimään.

Olen taas tajunnut asioita. Tunsin tänään aika rajua surua ja pelkoa, mutta ahdistus katosi. Niin kuin kauan sitten arpeentunut haava, jonka alle on jäänyt mätää, se pitää repiä uudelleen auki että se voi parantua. Tämä on kuitenkin muistinvaraista, nyt on jo normaali olo. Töissä se oli, ehkä kolme tuntia vaan mietin asioita, pääsin lopulta omien suojauksieni läpi (mieleni toimii joskus kuin Vista) ja hahmotin monta asiaa uudella tavalla.

Iltapäivällä olin vahtimassa Hannaa, leikittiin paljon. Sillä lapsella on kyllä valtava mielikuvitus. Kaikkialla on näkymättömiä kissanpentuja, lentäviä hevosia, susia ja keijuja. Sen kanssa on kivaa leikkiä kun siihen tottuu, se on vähän niin kuin roolipelaisi, paitsi että ei ole varsinaista hahmoa ja pj on hyvin oikukas. Hauskinta oli repliikki: "Tää lähettäis sille pahantekeväisyyskortin. Siinä ois myrkkyä."

Frodo ja Arvo ovat meillä. On entistä kodinomaisempi tunnelma, kun on eläimiä kämpässä. Pidän tästä asumismuodosta kyllä todella paljon, aina on seuraa ja yksinkin saa olla jos haluaa. Kukaan ei käske tai rajoita, ja kaikki ovat tasaisen sotkuisia. Kun keittiötä tai jääkaappia katsoo, niin ei uskoisi, että täällä asuu kolme nuorta naista, sen verran poikamiesboksilta koko paikka näyttää.

Mmm, pidän. Olen järjestänyt asiani niin, että voin herätä huomenna silloin kun satun heräämään, mennä töihin kun huvittaa, tehdä sen seitsemän ja puoli tuntia ja lähteä sitten. Näin tulee olemaan jatkossa melkein aina. Siivooja on joutilas.

Kirjoitan tänne näemmä nykyään vain larppaamisesta. Sanokaa, jos alkaa kyllästyttää.

Minusta on tullut pelkuri, pyrin nykyään pitämään hahmon hengissä enemmän kuin mitään muuta. Saatan jättää loppukohtauksen väliin ja lähteä käpälämäkeen. Tietyn pisteen jälkeen en välitä enää oikein muusta kuin hahmon hengestä. Se ei johdu siitä, että yrittäisin voittaa pelin eikä edes siitä, että pelkäisin hahmon kuolemaa. Se mitä pelkään on se hetki juuri ennen loppua, jonka aikana hylkään hahmon, tulen jälleen omaksi itsekseni ja jätän sen kuolemaan yksin.

Ja tietysti koko ajan tiedän, että tämä on vain peliä, ei siinä mitään. Omasta itsestään ja todellisuudestaan ei pysty irroittautumaan oikeasti, eikä sitä kukaan haluakaan. Mutta siinä mitä jokin on ja siinä mitä se on minulle, on iso ero. Vehnän kullankeltainen väri.

Esko Jalkanen on kuollut. Jälleen kerran tajuaa, miksei sitä tarvitse pelätä. Tietoisuus kuolee, mutta sielu jää, se vain muuttaa muotoaan. Ajatuksesi jäävät elämään toisiin ihmisiin. Kuolet, mutta ei kulu kuin kuukausi, ja joku jo larppaa sinua.

Tolkien taas on ollut kuolleena jo yli kolmekymmentä vuotta ja Viivi, täysin satunnainen ihminen täysin satunnaisesta maailmankolkasta, käyttää noin vain arkipuheessaan ilmausta "hyödytön kuin rasia maata".

Äänikirjat töissä <3 Mieli kuuntelee tarinaa, ruumis tekee hommia automaattiasetuksilla. Seitsemän ja puoli tuntia vain lipuu ohi. "Oho, joko kello on yksitoista, kai sitä on pakko pitää lounastauko." "Oho, kello on puoli kaksi, kai sitä täytyy sitten lähteä kotiin, vaikka kirja olikin hyvässä kohdassa."

Jatkuva larppaaminen on muuttanut tapaa, jolla hahmotan Sormusten Herran. Kaikki eeppinen vain naurattaa, sillä been there, done that, ja oikeasti eeppistely on vain tosi kolhoa. Kuuntelen henkilöiden puhetta ja mieleeni tulee muita hahmoja, osa omiani, osa muiden. Se kirja on tosiaan kaiken kulmakivi, lähtöpiste, siitä se alkoi sekä laajemmin että yksilötasolla. Kaikki on nyt jotenkin tuttua eri tavalla kuin ennen. Oman kokemuksen kautta.

Syväintensiivikurssina, psykiatrisia toimia, jotka oman kokemuksen kautta täysin aukee.

