IRC-Galleria

Kaupunki velloi pakokaasun katkussa. Rönsyileväreunaiset, roikkuvat pilvet peittivät yötaivaan ravistellen maanpintaa kalskeutta hohkaavalla otteellaan. Maanalaisissa verkostoissa, siellä minne pilvien hyinen kosketus ei yltänyt, haisi kitkerästi kalalle, mädäntyneille ruuantähteille, ummehtuneelle ullakkokomerolle ja homehtuneille viherkasveille. Rotat vikisivät viestejä toisilleen ja niiden pienet viikset väpättivät pimeässä. Poika katsoi sormiaan, ei nähnyt mitään, mutta haistettuaan niitä tunsi nenässään tupakan lähtemättömän, syvälle kiinnijuurtuneen hajun. Kerrosta ylempänä kerjäläinen istui liimautuneena pikkuruisen koiransa kylkeen, väristen kylmästä ja auton kirkkaat valot sokaisivat eksyneen kulkukissan sekunnin murto-osaksi.
Tytöllä oli kermanvärinen hellemekko päällään, ja hän lauloi meren pauheeseen katoavalla hiljaisella äänellään hymniä, jonka oli pikkuruisena oppinut isoäidiltään. Hänen varpaansa liikkuivat hitaasti, mutta määrätietoisesti, ja niiden punaiseksi lakatut kynnet saivat jokaisen liikkeen näyttämään ruusuiselta tanssilta. Ilma oli kostea, ja tytön hiukset kihartuivat luonnostaan. Ylämaan aluskasvillisuuden tuuheuttamilla kukkuloilla oli häikäisevän aurinkoista, vaikka loppulokakuun päivä alkoikin jo menettää otettaan ja väistyä harmanevan illan tieltä. Aallot löivät alhaalla syvyyksissä rantakallioihin ja tyttö kuuli niiden valtavan voiman ja periksiantamattomuuden, muttei uskaltanut vilkaista kielekkeen ylitse vaahtoisten kuohujen kehystämään, turkoosiin sinisenä kimmaltavaan vesimassaan. Hän pelkäsi. Ja hänen pelkonsa oli todellista.