IRC-Galleria

Ei muuten pudonnu voisarvee pilvistä lauantaina. Oikeestaan en jääny ees odotteleen sitä. Sain kyl juustoparsapiirakkaa ja rahkapiirakkaa viikonlopun aikana. Jam. Oon edelleen koukussa Kotzoneen... laatikkopino pöydällä kasvaa nopeemmin ku laatikot kävelee roskikseen. Voiei. Nyt mun pitää päättää ettei enää Kotzonee. Ei ainakaa ennen helmikuun loppua. Ei. Piste. Hyvä, sain päätettyä. Kaks kunnon päivää kouluu. Ihanaa. Rakastan olla abi. Tänään heräsin seittemältä vaik oisin voinu nukkuu miten pitkään vaan. Ei vaan nukuttanu enää. Saattoi johtuu siitä että nukuin edellisyönä paljon ja vielä päivällä pari tuntii. Sain pahan päänsäryn kun söin kanelii riisipuuron kaa. Oon järkevä.

Viikon mittaan tapahtunutta:

1. Ruotsinaineruotsinaineruotsinaineruotsinaine (den sista kursen feat. ulvo, "Snelllla Saana, uuuuuuuuurdföli!!" viimeisin aine 90p, alan edistyä ")
2. Suruitkupahamieli (tahtoo halin)
3. Tylsää (hetkiä jolloin tekemistä olisi käsillä, mutta keskittymiskyky on nolla)
4. Kiire (hetkiä jolloin tekemistä on käsillä, ja keskittymiskyky käy ylikierroksilla)
5. Paikkoja: koti, isän koti, koulu, tädin koti, |pen koti, Iadynin koti, kaupat
6. Lenkkeilin koiran kanssa ja sain yön tyhjässä asunnossa palkinnoksi (<3 Ronde)
7. Yksi tietokoneista simahti --> huoltoon --> ja eikun töihin taas ("Ei hetken rauhaa..." huono sattuma joutua juuri shakkimestarin pöydälle)
8. 24..23..22..21..20..19 päivää penkkareihin (rekkaan pääsee joku muukin kuin minä ja Iiduli!! :D)
9. Tein sudokuja ja myöhästyin junasta

Viikon loppua kohden tapahtuvaa:

1. Putoaisikohan voisarvi taivaasta jos oikein paljon niin toivoisin?
2. Ruotsinaineruotsinaineruot...ei helvetti ei enää
3. 18..17.. päivää enää juhlapäivään
4. Vaalipäivän illanistujaiset

Uuuuuusi elämä. Vain asunto ja työ puuttuu. Kaikki ajallaan. Uuuuuuusi. Olen onnellinen. Olen kasvissyöjä. En syö lihaa. En enää syö lihaa. En. Mikä suloiselta maistuva päätös. Kasvisruoka on mautonta. Onneksi sitä kestää vain kuukauden verran. Lupauksia. Lupauksia. Ja ne pitää. Jaksan uskoa. Elämä. <3<3<3

Äänestin. Äänestin. Äänestin. Ekaa kertaa. Jee.
Oon kipee. Flunssa. Päänsärky. Väsy. Nenään kutittaa. Vähemmän jee.
En oo valmistautunut ollenkaan huomiseen kouluun enkä kirjottanut yhtään yhtään yhtään yhtään ainetta vaikka mun piti.
Päivä on ollut sekava, epäkiva.

Pelkkää tyhjää. Mun sisällä ja mun ympärillä. Missään ei oo enää mitään. Ei kuulu mitään äänii, ei tunnu miltään, ei tuoksu, ei maistu, näkyvyys nolla. Mun sydän lyö. Mä hengitän. Mä mietin asioita, tapahtumia, keskusteluja, sanoja, katseita, tunteita. Sit huomaan äkkii kuinka paljon mua ahdistaa, ihan ku joku yrittäis kuristaa mua. Kuristaa ihan joka kohdasta mun vartaloo. Haukon henkee. En pysty hengittään, tuntuu et tukehdun. Mun käteen sattuu. Jään paikoilleni, en pysty liikkumaan. Oon siinä vaan. Mun sisällä kuohuu. Ja sitten kaikki katoo taas ja jäljellä on pelkkä tyhjyys, yksinäisyys, epätoivo. Ekaks iskee paniikki kun tajuun et kaikki ei pelkästään näytä, vaan myös on mahdotonta. Sitten tulee tyyneys, rauhallisuus, tuskaton tila. Hetken aikaa saan ilmaa vedettyy keuhkoihini. Sit en tiiä enää mistään mitään, kaikki muuttuu sekavaksi, silmissä sumenee. Oksennan. Päässä pyörii. Suljen silmät. Odotan et jotain tapahtuis. Odotan... toivon. Odotan. Makoilen nii hiljaa ku pystyn. Kyyneleet valuu silmistä ja muuttaa valot säteisiksi. Olisinpa mäkin sellanen: sädehtivä, vaikka enkeli. Odotan vieläki. Toivon vaan et tapahtuis ihme. Pystyn ekaa kertaa tiedostaan mun henkisen pahan olon, joka aiheuttaa fyysistä huonovointisuutta. Sitten se iskeekin jokaiseen soluun mussa. Käsi sykkii. Kipu viiltää läpi mun kehon. Vie mukanaan kaiken mikä siinä viel oli arvokasta. Jättää jäljelle pelkän kuolleen ruumiin. Ja mut, elämään siinä, vangittuna. Odotan. En tiiä kauanko, mut oon vaa. Uusi ravisteleva itkukohtaus. En jaksa enää, en uskoa, enkä edes toivoa. Sitten heikkenen ja haalistun pois. Myöhemmin löydän vielä jostain vähän voimia raottaa silmäluomiani. Nään valoa. Oiskohan se enkeli?

Viime yö. Muistan sen liiankin hyvin. Onneksi menin ajoissa nukkumaan. Myöhästyin hautajaisseremoniasta. Mutta se siitä. Yhtenä päivänä seisoin käytävällä. En kuullut naurua ja onnellista puhetta ympärilläni, en nähnyt ihmisten iloisia ilmeitä. Seisoin yksin, tyhjällä, kolealla käytävällä. Näin jonkun itkevän. Onko sillä oikeastaan väliä, kuka se oli? On mielenkiintoista, kuinka toisen paha olo vaikuttaa meihin tunnemmepa henkilön taikka emme. Tiesin mistä on kyse, ja minulle tuli surullinen mieli. Onneksi on olemassa ystäviä. Niitä löydettyjä ja niitä kadotettuja. Eilen koulussa törmäsin biologian tunnilla kahteen ihmiseen, joista kumpaakaan en ole nähnyt aikoihin. Sattumaa, vai onko sitä? He olivat väärässä paikassa oikeaan aikaan ja tuo paikka sattui olemaan samainen, jossa minä olin minulle tarkoitettuna aikana. Varsin kummallista. