IRC-Galleria

Mun frendiPerjantai 04.04.2008 19:45

Minulla on kaveri nimeltään Otso. Otso oli kiinnostunut yhteiskunnasta ja vaikuttamisesta jo pienenä poikana. Hän halusi olla mukana tekemässä parempaa huomista. Ei ollut ihme, että Otso ajautuikin lopulta eduskuntaan ja aina ministeriksi asti. Otso pärjäsi vaikuttajan pestissään loistavasti.

Otso on avoin ja sosiaalinen. Hänellä on paljon ystäviä ja erilaisia ihmissuhteita. Hän pyrkii aina työssään ja ihmissuhteissaan rehellisyyteen, mutta kokee oikeudekseen muodostaa sellaisia ihmissuhteita kuin itse haluaa. Nämä ihmissuhteet eivät aina vastaa toisten kuvaa tavoiteltavista suhteista.

Ministerinä Otso hoiti työnsä kunnialla, mutta tutustui taannoin thaihierojaan, jonka kanssa vaihtoi numeroita ja alkoi tekstailla. Otso ja thaihieroja vaihtoivat monta viestiä, joiden luonne oli henkilökohtainen. Otso tiesi, että thaihieroja saattaa käyttää hyväkseen Otson näkyvää virkaa mikäli olisi tarpeeksi julkisuudenhakuinen. Otso otti riskin, sillä hänestä myös valtion virkamiehillä täytyy olla yksityiselämä. Otso harkitsi ja päätti, että hänellä on oikeus tekstailla ja suhteilla kenen kanssa tahansa.

Muutama viikko sitten islantilaislehden haastattelussa Otsolta kysytään suhteestaan thaihierojaan. Paljastuu, että thaihieroja on kertonut kaiken Otson ja hänen suhteestaan punkalaitulaislehti Naurulle. Otso ei luonnollisestikaan kommentoi yksityisasiaansa ja toimittajat vain inttävät, johon Otso jatkaa edellistä linjaansa tokaisemalla "nei nei nei". Tästä islantilaistoimittajat kirjoittavat seuraavana päivänä Otson kieltäneen suhteen. Todellisuudessa hän vain halusi tehdä selväksi, ettei osallistu keskusteluun.

Täysin ministerin tehtäviin liittymättömästä haastattelusta alkaa hullunmylly, josta Suomen kaikki arvostetuimmatkin sanomalehdet kirjoittavat päivittäin etusivun juttuja. Palstatilaa saa otsikot "MinisteriOtso saattoi sanoa pippeli tekstaillessaan ulkomaalaisen miehiä työkseen koskettelevan naisen kanssa" ja "MinisteriOtso yhteydessä nuoreen(41) ja naimattomaan turistimiellyttäjään useammin kuin kerran". Käy ilmi, että thaihieroja on myynyt kaikki tekstiviestit Naurulle, joka aikoo julkaista ne seuraavassa numerossa. Otsolta kysytään viestien sisällöstä, johon hän on edelleen haluton vastaamaan, sillä hänestä viestit eivät kuulu muille. Koko juttu on kuitenkin paisunut niin suureksi, että hänen on pakko ottaa osaa keskusteluun. Otso vastaa mahdollisimman epämääräisesti, jotta yleisölle välittyisi miten henkilökohtaiseksi ministeri asian kokee.

Parin viikon painostuksen jälkeen paljastuu, että viesteissä todellakin puhutaan pippeleistä. Otso joutuu pian tämän jälkeen eroamaan. Otso tiesi, että näin voi käydä, mutta jotenkin hän silti luotti, että kansan enemmistön mielestä hän saisi lähettää henkilökohtaisia viestejä ulkomaalaiselle naiselle, jonka ammatti on hieroja.

Jatkuvuus ja ennustettavuusTiistai 12.02.2008 05:04

En halua perustaa ihmissuhteita vain jatkuvuudelle ja ennustettavuudelle vaan myös ihmisten väliselle yhteydelle, joka on muuttuva, kehittyvä, kasvava, hiipuva ja loppuvakin. En ole innostunut etsimään elämänkumppania jatkuvuuden takia, vaikka itsekin sitä kaipaan. En halua tyttöystävää saadakseni ennustettavan, tasaisen elämän, jonka elettyäni voin tasaisesti kuolla pois. Minua ei innosta rakentaa ihmissuhdetta sellaisen kaipuun varaan, joka usein estää ihmistä saavuttamasta kaikkea sitä mitä on ikinä halunnut. En ajattele sellaisen rakkauden olevan tärkeää, joka muuttaa elämän ja unelmien sisällöksi yksittäisen ihmissuhteen. Ajattelen rakkauden olevan tärkeää, mutta se liittyy enemmänkin ihmisiin yleensä ja sekä välittämiseen, ei perinteiseen romanttiseen rakkauteen. Romantiikka ja rakastuminen on kulttuuria, rakastaminen universaalia. Rakastumisen kokemus voi olla kuinka hienoa tahansa, mutta tuon tunnekokemuksen merkitykset ja niille laitetut arvot ovat kulttuuria ja siten myös yksilöllisiä. Jokaisen elämä ei muutu koettaessa upeita ja tajunnanräjäyttäviä tunne-elämyksiä, olivatpa ne kuinka sigamageita tahansa.

