IRC-Galleria

Olenkin itse asiassa puritaani.Keskiviikko 31.01.2007 03:57

Sain tänään 18.21 luettua Max Weberin Protestanttinen etiikka ja Kapitalismin henki -esseen, jonka lukemisesta ei muuten ollut juuri mitään hyötyä ilman latinan kielen maisterin tutkintoa ja sataa tuhatta lähdeviitteistä kertovaa kirjaa, ja lähdin normaaliin tapaani kuntosalille näennäisesti yhdistämään terveyttä narsistisiin taipumuksiini. Pukuhuoneessa aloin hahmottaa kirjan kokonaiskuvaa sekä siinä samalla yritin löytää omasta elämästäni elementtejä, jotka olisi yhdistettävissä aina uskonpuhdistuksen luomien protestanttisten liikkeiden elämänkäytäntöihin. Suomessahan on tietysti vahvimmin vaikuttanut Luterilainen liike, mutta silti reformoitujen liikkeiden voima on jyllännyt täälläkin aina Lutherista lähtien.

Löysin hauskan ja aika osuvankin yhteyden minun ja puritaanisten liikkeiden välillä. Alunperin kalvinismista lähteneet Puritaanithan korostivat maallisessa mielessä huvitonta ja prameilematonta elämäntapaa, jonka ainoa merkitys on Jumalan kunnian lisääminen oman vaatimattoman ja säntillisen elämän kautta. Heille kaikenlainen tunteenomainen oli merkki maagisesta tai lihallisesta suhtautumisesta maailmaan ja siksi he pidättäytyivät mm. sellaisesta taiteesta ja kirjallisuudesta, jonka katsoivat edistävät lihallisen ja vaistonvaraisen ihmisen kehitystä. He paheksuivat mässäilyä, rikkauden keruuta sen itsensä takia sekä joutilaisuutta ja lukuisia muita asioita, jotka taas olivat feodaalisella ajalla ja erityisesti aristokraattien keskuudessa hyvin yleisiä. Lopulta puritaaninen etiikka vaikutti osaltaan kapitalistisen hengen kehittymiseen, jonka jälkeen siltä putosi pois varsinainen uskonnollinen pohja. Minä tunnun kuntosalikäyttäymisineni aivan askeettiselta puritaanilta ilman Jumaluskoa.

Säntillisessä kuntosaliharjoittelussa, joka tähtää selkeisiin tuloksiin, on tärkeää elämäntavan täydellinen yhdistäminen harjoitteluun. Syödään oikeanlaista ruokaa tiettyyn aikaan, rutiininomaisesti, ei koskaan liikaa tai liian vähän. Ruoka on ensisijaisesti väline eikä kulinaristinen nautinto. Nukutaan paljon, muttei liian paljon, jotta ehdittäisiin treenaamaan ja syömään riittävästi. Alkoholin ja muiden päihteiden käyttäminen on erittäin epäsuositeltavaa, sillä ne hidastavat palautumista, kantavat kehoon turhia kaloreita ja hidastavat sen lihaksia kasvattavaa toimintaa. Tämä tarkoittaa, että juhliminen ja valvominen ovat myös kiellettyjä. Kuntosaliohjelmaa noudetaan orjallisesti ja mikäli joku kerta jää välistä, tunnetaan välittömästi huonoa omaatuntoa, ts. synnintuntoa. Usko saliharjoittelun tärkeyteen ja sen päämääriin on henkilökohtainen. Se ei ole kenenkään toisen asia, muut ovat itse asiassa oman elämänjärjestyksen ulkopuolella, eivätkä ehkä usein ymmärrä salillakävijän motiiveita. Salin sisällä taas on oma ymmärtävä, samoin ajatteleva yhteisö, jonka kanssa jaetaan kokemuksia ja ennen kaikkea kerrotaan toisille hyväksi havaittuja teesejä, jotka he sitten hurskaina yhteisön jäseninä lisäävät elämäntapaansa eli uskoonsa.

