IRC-Galleria

Miksi itken
Yksin yössä alla tähtien, himmeiden
Miksi kyynel
Alas tipahtaa, maahan huurteiseen

Miksi tuntuu kuin yksin kulkisin polkuain
Kuin läpinäkyvää olisin mä vain

Missä oot kun sua eniten tarvitsen
Miksen merkitse ennen kuin vasta jälkeen muiden
Minne meet kun sä lupaat olla täällä päin
Tiedän tän ei kuulu mennä näin

Miksi syytät
Alla taivaan, yllä kuunsirpin varjojen
Miksi äänes
Kuulen hukkuvan, öiseen tuuleen

Miten hymyillen palata voit jälkeen kaiken
Tiedä en, senkin teet loukaten

Miksi yksin saan aina sua odottaa
Ja silti, sua rakastan...

Torakka. Sellainen iso ja musta, jolla on pienen pienet sarvet. Se katsoo minua. Ja minä katson sitä. Olemme hiljaa. Viime yönä oli myrskyistä ja trooppisen helteistä. Joskus on ihanaa tuntea taifuunin iskevän ja vievän mukanaan maailman ääriin. Juuri niin. Sitten ilmasto viileni. Tänään satoi kylmiä pisaroita aamusta iltaan.

En syönyt tänäänkään
melko älytöntä
En lukenut kokeeseen
melko älytöntä
En käynyt isällä kylässä
melko älytöntä
Olin netissä 10 tuntia
täysin älytöntä
Elämä on

Matkalla pyörremyrskyn keskukseen.

Vietin eilisillan kävelemällä ulkona nelisen tuntia. Katselin hiljalleen putoilevia lumihiutaleita ja lauloin hiljaa itsekseni tunteakseni oloni turvallisemmaksi. Säikähdin pikkupoikaa, joka yllättäen lensi eteeni lumisesta pusikosta. Olin yksin. Taivasalla oli niin kylmää, että käteni jäätyivät miltei tunnottomiksi. Minulla ei tietenkään ollut hanskoja, lapasia, rukkasia, kintaita, käsineitä tai edes sormikkaita mukanani. Kävelin vain huulet sinertävinä kylmyydestä, jalat kankeina, käsiäni heiluttelematta. Luulin jäätyväni kuoliaaksi. En kuitenkaan jäätynyt.

Tänään heräsin aivan liian myöhään, aivan liian pirteänä, aivan liian oudosta asennosta ja aivan liian pahoilla mielin. Söin aamiaista: munakasta ja näkkileipää. Eilen söin vain kaurapuuroa ja kaksi näkkileipää. En tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. Syötyäni kiroilin tietokoneeni kanssa. Ei toimi Windows Xp, ei Windows Me, eikä netti: kone kaatuu ja sylkee vikailmoituksia näytölle. Odotan talvea. Odotan Joulua. Odotan kevättä ja kesää.

Eilen:

Odotin. Odotin. Luovutin.
Olisi pitänyt sivistyä. En jaksanut.
Kerrankin en soimannut siitä itseäni.
Menimme ulos, vaaralliselle alueelle.
Viidennen jälkeen pakottauduimme pois.
Teimme asioita joita ehkä kadumme.
Ne ovat silti muistoja.
Tulimme meille myöhään ja jäimme yöksi.
Äitini oli pöllämystynyt aamulla.

Tänään:

Näin unta, että suihkutilani oli sijoitettu keskelle Fredrikinkatua. Ei mitään suihkuverhoa tietenkään seinistä puhumattakaan. Ja kas kummaa, kaikki tuttavat sattuivat ravaamaan katua edestakaisin aina opettajista parhaisiin ystäviini ja sukulaisiin saakka.

Heräsin. Kuulostelin. Odotin. Tunnustelin.
Juu.
Pirteä olo lyhyistä yöunista huolimatta.
Katsoin ikkunasta.
Talven kolmas ensilumi jäi maahan.
Vihdoin.
"Mäy", sanoi kissani minulle tervehdykseksi tullessaan huoneeseen.
Sitten.
"Aamiaista!" Ja minä menin.
Nam.

Tiedätkö miltä tuntuu kun lupaat ja unohdat saman tien, että olet luvannut?
Tiedätkö miltä tuntuu odottaa yksinäisyydessä?
Tiedätkö miltä tuntuu pettyä yhä uudestaan ja uudestaan?
Tiedätkö miltä tuntuu toivoa ettet olisi olemassa?
Tiedätkö miltä tuntuu tajuta ettet välitä?
Tiedätkö miltä tuntuu ikävöidä?
Tiedätkö miltä tuntuu itkeä?
Tiedätkö miltä tuntuu kun ei tiedä voiko enää antaa anteeksi?
Tiedätkö mihin tämä johtaa?
Miten voisin enää uskoa?

Joskus tuntuu kuin olisin pitkäkaulainen kirahvi, joka ei saa kaulaansa pois kaikkien näkyviltä niin tahtoessaan. Kirahvit ovat kyllä söpöjä. Mutta voi... niin paljon mieluummin olisin kilpikonna, joka kykenee piilottamaan päänsä, kätensä ja jalkansa (vai miksi kilpikonnan vartalosta haarautuvia osia nyt kutsutaankaan) kuorensa sisään ja elämään siellä rauhaiseloa raajojensa kanssa. Kuin sillit suolassa. Ajattele. Minulla on pieni huone ja minä sanon: "Asumukseni on niin pieni ettei sinne mahdu kuin sänky, pöytä ja tuoli." Tähän kilpikonna vastaa: "Minulla ei mahdu kuin pää ja neljä jalkaa." ja minä olen hiljaa koko loppuillan. Sellaisen keskustelun kävin tänään kilpikonnan kanssa kaikessa kirahvin olomuodossani ja täytyy myöntää, että vaikeaa oli kuulla, mitä kilpikonnalla oli sanottavanaan. Pääni nimittäin sattui leijumaan puun lehvästössä, josta katsottuna kilpikonna näytti kärpäsen kokoiselta ja sen ääni kuulosti hamsterin olemattomalta piipitykseltä. Hauskaa meillä silti oli. Minä halusin olla kilpikonna ja kilpikonna halusi olla kuvailemani kirahvi. Minä kuvittelin kilpikonnan vuorosanat ja se minun, ja keskustelumme oli lyhykäisyydestäänkin huolimatta erittäin opettavainen.

Päivän plussat:
+ marie-kekseiltä maistuvat lasten murot (jo kuudetta päivää peräkkäin)
+ lyhyt koulupäivä (ja tenttitehtävät tehtynä, yesh!)
+ rauha (olen kuin talviunilleen painunut karhu, joka on salaa yksinään hereillä)
+ paras frendi osaa aina piristää <3
+ törmäsin tätiini kaupassa :D

Päivän miinukset:
- paha mieli :( (ja mikä pahinta, ilman syytä!)
- digikamera meni rikki (haluan uuden :'( nyyh...)
- hyytävän kylmä sää ulkona (uusi talvitakki olisi tarpeen: sellainen luonnonvalkoinen, muttei kovin paksu)
- lupasin käydä äidin kanssa Mäkkärillä (tulee New Yorkin reissu mieleen...)
- kissojen synttärit huomenna (mitä lahjaksi?)
- matikan koe ylihuomenna (yksi niistä kokeista jotka ovat elintärkeitä ylioppilaaksi pääsyn kannalta)
- aivan liian korkea kännykkälasku (pitäisikö vaihtaa liittymää?)