Minulle unelmat ovat tärkeitä ja niitä on monia. Yksi unelmistani on muodostaa upeita ihmissuhteita, jotka perustuvat molemminpuoliselle ajatusten ja tunteiden jakamiselle. Tällaiset ihmissuhteet ovat voimavara, eivät taakka tai vankila. Ne eivät vaadi hierarkkista järjestystä keskenään vaan niissä vallitsee oikea ymmärrys ja sympatia. Ihmissuhde käsittää kaksi persoonaa, joiden tarkoituksena on antaa toiselle pala itsestä vapaaehtoisesti, ei ottaa väkisin toisen elämää tai unelmia omille harteille ja päättää niiden kulusta.

En taida tietää ainuttakaan parisuhdetta, jota ohjaisi edellä mainitut periaatteet.

Mitä 23 vuodessa voi saada aikaan?Lauantai 15.12.2007 18:18

Tässä 23 vuoden aikana tapahtunut elämäni tiukassa pähkinänkuoressa: Äänekäs vauva, ennen syntymää eronneet äiti ja isä, jonka tapasin elämäni aikana noin 20 kertaa ja joka sittemmin kuoli oman mahtavan elämäntapansa aiheuttamiin sairauksiin. Lähiölapsuus, täsmälleen 19 muuttoa, paikkaansa etsivä yksinhuoltajaäiti, joka ei koskaan kokenut tarvitsevansa miestä rinnalleen. Ala-asteen lihavuuskompleksi, jonka seurauksena radikaali laihtuminen yläasteen kahdeksannella. Vaikea muutto Nokialle, puolittainen erakoituminen sekä eläminen virtuaalimaailmassa, ircin löytäminen. Myöhäinen äänenmurros sekä kiinnostuminen tytöistä. Narsististen piirteiden tiedostaminen lukiossa, koripallon lopettaminen, salillakäynnin aloittaminen.
Ristiriitaiset ylioppilaskirjoitukset, sekopäisin aika, elämän suurimmat ja kalleimmat mokat(2kpl), epämiellyttävä muutto Huittisiin, raskas siviilipalvelus -> ensimmäinen vastuun opettelu yläasteen auktoriteettihahmona. Ammattikorkean aloittaminen Huittisissa, vastahakoista heti alusta. Puolentoista kouluvuoden jälkeen ihana muutto Tampereelle omaan kotiin, vastuun opettelu jatkuu. Työelämä Astrologiakeskuksessa, Tampereeseen rakastuminen, Yhteiskunnallisen kiinnostuksen muuttuminen intohimoksi -> sosiologia. Ensimmäinen todellinen panostaminen ja uurastus ikinä mihinkään pääsykokeiden kanssa, katkera muutaman pisteen tappio, osaksi tiedostettu masentuminen, jatkuvasti alkavat ja loppuvat ihmissuhteet, elämänfilosofioiden jatkuva vaihtuminen, arvot ja moraali hakusessa, portsarityön aloittaminen, narsististen piirteiden korostuminen, vastuun opettelun kolmas osa ja auktoriteettirooliin sekä esillä olemiseen tykästyminen, avoin yliopisto, toivon pilke.

Mahtuihan tietysti kuvaan vielä muutama isähahmo, pari biletyskertaa, elämäni ainoa vakava seurustelusuhde ja erilaiset/väriset matkat päänsisäisiin paikkoihin. Niistä kertominen kuitenkin vaan hämärtää totuutta siitä miten kaikki johtuu mun vapaasta kasvatuksesta sekä oikean ja todellisen isähahmon puutteesta!12
Järjestysmiehen roolissa on paljon valinnanvaraa ja vapautta. Työhön kuuluvien tehtävien hoitamiseen jätetään kosolti omaan harkintakykyyn tukeutuvaa tilaa ja tämähän on ehdottomasti hyvä asia jos kyseessä on järjestysmies, joka ei ole a) rasistinen b) väkivaltainen c) typerä d) narsisti(tähän vaihtoehtoon voi kuulua kolme edellistä). Vaikka olisi kaikki neljä samaan aikaan, ei siltikään välttämättä joudu vaikeuksiin sillä portsarilta odotetaan juuri em. kaltaista käytöstä. Voi olla myös ystävällinen, kärsivällinen, avoin ja avulias eikä silloinkaan joudu välttämättä vaikeuksiin, mutta paljon helpommin kuin ensimmäisen listan luonneominaisuuksia komppaamalla. Armeijassa on särmä, järkkärifirmoissa on jämpti.