Hmm. Mitä pirua? Eilinen viesti tuli tuplana, ajassa vain on hieman eroa. Jos yritän poistaa toisen, niin sitten se kyllä yhtäkkiä muka tajuaa, ja yrittää poistaa sen ainokaisen (poiston ollessa valittuna niitä on siis maagisesti vain yksi). Typerys.

Nyt on jo parempi olo. Olen vahtinut lapsia eilisillasta asti, siinä eksistentiaaliahdistus jotenkin katoaa. Adi kirjoittaa mun kännykkään satunnaisia kirjainrykelmiä ja haluaa, että luen ne sille. Sitten se kikattaa. Zawadi oppii uusia sanoja niin että kohisee.

Olen tajunnut taas asioita viime päivien aikana, en sellaisia suurina oivalluksina vaan eräänlaisena väsyneenä ymmärtämisenä. Kai näillä eväillä jaksaa taas vähän aikaa.

Ahdistaa. Elämässäni ei ole sisältöä. Jos sisältöä näyttäisi olevan tulossa, hyljin sitä kuin öljykangas vettä. En kestä ketään enkä mitään enkä yhtään. Ainoa siedettävä aktiviteetti on larppaaminen. Onneksi asun kahden hyvän kaverini kanssa, muuten en näkisi koskaan ketään, koska en jaksa. Jos menen jonnekin, haluan lähteä kotiin. Alkoholia en kestä yhtään. Oksettaa koko ajan. Poltan liikaa. Mistään ei tule mitään, ja sitten hyeenat ulvovat kaiken yllä.

Ja kirjoitan enemmän ja säännöllisemmin kuin ikinä ennen, saatana. Tätäkö tämä nyt sitten oli mitä halusin? Voiko vielä perua? Poltan kirjat ja paperit, katkon kynät, paskon läppärini enkä ikinä enää larppaa. Menen kadulle makaamaan niin kuin kauppias, kunnes tulee parempi mieli. Sitten haen kipin kapin kouluun, hankin oikean ammatin, kasvan aikuiseksi, elän hyvän elämän ja kuolen unohdettuna ja onnellisena. Sounds like a plan.

Paha olo tulee iltaisin, se on ihan kuin lapsena leireillä. Onkohan minulla koti-ikävä? En oikeastaan ole koskaan ollut näin pitkää aikaa poissa kotoa, en ole käynyt kuin kerran sen jälkeen kun muutin ja siitä on jo viikkoja. Ehkä pitäisi ensi viikolla mennä.

Minulla ei ole mitään suunnitelmia. En pysty kuvittelemaan tekeväni yhtään mitään. Pannaan elämä jäihin vähäksi aikaa. Vedetään syvään henkeä, myönnetään että olo on paha ja annetaan sen mennä ohi kaikessa rauhassa. Nyt ei tarvi nauttia, nyt ei tarvi onnistua, nyt ei tarvi mitään. Nyt saa tuntua pahalta niin kauan kuin on tuntuakseen. Kyllä se paranee.

Ahdistaa. Elämässäni ei ole sisältöä. Jos sisältöä näyttäisi olevan tulossa, hyljin sitä kuin öljykangas vettä. En kestä ketään enkä mitään enkä yhtään. Ainoa siedettävä aktiviteetti on larppaaminen. Onneksi asun kahden hyvän kaverini kanssa, muuten en näkisi koskaan ketään, koska en jaksa. Jos menen jonnekin, haluan lähteä kotiin. Alkoholia en kestä yhtään. Oksettaa koko ajan. Poltan liikaa. Mistään ei tule mitään, ja sitten hyeenat ulvovat kaiken yllä.

Ja kirjoitan enemmän ja säännöllisemmin kuin ikinä ennen, saatana. Tätäkö tämä nyt sitten oli mitä halusin? Voiko vielä perua? Poltan kirjat ja paperit, katkon kynät, paskon läppärini enkä ikinä enää larppaa. Menen kadulle makaamaan niin kuin kauppias, kunnes tulee parempi mieli. Sitten haen kipin kapin kouluun, hankin oikean ammatin, kasvan aikuiseksi, elän hyvän elämän ja kuolen unohdettuna ja onnellisena. Sounds like a plan.

Paha olo tulee iltaisin, se on ihan kuin lapsena leireillä. Onkohan minulla koti-ikävä? En oikeastaan ole koskaan ollut näin pitkää aikaa poissa kotoa, en ole käynyt kuin kerran sen jälkeen kun muutin ja siitä on jo viikkoja. Ehkä pitäisi ensi viikolla mennä.

Minulla ei ole mitään suunnitelmia. En pysty kuvittelemaan tekeväni yhtään mitään. Pannaan elämä jäihin vähäksi aikaa. Vedetään syvään henkeä, myönnetään että olo on paha ja annetaan sen mennä ohi kaikessa rauhassa. Nyt ei tarvi nauttia, nyt ei tarvi onnistua, nyt ei tarvi mitään. Nyt saa tuntua pahalta niin kauan kuin on tuntuakseen. Kyllä se paranee.