Saliharjoittelusta luotu elämäntapa määrittää kokonaisvaltaisesti toimintaa salilla ja sen ulkopuolella, jokaisena hetkenä. Sen päämäärä on lihasten kasvattamisessa, mutta myös paljolti itse tekemisessä, ts. elämänhallinnassa. Harjoittelun vaatima itsekuri vastaa puritaanisen yhteisön jäseneltä vaadittua nöyrää elämän hyväksyntää, joka näkyy uutterana ja alati jatkuvana työnä. Uhraukset, joita treenaaja joutuu tekemään dogminsa eteen, vastaavat puritaanin pidättäytymistä lihallisista, tunnepohjaisista nautinnoista ja maallisisista iloista. Harjoittelun tuottama fyysinen tuska koettelee salikävijän uskoa ja aina kun sen kykenee ylittämään, tietää olevansa oikeilla jäljillä. Samalla tavalla puritaanit ottivat vastaan arjen kärsimyksen ja kiusaukset Jumalan koettelemuksina, jotka on laitettu heitä varten ja heidän uskoaan testaamaan.

Justiinasta Jussiksi ja Selmasta SepoksiPerjantai 19.01.2007 23:30

Olen kuunnellut hurjan teiniangstipalon vallassa Avril Lavignea viimeisen kaksi viikkoa ja vaikka hänessä onkin tiettyyn elämäntilanteeseen sopivaa ylidramaattista ranteidenviiltelytunnelmaa, Avrilin biisejä vaivaa korviinpistävän perinteinen sukupuoliroolikeskeisyys. Jokaisessa kappaleessa laulaa satutettu TYTTÖIHMINEN, jota MIESHENKILÖ on loukannut, pettänyt tai muulla tavoin satuttanut. Itse asiassa jokaisen laulun lyyrikoissa kuvaillaan miten"pienen, herkän ja hyväuskoisen" pikkulikan mieli on pahoitettu, sydän murskattu ja unelmat lyöty palasiksi. Tämän seurauksena puidaan, miten ne KUNDIT voi aina olla niin törkeitä, epäluotettavia ja ennen kaikkea MIESMÄISIÄ.

Rakkauslaulut, joissa nainen on subjekti, sisältävät aina huiman määrän naisenergiaksi luonnehdittavaa "I WILL SURVIVE" -henkeä, jolla feministipioneeri kertoo selviytyvänsä ilman miestä vaikka mikä olisi! Tällä väkinäisellä ja tarpeettomalla todistelulla nainen alentaa itsensä juuri sellaiseksi miehen leluksi, jota alkuperäinen feminismi halusi välttää. Miksi naisten pitäisi miehiä erityisemmin kailottaa pärjäävänsä ilman vastakkaista sukupuolta? Vaikka sellainen oman itsenäisyyden julistus olisi tarkoitettu nimenomaan miehille muistutukseksi, paljon parempi todistuskeino olisi neutraali ja oikeasti itsetietoinen suhtautuminen elämään parisuhteessa ja sen ulkopuolella. Tämän lisäksi sukupuolistereotypioiden korostaminen rakkauslauluissa ei muokkaa naiskuvaa (tai mieskuvaa) avoimemmaksi muutoksille ja sitä kautta vähennä sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Minua nämä teemat koskettavat erityisesti, sillä en ole koskaan kokenut perinteisiä maskuliinisia instituutiota kovinkaan läheisiksi. Tietysti varhaisteininä tahdoin korostaa miehisyyttäni eheämmän identiteetin puutteessa, mutta sen jälkeen olen kasvanut kohti, kaikille tuttuja sosiaalisia kategorioita käyttäen, ns. metroseksuaalisuutta, jossa yhdistetään elementtejä erilaisista sosiaalisista rooleista. Olenkin hassu yhdistelmä suomalaiseen kansanperinteeseen liitettävää jäyhää äijämäisyyttä ja naisten parissa kasvaneen, äidissä pitkään kiinni olleen pojan yliherkkää ja ihmiskeskeistä feminiinisyyttä. Varmaan senkin vuoksi arvoni ovat monessa asiassa niin ristiriitaiset. Usein väheksyn ja suorastaan halveksun perinteitä, koska katson niiden estävän siirtymistä eteenpäin, ylöspäin, avoimemmaksi, tasa-arvoisemmaksi, sivistyneemmäksi tai muulla tavoin kehittyneemmäksi olennoksi. Toisaalta vain historian ja menneen kautta voi tietää ja analysoida tulevaisuutta ja mahdollisia päämääriä, joten perinteet sekä niihin liittyvät tottumukset ja tavat on hyvä tuntea.