Narsistina voi myös muukalaisvihan ja kuristelun ohessa ilmentää muitakin järkkärin työssä olennaisia ominaisuuksia. Pissisten ja pubiruusujen järjestelmällinen mutta spontaani paneminen on hyvin suosittua ja ennen kaikkea mahdollista, niin hyvännäköisille kuin vähemmän hyvännäköisillekin järkkäreille. Melkein joka työilta avautuu mahdollisuus päästä tyrkkimään pahalta haisevaa yksinhuoltajaäitiä, jonka mielestä musta kauluspaita ja oletettu auktoriteettiarvo on niin seksikästä. Portsari on viimeinen mahdollinen lohduttaja, josta voi hyvässä tapauksessa saada muutamaksi viikoksi jopa vakipanon, mutta turha kuvitella enempää sillä nopeasti loppuun kuluvaan portsarielämään ei kuulu pitkäjänteisyys tai asioihin panostaminen, ei ihmissuhteissa eikä missään muussakaan. Ideana on panna ja sitten panna uudelleen eri tyttöä koska *tähän jotain perinteisiä suomalaismaskuliinisia arvoja ja evoluutio-opista poimittuja fraaseja*.

Jos taas ei halua oikein olla ihmisiä hakkaava kusipää tai kaikkea liikkuvaa pökkivä playboykaan, järkkärintyöstä voi löytää hyviä puolia siitä mitä se kaiken vääntämisen, säätämisen ja valittamisen jälkeen pitäisi olla. Kyseessä on asiakaspalveluala puhtaimmassa muodossaan ja suora kontakti ihmisiin on todella piristävää ja toiminnan vapaus luo oikeaa vuorovaikutusta ja seurallisuutta. Tässä työssä on todellinen mahdollisuus tutustua ihmisiin ja samalla hoitaa annetut työtehtävät kiitettävästi. Vaikea sanoa kovin monesta palvelutyöstä samaa, jossa liukuhihnamaisuus varjostaa kaikkea kontaktia asiakkaisiin. On upeaa muistaa jonkun kasvot, tietää millainen ihminen on kyseessä ja oppia hänen nimensäkin. Tuntuu hyvältä nähdä aitoa iloa ja odotuksen sekaista innostusta siitä mitä baari-iltana tulee tapahtumaan. Ihmiset tulevat virkistäytymään, unohtavat työminänsä, etsivät itsestään hyviä puolia ja korostavat niitä. Ennen kaikkea he etsivät kuitenkin muita ihmisiä, uusia tuttavuuksia. Sellaista avoimuutta ei vieläkään tapaa suomalaisessa yhteiskunnassa muualla kuin baareissa.

Raksalle vai portsariksiPerjantai 03.08.2007 13:47

Niin, muutama piste jäi sosiologian opiskelupaikasta. Mihin tahansa muualle kaupunkiin olisin luultavasti päässyt, mutta Tampereelle sosiologia oli tänä vuonna hankalin yhteiskuntatiede. Jossiteltavaa jäi todella paljon sen jo aikaisemmin mainitun ajan loppumisen takia. Nyt kohtaan kuitenkin todellisuuden niin toiveikkaana ja innostuneena kuin vain kykenen. Työpaikan hankkiminen on pakollista enkä oikeastaan enää kestäisikään tätä rahattomuutta. Vaikka en halua keskittyä pelkkään materiaan, olisi silti kiva saada sopivassa määrin ruokaa sekä kulttuuria.

Tällä hetkellä näyttäisi olevan kaksi mahdollista työpaikkaa, joihin pääsisin suurella todennäköisyydellä. Kävin juuri äsken raksahaastattelussa, johon ko. firman pomo ei ollut edes vaivautunut paikalle. Rakennushommat epäilyttävät ensinnäkin niiden kuluttavuuden takia, jonka epäilen vievän fyysisen jaksamisen lisäksi henkistäkin puhtiani ja analysointi-innokkuuttani. Tämän lisäksi äskeisessä firmassa minua katsottiin kieroon ja epäilemättä näiden "oikeiden miesten" mielikuvissa liikkuivat ajatukset aina homosta narsistibodariin. Kummassakin tapauksessa arvostusta ei varmaan kovin älyttömästi liikene. Enhän minäkään heihin osaa kovin vahvasti samastua. Niin ja tässä kohtaahan on hyvä huomauttaa itselle kuinka fiksua on tehdä ammattialastereotypioita ja ajatella kaikkien raksamiesten olevan keskenään identtisiä! ;O

Ajattelin käydä järjestysmieskortin, sillä uuden "kaveripiirini" ansiosta pääsisin varmasti aika nopeasti jonkin viihdejuottolan ovelle. Mieluiten tietysti menisin sellaisten paikkojen POKEKSI, joissa itsekin käyn, sillä niissä lienee vähiten oikeasti vaarallisia tilanteita ja änkyttäviä urpoja. Toisaalta minulla on taas mielessä kaikki pokestereotypiatkin enkä tiedä sovinko sellaiseen. En osaa olla väkivalta-auktoriteetti, vaikka tietysti portsarin aseman voisi ajatella vastuun opetteluna ja mukavana asiakaspalveluhommana, vielä yötyönä, joka on minulle ehdottomasti mieluisa. Olisinhan muutenkin hereillä.

Odotan jumalallista johdatusta, joka kertoo minun KUTSUMUKSENI täksi vuodeksi. Sen jälkeen näytän keskaria Jumalalle ja elän omaa unelmaani!

