IRC-Galleria

Mitä voi odottaa kahden päivän lähinnä danceen, vocal tranceen ja löysään houseen keskittyvältä musiikkifestivaalilta, joka järjestetään Helsingin kaapelitehtaalla? En tiedä odotinko, mutta ainakin toivoin vähän jotain muuta.

Lauantailta ei ole mitään pahaa sanottavaa koska kaapelitehdas pysyi silloin vielä aisoissa. Mukana oli ihmisiä, jotka olivat ilmeisesti tulleet myös kuuntelemaan musiikkia kaiken muun ohessa ja tietynlaista yhteisöllisyyttä oli vielä hyvin havaittavissa. Jotkut olivat uskaltaneet lähteä farkuissakin liikkeelle ja monet järjestivät omia kohtausten kaltaisia tanssihassutteluja areenoiden reunoilla.

Sunnuntaina kaikki muuttui. Saavuimme paikalle n. klo yhdeksän, jolloin halli oli varmaan kokonaisuudessaan noin puolillaan, mutta havaitsin jo selkeän eron eiliseen. Olin odottanut, että väki luultavasti vähän vaihtuu, mutta sillä hetkellä näkyvä areena ylitti pahimmatkin pelkoni. Tilannetta on vaikea kuvailla muuten kuin esittämällä itselle erilaisia tilastotieteellisiä kysymyksiä, jotta olisi helpompaa havaita mitä erityistä on siinä, että koko juhlakansasta 10 - 15% on n. 100 kiloisia, rasvattomia bodareita, 50% heidän vapaaehtoisia seinäkoristeitaan Onnelavetimissä, joihin on vain vähän lisätty neonmaalia, karvaa ja strassikoruja. Näistä eleganteista ruusunnupuista tuntui huokuavan tietoisuus omasta asemasta, mutta en keksinyt mikä tuo asema voisi olla. Ehkä he vain ovat onnellisia siitä, että wife beater -paitaiset herrasmiehet kantavat heille smirnoffbreezerenergiajuomia ihan niin paljon kuin napa vetää.

Ja tiedän kyllä, että kaadun tässä omaan ojaani, mutta en vain tarvitse muistutusta siitä millainen voisin olla pahimmillani. Kaapelitehtaan sunnuntai-ilta pakotti jälleen kohtaamaan kaikki ne piirteet, joita itsessäni eniten karsastan tai ainakin kyseenalaistan. Se jatkuva lyhytjännitteisyyden aalto, joka korkeintaan 10 - 20 vuotta terveenä olevista lihakasoista huokui, sai allekirjoittaneen huvittuneeksi ja sen jälkeen surulliseksi, sillä kuvittelin ja edelleen kuvittelen samastuvani heihin hyvin. Samalla tavalla he ovat tämän yksilön arvoa jumaloivan ajan uhreja ja sen arvojen tuotoksia. Heissä näkyy itsekontrollin ja itsekriittisyyden äärimmäinen muoto, joka on tietysti addiktio jo itsessään ja sitä liikunnan ja urheilun pitää toimiakseen aina jossain määrin ollakin, mutta joka saa epäterveellisen riippuvuuden muotoja heti jos ei ole tarkkana. Huomiota pitää kiinnittää ainakin siihen, että elämä olisi monimuotoista ja, että jatkuva halu kehittyä, kohdistuisi useammalle osa-alueelle kerrallaan. Tämä on ainoa tapa olla itsekriittinen ja se taas on mielestäni ainoa oikea tapa kehittyä, jopa bodauksessa.

Voihan asian kääntää niinkin, että itsetuntoni ei kestä montaa itseni kanssa kilpailevaa mörrimöykkyä enkä vaan voi sietää itseni hukkumista massaan, mutta konemusiikkikestit ovat minulle edustaneet aina tiettyä yhteisöllisyyttä yhteiskunnassa, josta se on jo melkein kadonnut. Ihmiset löytävät kirjaimellisesti yhteisen sävelen, jonka avulla luodaan hetkellisiä, mutta pitkäkantoisempiakin siteitä samanhenkisiin ihmisiin. Kokemuksessa on läsnä sellainen esteettinen puoli, joka luo vahvan elämyksen ja aistimuksen siitä, että tyttö tai poika vierellä tuntee samoin.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.