Minullakin on avoimuusyrittelystä huolimatta paljon ennakkoluuloja, joista monet ilmentävät itseään käytöksessäni tiedostamattomalla tai hyvin löyhästi tiedostetulla tasolla. Jälkeenpäin yritän aina korjata mielipiteitäni ja tekojani selittelemällä ne ensin itselleni ja sitten toisille. Todellisuudessa en ole vielä niin avoin ja ennakkoluuloton ihminen kuin haluaisin. Epäilemättä toiminnassani vaikuttaa isäni, jonka kanssa en siis ole koskaan asunut, mutta joka on ollut minulle vaistomaisesti roolimallina sen pohjalta mitä olen hänestä tiennyt. Tämä jokaisesta työstään potkut saanut bodariraakki on arvoiltaan erittäin konvervatiivinen ja hänen retoriikkansa noudattelee idolinsa Arnold Schwarzeneggerin (amerikkalais)oikeistopohjaista invidualismia, jossa korostetaan yksilön vaikutusmahdollisuuksia ja vastuuta, mutta jonka vapaus näyttää lähinnä ulottuvan ainoastaan markkinatalouteen ja yksilötasolla pröystäilevään rahankäyttöön. Tästä hyvänä esimerkinä isän taksipolitiikka. Hän ei siis koskaan matkustanut bussilla sillä vain köyhät tekevät niin.

Kasvuiässä ja myöhemminkin malleja haetaan joka suunnasta ja tietysti minä halusin löytää yhden mallini isästäni, jota en ikinä tuntenut. Joka tavalla omastakin mielestään epäonnistunut ja terveytensä alkoholilla, tupakalla ja hormoneilla pilannut, multivelkaantunut, epäluotettava ja itsekeskeinen ikuinen pikkupoika onkin roolimallina surkuhupaisan opettavainen tapaus kelle tahansa!

The Dark timesTorstai 04.01.2007 03:42

Masennusta on vaiketa huomata itsessään. Sen merkkejä ei halua tai pysty pistämään merkille jos on sellainen persoona, joka tahtoisi vain rypeä toivossa, innostuneisuudessa ja ilossa. Jotkut tahtovat sukeltaa masennukseen ja he toitottavatkin siitä alituisesti saadakseen sääliä ja huomiota. Itse tunnen jollain tavalla häpeää masennuksesta enkä koe muiden säälin auttavan minua tilani hoidossa ollenkaan. Tosin aikaisemmin luulin, etten koskaan ole masentunut vaan minulla on vain huonompia ja parempia aikoja, mutta säilytän aina tietyn perustavanlaatuisen elämänilon, toivon tulevasta. Myöhemmin huomasin, että syvempi suru ja alakuloisuus valtaavat minua samalla tavalla kuin muitakin ihmisiä, mutten vain tahdo kohdata sitä.

Minä siis kai olen masentunut. Aloin pistää merkille elementtejä, jotka yleisesti luetaan masennuksen oireiksi. Varmaan erityislaatuisinta omalla kohdallani on ruokahaluttomuus, josta en ole ikinä kärsinyt. Minähän syön n. joka toinen tai kolmas tunti proteiinipitoisen välipalan, jotta pysyisin lihoissani. Vaikka olen selvästi vähentänyt vähistä rahavaroista johtuen hiilihydraattien määrää ja laihtunut sen takia, olen pitänyt kyllä kiinni proteiinin saannista. Nyt ei oikeastaan huvita syödä. Ruoka ällöttää. Jopa kalapuikot ja ranskalaiset, joka on aiemmin ollut yksi lempiruoistani, ei maistu oikein miltään ja sen syöminen kestää tunnin. Syön kuitenkin väkisin, sillä en tahdo menettää painoa. Säilytän sentään lihani, niin minussa on edelleen edes ne, vaikkei muuta olekaan.