Pääsen, en pääse. Pääsen, en pääse.Keskiviikko 04.07.2007 14:53

Olisiko järkevämpää odottaa pelonsekaisessa tilassa 17. päivää ja sitten pettyä tai peittyä onnen kyyneliin, kun vihdoin avaan kuoren, joka määrää kohtaloni taas ainakin vuodeksi eteenpäin. Olisiko se siis järkevämpää kuin töiden hakeminen ihan vain siksi, että saisi rahaa. Ajattelin asian siten, että jos pääsen opiskelemaan, millään ei ole enää mitään väliä koska sosiologiasta tulee elämäni tärkein sisältö, suunta ja varmaan vielä valo pimeydessäkin. Oikeastihan keksisin opiskellessakin ihan uudet ongelmat, joista selviytyminen olisi varmaankin yhtä suuren työn takana kuin nykyisetkin kompleksini. Luultavasti myös huomaisin, miten pelkästä opiskelusta on vaikea rakentaa elämä, ainakin se vaatisi myös toisenlaista itsensä kehittämistä pänttäämsien rinnalle. Siihenhän sopisi erityisen hyvin yliopistopiireissä niin usein järjestettävät itsensäkehittämispippalot, joissa tajuntaa laajennetaan monella eri tavalla yhtä aikaa!

Tiedän, etten enää tule vaihtamaan alaani. En ainakaan tule hakemaan mihinkään muualle kuin yhteiskuntatieteelliseen. Viimeisen vuoden aikana olen pistänyt merkille miten oikeastaan kaikki teemat, joista olen ikinä ollut kiinnostunut, ja joiden käsittely on tuntunut olennaiselta, liittyvät yhteiskuntaan. Olen aina ollut kiinnostunut enemmän taustoista kuin varsinaisesti ilmiöstä. Rakenteet ja niiden keinotekoisuus on minusta aina ollut olennaisempaa kuin niiden luoma normi- ja instituutioverkosto. Niin kauan kuin muistan olen aina kyseenalaistanut ja nähnyt olennaiseksi etsiä vaihtoehtoisia tapoja toimia, ei siksi, että itse haluaisin välttämättä toimia eri tavalla kuin useimmat vaan siksi, että erilaiset näkökulmat ovat olennaisia henkisen kasvun ja kehittymisen kannalta.

Synnyin yksinhuoltajaäidille ja vaikka yksinhuoltajuuskaan ei ollut sovinnaisin vaihtoehto, äitini on yksinhuoltajaksikin melko kaukana sellaisesta, jota minä kutsun konservatiiviseksi ja perinteiseksi. Muutot joka puolentoista vuoden välein, äidin usko itsenäiseen elämäntapaan ja sen myötä tullut perinteisen parisuhdemallin kyseenalaistaminen, rauhaa rakastava, vasemmistoliberaali asenneilmasto ja selkeä, ehkä vähän väkinäinenkin välinpitämättömyys suomalaisia perinteitä kohtaan on vaikuttanut minuun siten kuin lapsuudenkoti ja vanhemmat yleensäkin. Katsoin lapsuuteni lähinnä lapsilta kiellettyjä elokuvia koska äidin mielestä ne olivat myös olennainen näkökulma, joka minun halutessani kuului kokea. Tunsin kyllä kasvavani ja oppivani aikuisten elokuvista jotain sellaista, jota en olisi pelkästä leijonakuninkaasta oppinut eikä minusta ikinä tullut sarjamurhaajaa, mutta silti lapsen täysin suodatinvapaa mieli ei osaa asettaa kaikkia kuvia oikeanlaiseen kontekstiin pelkästään siksi, että se ei vielä tiedä maailmasta tarpeeksi. Minunkin lukemattomat painajaiseni ovat siitä todisteena. Toisaalta elokuvien avulla opin irrottautumaan arjesta ja elämään utopioissa. Sellainen tähänkin päivään jatkunut lapsenmielisyys on ehdottomasti ominaisuus, josta pidän.