En pysty lukemaan pääsykoekirjaa, en tekemään töissä mitään, enkä edes katsomaan elokuvia, joka aiemmin on ollut yksi lempiharrastuksistani ja analysointi-intoni tärkein kohde. En seuraa uutisia, en siivoa vähimmässäkään määrin ja mikä pahinta, en yritä tehdä mitään, jotta taas tekisin jotain. Nyt ollaan siis päästy pisteeseen, jossa itsekeskeisyys, saamattomuus ja vain puhdas laiskuus vihdoinkin estävät lapsekasta mieltäni löytämästä iloa niistä ainoista asioista mitä teen. Tuttuun tapaan ne ovat täysin puulta tuntuva saliharrastus sekä merkityksettömien ja pinnallisten sähläyssuhteiden viljely siellä missä se vain on mahdollista.

Enhän aiemminkaan tehnyt mitään, mutta aikaisemmin se ei masentanut. Nyt tunnen ennenkokematonta yksinäisyyttä ja epävarmuutta paljon syvemmällä tavalla kuin teinivuosinani. Silloin epävarmuus liittyi lähes yksinomaan käsitykseeni omasta ulkonäöstäni ja siitä, miten en kelpaa kenellekään tai tarpeeksi monelle ja siksi minut on tuomittu olemaan yksin koska kukaan tai tarpeeksi moni ei oikeasti tykkää vaan he vain kelpuuttavat paremman puutteessa. Oikeastihan en edes tällaisena ihmisenä voisi seurustella koska haen vain huomiota, arvostusta ja ihailua enkä oikeasti tahdo tutustua kehenkään. Tämä senkin takia, että useimmat tapaamani ihmiset ovat nuorempia teinejä, joilla ei ole mitään sanottavaa ja suurimman osan ajasta minua kyllästyttää kuunnella heidän merkityksettömiä tarinoitaan ja ainoastaan heihin keskittyviä monologeja. Todellisuudessa ei ole kuitenkaan väliä onko kyseessä 4 vuotta nuorempi teini vai omanikäiseni ihminen, sillä en heitä siltikään osaa arvostaa tarpeeksi.

Yksinäisyys tuntuu nyt sellaiselta, että olen aiheuttanut sen aivan itse. Sanon, etten kaipaa mitään kestävää, mutta kyllä minä kaipaan. Ei sen tarvitse olla mallinmukainen laatikkosuhde, jossa asiat tehdään samalla tavalla kuin kaikissa muissakin huusholleissa. Kestävyydellä tarkoittanen yleisesti omaa kykyäni sitoutua IHAN MIHIN TAHANSA, oli se sitten pääsykoekirja, työtehtävät, säädyllisen asunnon ylläpitäminen tai mitä vain, johon pitää käyttää vaivaa pidemmän aikaa kuin päivän! Tahdon tasaisuutta, jotta voin itse sitoutua johonkin. En voi jatkuvasti muuttuvassa tilanteessa löytää mielenrauhaa, joka mahdollistaisi laajat projektit. Tämän vuoksi en voi myöskään jatkaa ikuista ristiretkeäni ja hakea monipuolisia kokemuksia joka puolelta(jota en tee muutenkaan, sillä ainoat kokemuksenihan ovat samat baarit, pään sekoittaminen sekä seksi eri tyttöjen kanssa).

Joudun luultavasti selviämään jatkossa pienemmällä rahalla koska en saa työstäni enää yhtä paljon. Tämä on luultavimmin hyvä asia vaikka nyt se pelottaa ja vituttaa. Mikäli joudun sitoutumaan tiukkaan budjettiin, opin siinä samalla edes vähän säntillisyyttä ja nöyryyttäkin. Nyt syön ulkona 3 kertaa viikossa enkä koskaan osta edes kolmen päivän ruokia etukäteen. Tärkeintä on kuitenkin se, että lopetan tyhjän ja typerän baareissa juoksemisen, joka huonontaa itsetuntoani, tuhoaa aivojani ja estää minua keskittymästä ideaaleihini, joiden totta vie tahtoisin määrittävän elämääni nykyistä enemmän.

Näin ei voi jatkua, mutta itseni tuntien se on hyvin mahdollista.

Surkuhupaisuutta ja uhkaa!Tiistai 21.11.2006 03:16

The Office - Jouluspecial! Hei, te ihmiset, jotka ette ole nähneet brittiläistä Office -sarjaa, tulkaa lainaamaan minulta molemmat tuotantokaudet sekä jouluspecial, joka sisältää kaksi sarjan hulvattomimmista jaksoista. Siinä toimiston entinen pomo, säälittävä egoisti, täysin todellisuudesta irtaantunut David Brent on aloittanut vielä surullisemman uuden uran viihdeteollisuudessa. Brent on kokonaisuudessaan inhimillinen hahmo, sillä hänen läpinäkyvän itsensä korostamisen takaa tulee alituisesti esiin järjetön epävarmuus, joka ohjaa Brenttiä niin toimistossa kuin Brittiläisen minikylän Sloughin räkälöissäkin. Hän hakee hyväksyntää ja arvostusta niin kovasti, että unohtaa miksi ylipäätään haluaa sitä. Pullea, surkeasti ihmisiin samastuva David tahtoo oikeasti vain huomiota ja paikan muiden joukossa. Kenestä ei voisi sanoa samaa.


Basic Instinct. Elokuvan Hitchcock-mainen ote jaksaa aina yllättää ja herättää ihailua. Erityisesti takaa-ajot, kuvaustyyli ja älykäs dialogi muistuttavat minua ainakin lapsuusajan painajaiselokuvasta, Vertigosta. Musiikki luo koko elokuvan ajan kestävän maagisen uhan tunnelman, joka ei herätä iloisia fiilareita, mutta silti niin herkullisia säväreitä, kun usko ihmisiin alkaa elokuvan edetessä järkkyä. Pihdeissään pitävä seksuaalinen vire on jotain eläimellistä ja raadollista. Douglasin ja Stonen välinen intohimo kehittyy haluksi, himoksi ja tunneleikiksi, jossa mies jää laskelmoivan naismielen koukkuun. Itsehän en halua tehdä sukupuolistereotypioita, mutta Stonen äärimmäisen feminiininen älykkyys ja samalla niin tyhjä ja kylmä asennoituminen tuntuvat pelottavilta ajatuksilta suhteilevalle pojalle. Systemaattinen laskelmointi tuntuu niin ilkikuriselta ja välinpitämättömältä, etten yhtään ihmettele miten esimerkiksi kaverini Niklas sanoi, ettei halua katsoa elokuvaa, sillä ei pidä sen synnyttämistä viboista.
Edellisen päiväkirjamerkinnän kanssa kävi niin, että kirjoitin suuren intuition ja luomispalon vallassa ainakin 50 riviä tekstiä, jonka jälkeen menin ja painoin BACK -nappulaa hävittäen mielentuotteeni bittiavaruuteen. Se ärsytti ylitse kaiken käsityskykyni ja haistatin sillä hetkellä gallerialle vitut. Nyt yritän sitten lähinnä mekaanisesti muistella mitä ajattelin viikko sitten ja ehkä minut yllättää joku hassu ajatus, jota tahtoisin käsitellä yksityiskohtaisemmin.

Opin siis, että hometta voi olla ainakin kolmea eri väriä. Sinistä, vihreää ja harmaata. Jääkaapissani oli niitä kaikkia, josta olin aika ylpeä. Kaksi viikkoa vanha, avattu maitorahka oli suloisen sininen, viikon vanha, valmiiksi paistettu jauheliha oli vihreän sammaleen peitossa ja ties kuinka kauan kaapin perällä oleskelleen salaattikerän oli vallannut harmaa hämäkinseittimäinen mössö. Kaikki kolme ruokalajia vaikuttivat vielä oikein syötäviltä, mutta ajatus vatsapuruista tuntuikin sitten vähemmän huokuttelevalta, joten heitin pitkäaikaiset toverini roskalaatikkoon.

Opin ihmissuhteista taas jonkin verran. Opin mitä tapahtuu jos menen päinstikkaa erilaisten minussa vaikuttavien voimien perässä enkä ota huomioon toisenlaisia tarpeita ja ikivanhoja kompleksejani. Pitäisi niin usein vain pysähtyä analysoimaan itseään ja ottaa 24 tunnin irtiotto muista ihmisistä, olla kotona ja kypsytellä ajatuksia sekä erityisesti tuntemuksiaan. Tällöin vältettäisiin radikaaleimmat reaktiot ja turha dramatisointi.