Olen vastuuton ja perin välinpitämätönkin erityisesti arjen askareita kohtaan. En löydä ruohonjuuritasolta juuri mitään tavoittelemisen arvoista, vaikka yksityiskohdista elämä löytyy. Pikku puuhissa suurin osa elämästä tapahtuu. Halveksun työtä itseisarvona, vaikka minusta onkin ylevää toimia yhteisönsä eteen. Atomisoituva yhteiskunta vaan saisi olla enemmän sellainen moraalinen yhteisö, jonka voisi aistia muuallakin kuin jääkiekko-ottelussa tai joulurauhaa julistettaessa. Arki vain tuntuu hämärtävän elämän merkityksen ja tekevän siitä tyhjänpäiväistä "elettävää". Se koostuu ainoastaan tavoista, tottumuksista, jatkuvuuksista ja ennustettavuudesta. Sellainen elämä tuntuu lähinnä kehäpäätelmältä.
Pääsykokeet tuli ja meni. Ylitin omasta mielestäni itseni siihen asti kunnes aika loppui ja viimeinen aineistotehtävä jäi melko pahasti vaillinaiseksi. Suru ja vitutus alkoivat heti kokeen jälkeen, johon olin ehkä ladannut turhankin paljon itsestäni. Olin valmistautunut paremmin kuin ikinä elämässäni mihinkään, mutta en siltikään luultavasti niin hyvin kuin monet. Silti tunsin tietäväni lähes kaikki kysyttävät asiat ja verbaalinen osaamiseni tuntui nokkelalta ja se sujui ehdottomasti huolellisemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Jos tämä nyt kelloon kaatuu, jossiteltavaa jää kuukausiksi eteenpäin. Tällä hetkellä ajatus tuntuu liian musertavalta, joten keskityn mieluummin tutkimaan sitä vapauden tunnetta, joka minut olisi pitänyt vallata jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Olen viime aikoina joutunut tai tuntenut velvollisuutta analysoida arvojani ihmissuhteissa monelle läheiselle tai kohta läheiseksi tulevalle ihmiselle. Olen todella iloinen, että olen löytänyt maailmankatsomuksellista varmuutta pysyä arvojeni ja asenteideni takana ja rakennan oikeasti omaa tasa-vertaista maailmaani muiden ihmisten maailmojen rinnalla. En koe enää samanlaista tarvetta mukautua seuraan ja seuran arvoihin vaan minulle on yhä useammin melko sama mitä muut ajattelevat elämäntyylistäni. Olen myös huomannut, että tulen siten vielä varmemmaksi itsestäni ja ennen kaikkea tyytyväisemmäksi. Minua kiinnostaa läheisieni mielipiteet ja ajattelen heitä päätöksissä ja valinnoissa, jotka jollain tavalla heitä koskevat. Muussa tapauksessa heidän ymmärryksen puutteensa minun toisinaan epäsovinnaisia arvoja kohtaan on valitettavaa, mutta toivon mukaan he tästäkin huolimatta kunnioittavat minua.

Pidän itseni analysoinnista, ääneen tai hiljaa, ja selitän kyllä mielelläni itsestäni ja käsityksistäni kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan. Menetän malttini vain silloin, kun moraaliani kyseenalaistetaan kerta toisensa jälkeen asiasta, jonka olen jo selvittänyt. Käsitykseni ihmissuhteista herättää usein ihmetystä, hämmennystä ja jossain vaiheessa myös moraalista epäilyä ja tuomitsemista.

Olen huomannut miten sukupuoliroolit, erilaiset parisuhdeinstituutiot, normit ja rakkauskliseet menevät sekaisin ihmisten mielessä hyvin samantapaisella tavalla. Yllätyin kuitenkin huomatessani, miten vaikea suomalaisen on ymmärtää ihmissuhdetta, jossa on monia samoja elementtejä kuin perinteisessä parisuhteessa ja ystävyyssuhteessa, muttei ole kumpikaan niistä. Tässä kohtaa yleensä sanotaan "Eli siis panosuhde", sillä merkitykselliseksi elementiksi mistä tahansa suhteesta löydetään ainoastaan seksi. Miksi ihmeessä suhde määritellään seksin harrastamisen mukaan, vaikka 95% suhteesta koostuu lähes jokaisessa tapauksessa aivan toisista asioista? Suhde voitaisiin määritellä intimiteetin mukaan, mutta tällöin olisi aivan turha puhua seksistä siinä merkityksessä kuin mitä se tällä hetkellä edustaa parisuhdekäsityksissä. Seksi ei tee suhteesta intiimiä vaan intiimi suhde tekee myös seksistä sitä. Siihen, kuinka läheinen suhde on, vaikuttaa taas monet muut inhimillisen yhteyden tasot, jotka taas koostuvat varmasti monilta osin niistä asioista, joita perinteiseen parisuhteeseen liitetään, mutta monet osat taas eivät välttämättä liity.

Läheinen suhde, jossa on syviä yhteyksiä, jakamista, tukemista, ajatusten- ja tunteiden vaihtoa, intiimiä kemiaa, toisen huomioonottamista ja seksiä, ei ole vielä perinteinen parisuhde. Tässä kohtaa olisi kai hyvä määritellä perinteinen parisuhde. Niin paljon kuin yksilöllisiä käsityseroja onkin, samankaltaisuuksia on vähintään yhtä lailla niin käytännön kuin unelmienkin tasolla. Arkipäivän toiminnoista, parisuhdesöpöilystä ja suurista elämää koskevista unelmista (joihin parisuhde keskeisesti liittyy) löytyy identtisiä ja vähemmän identtisiä tulkintoja, joissa useimmiten on sama juoni ja rakenne. Ainakin suhteeseen liitetään useimmiten käsitys yksiavioisuudesta sekä suhteen etenemisestä muiden yhteiskunnallisten etappien mukaan. Jälkimmäisessä lienee enemmän muovausvaraa kuin ensimmäisessä. Elämä ei etene enää lineaarisen kaavan mukaan, jossa opiskellaan, mennään töihin, naimisiin, hankitaan lapset, talo jne. Nykyään rytmin ja sisällönkin saa tiettyjen vaihtoehtojen puitteissa itse päättää. Silti perinteinen vaihtoehto on edelleen suosittu, vaikka se saatetaankin toteuttaa erilaisessa rytmissä ja vähän myöhemin kuin ennen.