Niin ja muuten! Opin myös miten voi jättää salitreenin lähes kokonaan ja korvata sen melkein yhtä terveellisellä alkoholilla ja paskaruoalla. Tämäkin huomio tulee varmasti palvelemaan minua myöhemmin monta kertaa, sillä huomasin että itsekurini on yhtä hutera kuin Doland Rumsfeldin logiikka.

Osasin aika hyvin arvioida omien tuntemuksieni kehityksen Tampereelle muutettaessa. Ensin olin ylimalkaisen innostunut aivan kaikesta ja tunsin oloni itsetietoiseksi ja tomeraksi missä tahansa tilanteessa. Minusta tuntui, etten ollut pariin vuoteen ollut yhtä monen ihmisen kanssa yhteyksissä kuin olin heti Tampereelle tultuani. Olin oman tieni kulkija, voittamaton ja murtamaton vahva persoona, joka eli omaa elämäänsä omalla tavallaan, omaan aikaansa, omissa paikoissaan. Tunsin yhteyttä tuntemattomiinkin ihmisiin ja minusta tuntui, että kaupunki oli jollain tavalla ottanut minut heti jäsenekseen.

Nyt kun on mennyt noin kuukausi, innostukseni on laantunut enkä enää tunne oloani voittamattomaksi. Arvelin ennen muuttoa, että epävarmuuteni alkaa korostua alkuinnostuksen jälkeen, kun huomaan joutuvani itse kestämään ja käsittelemään arjen realititeetit ja persoonassani edelleen vaikuttavat kompleksit sekä itsetunto-ongelmat, asuimpa sitten Huittisissa tai täällä. Muutto ajoittui ihmissuhdesotkujen raskaimpaan aikaan ja jouduin käsittelemään useita murrosvaiheita yhdellä kertaa.

Minulla on tapana sysätä asioita syrjään ja vain olla miettimättä niitä. Se toimii aikansa, mutta käsittelemättä jääneet asiat kasautuvat komplekseiksi, jotka sitten ilmenevät moninaisilla tavoilla eri elämän osa-alueilla. Toisaalta olen luonteeltani optimisti ja sisäinen ääneni kertoo aina kaiken järjestyvän ja vieläpä lopulta hyvin. Tiedostan kuinka minun pikkumaiset identiteettiongelmani ja pinnalliset epävarmuuteni ovat niin mitättömiä asioita omankin hyvinointini kannalta ja miten voisin keskittää huomioni niin paljon suurempiin ja tärkeämpiin asioihin, kuten vaikkapa juuri toisten hyvinvointiin. Tunnen silti, etten pysty saamaan henkistä potentiaaliani ja auttamishaluani käyttöön ellen ole ensin sinut itseni kanssa. Lähestyn luultavasti asiaa väärästä kulmasta ja siksi epävarmuudet vain korostuvat. Haluaisin voida ajatella laajemmin, mutta jään silti kiinni itsekeskeisiin haluihin.

Olen aina tiennyt, etten ole kovinkaan varma itsestäni, vaikka persoonani vaikuttaakin sosiaalisissa tilanteissa vahvasti. En saa tarpeeksi voimaa arvoistani ja mielipiteistäni, sillä en useinkaan toimi niiden mukaan. Ne tuntuvat minulle läheisiltä, mutta silti mieluummin haen hyväksyntää ja huomiota itselleni kuin autan ja jaan aikaani toisten hyvinvoinnin turvaamiseksi, johon siihenkin olisi täällä Tampereella niin lukemattomia mahdollisuuksia. Heitä näkee joka päivä kadulla esittelylappuineen ja ennen kaikkea motivoitune katseineen. Heidän silmissään on auttamisen kipinä ja he ovat pikkumaisuuksien yläpuolella. Sellainen on kaiken muun positiivisen lisäksi vielä uskomattoman viehättävää.
Uusi osoitteeni tulee olemaan Näsinlinnankatu! Sain upealta paikalta kämpän ja hetken olin erittäin innostunut ja iloinen. Sitten laannuin, kun kohtasin todellisuuden: millä tavalla nyt kämppä ja työ yksinään muuttaisi elämääni radikaalisti. Ennen kaikkea minun pitäisi muuttaa asennettani ja alkaa todella toteuttaa sitä itsensä kehittämisen sinfoniaa, jota olen vuosikausia kuuluttanut. Aloitin kyllä lukemisharrastuksen ja pääsykoekirjankin, mutta toivoisin vielä saavani itsestäni enemmän irti, jotta en tuntisi itseäni näin toimettomaksi.