Ihmiset odottavat edelleen joka tavalla ns. vakiintumista koko elämän tasolla, jonka avulla he ajattelevat saavansa elämänsä paremmin hallintaansa. Tämä vakiintuminen tukee inhimillistä tarvetta etsiä jatkuvuuksia, ennustettavuutta, rutiineja ja säännönmukaisuutta. Jokainen tarvitsee tietyn asteisia varmuuksia oman elämänsä rakenteista ja jokaiselle rutiinit ovat tietyllä tasolla hyväksi. Ne tuovat elämänhallintaa ja antavat mahdollisuuden tehdä rationaalisia ja harkittuja päätöksiä. Niiden ei ole tarkoitus estää ihmistä kehittymästä ja kasvamasta eri suuntiin tai sanella ihmisen toimintamahdollisuuksia. Jokaisen pitäisi rakentaa elämäänsä jatkuvasti omaan suuntaansa, etsiä uusia vastauksia itsestään ja ympäristöstä ja suhtautua epäilevästi vallitseviin rakenteisiin. Tämä ei tarkoita ettekö voisi olla vankkoja arvoja ja asenteita, joista kiinnipitäminen on vain hyvä juttu. Uuden etsiminen on silti aina vanhan asettamista kyseenalaiseksi ja sen pitäisi olla mukana jokaisen elämäntarkoituksessa, ainakin taustalla.

Minulle se rutiini tulee saliharjoittelusta ja sen vaatimasta elämänrytmistä ja ravintotietoudesta. Se on minun ennustettavuuteni ja jatkuvuuteni, joka vaikuttaa fyysiseen ja henkiseen terveyteeni useimmiten positiivisesti. Minä en tahdo ihmissuhteideni perustuvan tähän jatkuvuuksien ja ennustettavuuden kaipuuseen. Tahdon ilman muuta merkityksellisiä ihmissuhteista, tahdon ihastua ja ihastella, tahdon jakaa ajatuksiani ja tunteitani, ottaa niitä vastaan, olla tukena, tehdä toisen eteen asioita, olla läheinen ja tämän kaiken lisäksi tahdon vielä harrastaa seksiä. Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen samalla tavalla kuin jokainen ihminenkin on. Samanlaisia yhteyksiä ei voi eri ihmisten kanssa saavuttaa eikä tärkeitä ihmissuhteita tarvitse laittaa hierarkkiseen järjestykseen. Itse asiassa se on kovin julmaa ja epäreilua.

Romantiikan ei tarvitse liittyä oikeastaan vasta viime vuosisadan alussa suosittuihin teemoihin yksiavioisuudesta ja siihen liittyvästä ikuisen rakkauden käsityksestä. Iäti kestävä rakkauden yhteys on sinänsä upea ja kaunis asia, mutta ei siitä minun mielessäni tee kaunista ajatus suhteiden hierarkiasta, jossa yksi suhde on aina edellä muita. Minulle kauneus välittyy siitä ihmisten välisestä yhteydestä, joka liittää persoonan osaksi toista tai toisia ja synnyttää näin uuden näkökulman osapuolten elämänkatsomukseen. Tällainen rakkaus ei missään nimessä sulje pois toisia yhtä tärkeitä ihmisyhteyksiä vaan toivottaa ne avosylin tervetulleiksi. Kaikki yhteydet ovat yhtä tärkeitä eikä kyse kerrankin ole julmasta valitsemisesta ihmisten kesken vaan läheisten kompromisseista ja jakamisesta, joita todellinen välittäminen synnyttää. Tälle perustalle kannattaa rakentaa suhteita eikä vain yhteiskunnallisia instituutioita tukevia turvaverkkoja, joiden tarkoituksena on tukahduttaa elämisen intohimo ja kasvupyrkimykset.

Let me have some realityMaanantai 26.03.2007 21:29

Kun olen koneella, internetissä, mesessä ta irkissä, koen lähinnä pettymyksiä. Kun taas opiskelen, luen ja pänttään minulle merkityksellisiä asioita tai ylipäätään mitä tahansa uutta, koen pelkkiä onnistumisen tunteita. Kumpaan minun pitäisi käyttää suurin osa ajastani? Tällä hetkellä käytän ensimmäisen listan aktiviteetteihin noin 8 tuntia päivässä ja jälkimmäisen ehkä tunnin tai pari. Kahdeksan tuntia turhautumista ja turtuneisuuden jäätävää paikallaan pysymistä ja tunnin pari mieltä virvoittaa, raikasta oppimista. Suhdeluku on siis mielekkään elämän kannalta vähintäänkin perseestä.

Kaikki sellaiset ominaisuudet, joiden vaikutusta itsessäni haluaisin vähentää, saavat minut jämähtämään kerta toisensa jälkeen koneelle vain huomatakseni kuinka onnettomaksi siitä tulen. Kompleksini, itsetunto-ongelmani, huteran identiteettini luomat häilyvät ja vaihtelevat tarpeet, tunteet ja päämäärät pitävät yksinkertaisempana vaihtoehtona jauhaa paskaa näennäisen sosiaalisissa chatverkoissa ja keskittyä ihmisten ulkonäön arvioimiseen sekä odotteluun siitä, että joku arvioisi omaa ulkonäköäni. Nekään ominaisuuteni, jotka näin tekevät, eivät kai oleta, että tulisin paskasta onnelliseksi, mutta hetkellinen, tyhjä ilo on helpompi toteuttaa kuin henkistä työtä vaativa uusien asioiden omaksuminen, kts. opiskelu.