Buddhalaisfilosofia korostaa mielenhallintaa, itsensä tarkastelua ja ympäröivän maailman auktoriteettien unohtamista. Sain joitakin uusia ideoita identiteettini kehityksen kannalta ja toivon mukaan saan itseeni kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja myös jonkun verran tyyneyttä. Innostun ja petyn edelleen vuorotellen ja se on melko uuvuttavaa. Tahtoisin myös oppia ns. tyyntä tyytyväisyyttä, jossa minun ei tarvitse panikoida, syöksyä ja säntäillä niin fyysisesti kuin henkisestikin joka suuntaan.

Uusi kuntosalini on oikea bodausorientoituneiden cityihmisten mekka. Siellä on paljon eri tasoisia kuntolijoita, miehiä ja naisia, mutta silti useilla on päälle näkyvä vakaumus harrastuksessaan, josta onkin tullut jo elämäntapa. Naisten lukumäärä salilla on piristävää ja myös se, kuinka tosissaan monet naiset harrastuksen ottavat. Monista naisista tulee mieleen ulkonäkötyöläinen, missi, malli tai fitnessammattilainen ja heidän motivoituneisuuttaan on ilo seurata. Paistaahan salista läpi se ulkonäkökeskeisyys, joka lähes kaikille kovaa treenaajille on suuri osa elämää, mutta esimerkiksi ammatikseen bodaavien sitoutuneisuutta ei sovi vähätellä, sillä he ovat huippu-urheilijoita siinä missä muidenkin lajien harrastajat. Siksi haluan uskoa, että pelkkä narsismi ei laita liikkeelle sen tasoista sitoutumista joka usein aiheuttaa oman terveyden tai tukirangan rikkomisen
Nukahdin yöllä yhdeltä, joka on ennätysaikaisin minulle. Tämän vuoksi pääsin myös heräämään normaalia aikasemmin, joka mahdollisti aikaisempaa toimeliaamman päivän! Soitin työtodistuksia, vuokrakämppiä ja...siihen se sitten jäikin! Mutta odottakaapas, varmasti etin tänään vielä koulutodistukseni työvoimatoimistoa varten. Sitten olen saanut varmaan enemmän aikaiseksi yhtenä päivänä kuin kahtena viime kuukautena yhteensä.

Lattioilla ei enää juoksentele melkein 14-vuotias, haiseva ja läski karvakasa vaan eilen päätimme yhteistoimin, että hänen täysin pidättämiskyvytön, vanha rakkonsa, vakavat kävelyvaikeudet ja selkäongelmat tuovat rakkaalle suursyömärillemme enemmän kipuja kuin meidän mahtavan ihastuttava seuramme pystyy niitä kompensoimaan. Outo tunne, kun edelleen mietin ruokapalan tippuessa, että se täytyy äkkiä nostaa ennen kuin koira ehtii sen nappaamaan. Olen alituisesti kuulevinani sen vaikean linkkauksen keittiötä kohti tai haistavinani vanhan koiran aromin, josta ei voi erehtyä. Karmivan hiljaista, yksinäistä ja ahdistavaa kun 20 kiloinen möykky ei enää hallitse kämppämme neliötilaa. Itse koen yleensä menetyksen surun vasta jonkin ajan kuluttua enkä eilen haukkuamme haudatessa pystynyt oikein ajattelemaan koko asiaa. Outous alkoi tänään eikä varmaan ihan heti pääty.

Päiväelokuvanani oli tänään ohjaajan väkivaltaisempi versio Robocopista. Itseasiassa väkivalta on Robocopissa tarpeellista, koska se yrittää välittää tulevaisuuden yhteiskunnallisia visioita niiden kaikessa raadollisuudessaan ja raakuudessaan. Robocop piirtää selkeän kuvan yhteiskunnasta, jossa ylikansalliset yhtiöt hallitsevat täysin julkisia laitoksiakin ja tekevät niillä voittoa samalla tavalla kuin muillakin talouden aloilla. Poliisilaitosta hallitsee kaikkialle lonkeronsa ulottava OCP, joka vähät välittää yleisestä hyvinvoinnista tai poliisivoimien toimivuudesta.

Tulen aina niin surulliseksi näistä visioista, joissa tarkastellaan inhimillistä itsekkyyttä ja ahneutta. Ne yleensä pitää sisällään jonkinmoisen lopun aikojen ennusteen ja sanoman siitä, että ihminen ei tule koskaan kehittymään vaan tulee pysymään samanlaisena raakalaisena kuin on aina ollutkin. Ahneuden raamit ovat vain prameammat ja valtataistelu eri näyttämöllä.

Robocopissa oikeamielisyys voittaa, mutta elokuvan tulevaisuuskuvaa se ei hetkauta. Sen mukaan suurin osa ihmisistä tulee aina pelaamaan omaan ahtaaseen, pikkuruiseen pussiinsa ja sen vuoksi tuhoudumme ennemmin tai myöhemmin. Kyllä vain Star Trekin tulevaisuuskuvat ovat niin paljon parempia.

Ja hei. Kuinka helvetissä Robocopin 'lähitulevaisuudessa' ollaan kehitytty neurologiassa ja robotiikassa niin pitkälle, että kyetään yhdistämään tietokone aivoihin ja vielä ohjelmoimaan ne? Miksi siinä tulevaisuudessa ajetaan vielä - 86 vuoden Fordeilla ja puhutaan lankapuhelimiin?

Tänään oli ahdistushuippu. Mokasin niin monta asiaa saman päivän aikana ja voi kuinka päivä alkoikin niin mahtavasti. Heräsin innokkaana ja iloisena siitä, että tänään tekisin paljon asioita, joista jokainen jollain tavalla edistäisi uuden elämäni alkua. Nyt kirvistelen järjettömien yksinäisyys ja luuseriustuntemuksien parissa, joista en tunnu pääsevän eroon.

Tein normaaliin tapaani aamupuuron, johon lisäsin maitorahkapurkin ja sopivan määrän mansikoita. Erittäin täyttävä, ravintopitoinen ja maukaskin aamupala maistui tänään vielä erityisen hyvältä koska löysin pölyisestä laatikostani mahtavan roskapätkän, joka on siis jatkoa yhdelle pelottavimmista kauhuelokuvista elokuvahistoriassa. Tähän he olivat vielä saaneet houkuteltua ykkösen Nancy Thompsonin eli Heather Langenkampin! Siinä vasta samaan aikaan pikkutytön ja vanhan ikälopun näköinen nainen. Keskinkertainen näyttelijä, mutta Nancy Thompsonin rooli antaa vain kaiken anteeksi.

Innostuin niin palon Elm street 3:sta, että halusin laittaa puhelimeeni elokuvan taustamusiikin soittoääneksi. Etsin sitä minuuttikaupalla ja löysin eri tasoisia äänitteitä, joiden laatuun olin enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Pääasia, että sain puhelimeeni äitikullan numeron kohdalle soittoäänen, jossa pienet viattomat lapset toistavat jo historiallisen maineen saanutta lorua "One, two, Freddy's after you. Three, Four, better lock your door. Five, six grab your crusifix, seven, eight, better stay up late. Nine, ten, never sleep again" Ooooooooooh. Elokuvan hulvattomat splattertehosteet ovat kekseliäisyydessään ällöttävän ihanaa kamaa ja vaikka käsikirjoitus on vain pikkuriikkisen parempi kuin muoissa Elm street -sarjan osissa (lukuunottamatta seiskaa, joka on mahtava), nuoret näyttelijät aiheuttavat samastumisrefleksin, sillä minähän itse olen myös nähnyt aivan hirveitä painajaisia, kun pikkupoikana katselin mm. tätä nimenomaista elokuvaa.

Äitini aikoinaan soitti videovuokraamoon ja sanoi, että minä saan vuokrata aivan mitä elokuvia tahdon. Minun täytyi saada erilaisia näkökulmia henkisen kehitykseni tueksi ja niitähän minä myös sain! Tosin tällä hetkellä olen henkisesti hutera, hapuileva, itsekeskeinen ja vastuuta pakoileva pikkupaskiainen. Ehkä lapsuudessa vastaanotetun monipuolisen aineiston ja näkökulmavaraston merkitys tulee näkyviin vasta myöhemmin!