En saa itsestäni irti tarpeeksi ennen kuin pääsen ongelmistani. En myöskään pääse ongelmistani ellen pysty korostamaan niitä ominaisuuksia itsessäni, joiden kautta tulen onnelliseksi. Eikä se ole vain niin, että lukeminen ja opiskelu ei merkitse minulle tarpeeksi, jotta viitsisin panostaa riittävästi. Tämä kevät on ollut täysin vallankumouksellinen minulle opiskelujen kannalta. Olen lukenut alle kolmen kuukauden sisällä 6 tulevaan alaani liittyvää tietokirjallista teosta ja käyttänyt runsaasti aikaa niiden omaksumiseen viiteaineiston kanssa. Pystyn siis parempaan kuin aiemmin ja pystyn parempaan kuin nykyäänkin. En vain tässä tilassa, en mitenkään.

Olen yksinäinen eikä mikään poista sitä tunnetta. Jos olisin tarpeeksi varma omista arvoistani ja paikastani maailmassa, yksinäisyyden tunnetta ei luultavasti olisi. Liikkuvuus, muuntautumiskyky ja jatkuva eteenpäin meneminen leimaa koko olemistani ja on aina niin tehnytkin. Minä koostun vapaasta halusta yrittää ymmärtää, omaksua ja samastua mahdollisemman moneen näkökulmaan ja kokemukseen, jotta voisin paremmin ymmärtää itseäni, yhteiskuntaa ja maailmankaikkeutta. Miten voin tarkasti määritellä paikkani jos kerran en edes tahdo tehdä sitä. Jos olisin kuitenkin tarpeeksi varma vaikkapa em. tarkoituksestani, saisin siitä voimaa, yksin, kaksin tai yhdessä. Mutta kun olemistani määrittää edelleen liikaa vaikkapa se pitääkö vastaan kävelevä teini minua hyvännäköisenä vai ei. Kaltaiseni ihminen ei voi olla varma mistään muusta kuin siitä, että seuraava, täysin merkityksetönkin negatiivinen kokemus tai sosiaalinen hyljeksintä tuhoaa mielenrauhan ja valmiiksi sirpaleisen itseluottamuksen vieläkin pienemmiksi palasiksi, jotka eivät pysty edes keräämään itseään hankkiakseen töitä, saati sitten jahtaamaan korkeammaksi olennoksi kohoamisen tasoa.

Tough luckTiistai 13.03.2007 21:41

Kohtaan viimein todellista kurjuutta. Minulla ei ole rahaa ruokaan! Työharjoittelupaikkani lähti alta pois ja nyt olen laiska ja kuihtuva teeskentelijä, kun ennen olin vain laiska teeskentelijä. Ostin 30 kappaletta kalapuikkoja, koska ne on kaikkein halvin eines, jossa on edes vähän enemmän proteiinia! En ole ennen kohdannut tällaista tilannetta ja haluaisin nyt tutkiskella itseäni, että onko tästä minulle enemmän hyötyä vai haittaa.

Ensitarkastelulla voisi ajatella, että rahattomuus on huono juttu. Siltä se minustakin nyt tuntuu! Toisaalta taas minulla on oiva tilaisuus testata rajojani ja omaa mielikuvitustani. Mitä kaikkea pystyykään tekemään ilman rahaa! Tämän lisäksi palkkani on yleensä mennyt lähinnä sellaiseen, josta en pysty suoraan sanomaan, että siitä olisi todellista hyötyä itseni kehittämisen kannalta. Olen tuhlannut sen lähinnä proteiinipatukoihin ja erilaisiin biletysmatkoihin, joiden olen toivonut olevan joka kerta erilaisia, mutta jotka harvoin ovat! Suurin menoero on tietysti ruoka, johon tämä n. 90-kiloinen ruhoni saa tuhlattua tarkalla säännöstelyllä noin 400 euroa kuukaudessa.

Raha houkuttaa etsimään sisältöä ostettavista tuotteista ja palveluista, useimmiten esineistä, joilla on oikeasti vain välinearvoa ja, joita pitää siksi osata käyttää oikein. Jos ei osaa, ne ovat vain ajanvietettä, turruttavaa ja pinnallista aivotäytettä, jotka vievät kauemmas niistä minulle tärkeistä merkityksistä. Minulla on selvä taipumus viettyä pintoihin ja ulkoisuuteen heti kun unohdan hetkeksikin miksi tahdon esimerkiksi opiskella tai, kun kohtaan jotain vaikeuksia käsittelemissäni aihepiireissä. Panostaminen ja ongelmien ylittäminen on siis edelleen vaikeaa, koska en ole juuri mihinkään koskaan panostanut. Heti kun minulta viedään mahdollisuus keksittyä jonninjoutavuuksiin, alan taas etsiä sisältöä tärkeistä ja todellisemmista asioista ja tunnen tulevani täydemmäksi ja tyytyväisemmäksi! Raha siis ennen kaikkea turmelee ja vaikka minua nyt ottaakin päähän, etten saa proteiinipatukoita ja uusia DVD:eitä, tai etten pääsekään hurjan hauskoille pippalointiretkille, saan taas päntättyä enemmän ja löydän itsestäni suurempaa varmuutta tehdä töitä unelmieni eteen.

Kyllä mä silti haluun töitä!

Olenkin itse asiassa puritaani.Keskiviikko 31.01.2007 03:57

Sain tänään 18.21 luettua Max Weberin Protestanttinen etiikka ja Kapitalismin henki -esseen, jonka lukemisesta ei muuten ollut juuri mitään hyötyä ilman latinan kielen maisterin tutkintoa ja sataa tuhatta lähdeviitteistä kertovaa kirjaa, ja lähdin normaaliin tapaani kuntosalille näennäisesti yhdistämään terveyttä narsistisiin taipumuksiini. Pukuhuoneessa aloin hahmottaa kirjan kokonaiskuvaa sekä siinä samalla yritin löytää omasta elämästäni elementtejä, jotka olisi yhdistettävissä aina uskonpuhdistuksen luomien protestanttisten liikkeiden elämänkäytäntöihin. Suomessahan on tietysti vahvimmin vaikuttanut Luterilainen liike, mutta silti reformoitujen liikkeiden voima on jyllännyt täälläkin aina Lutherista lähtien.

Löysin hauskan ja aika osuvankin yhteyden minun ja puritaanisten liikkeiden välillä. Alunperin kalvinismista lähteneet Puritaanithan korostivat maallisessa mielessä huvitonta ja prameilematonta elämäntapaa, jonka ainoa merkitys on Jumalan kunnian lisääminen oman vaatimattoman ja säntillisen elämän kautta. Heille kaikenlainen tunteenomainen oli merkki maagisesta tai lihallisesta suhtautumisesta maailmaan ja siksi he pidättäytyivät mm. sellaisesta taiteesta ja kirjallisuudesta, jonka katsoivat edistävät lihallisen ja vaistonvaraisen ihmisen kehitystä. He paheksuivat mässäilyä, rikkauden keruuta sen itsensä takia sekä joutilaisuutta ja lukuisia muita asioita, jotka taas olivat feodaalisella ajalla ja erityisesti aristokraattien keskuudessa hyvin yleisiä. Lopulta puritaaninen etiikka vaikutti osaltaan kapitalistisen hengen kehittymiseen, jonka jälkeen siltä putosi pois varsinainen uskonnollinen pohja. Minä tunnun kuntosalikäyttäymisineni aivan askeettiselta puritaanilta ilman Jumaluskoa.

Säntillisessä kuntosaliharjoittelussa, joka tähtää selkeisiin tuloksiin, on tärkeää elämäntavan täydellinen yhdistäminen harjoitteluun. Syödään oikeanlaista ruokaa tiettyyn aikaan, rutiininomaisesti, ei koskaan liikaa tai liian vähän. Ruoka on ensisijaisesti väline eikä kulinaristinen nautinto. Nukutaan paljon, muttei liian paljon, jotta ehdittäisiin treenaamaan ja syömään riittävästi. Alkoholin ja muiden päihteiden käyttäminen on erittäin epäsuositeltavaa, sillä ne hidastavat palautumista, kantavat kehoon turhia kaloreita ja hidastavat sen lihaksia kasvattavaa toimintaa. Tämä tarkoittaa, että juhliminen ja valvominen ovat myös kiellettyjä. Kuntosaliohjelmaa noudetaan orjallisesti ja mikäli joku kerta jää välistä, tunnetaan välittömästi huonoa omaatuntoa, ts. synnintuntoa. Usko saliharjoittelun tärkeyteen ja sen päämääriin on henkilökohtainen. Se ei ole kenenkään toisen asia, muut ovat itse asiassa oman elämänjärjestyksen ulkopuolella, eivätkä ehkä usein ymmärrä salillakävijän motiiveita. Salin sisällä taas on oma ymmärtävä, samoin ajatteleva yhteisö, jonka kanssa jaetaan kokemuksia ja ennen kaikkea kerrotaan toisille hyväksi havaittuja teesejä, jotka he sitten hurskaina yhteisön jäseninä lisäävät elämäntapaansa eli uskoonsa.

Saliharjoittelusta luotu elämäntapa määrittää kokonaisvaltaisesti toimintaa salilla ja sen ulkopuolella, jokaisena hetkenä. Sen päämäärä on lihasten kasvattamisessa, mutta myös paljolti itse tekemisessä, ts. elämänhallinnassa. Harjoittelun vaatima itsekuri vastaa puritaanisen yhteisön jäseneltä vaadittua nöyrää elämän hyväksyntää, joka näkyy uutterana ja alati jatkuvana työnä. Uhraukset, joita treenaaja joutuu tekemään dogminsa eteen, vastaavat puritaanin pidättäytymistä lihallisista, tunnepohjaisista nautinnoista ja maallisisista iloista. Harjoittelun tuottama fyysinen tuska koettelee salikävijän uskoa ja aina kun sen kykenee ylittämään, tietää olevansa oikeilla jäljillä. Samalla tavalla puritaanit ottivat vastaan arjen kärsimyksen ja kiusaukset Jumalan koettelemuksina, jotka on laitettu heitä varten ja heidän uskoaan testaamaan.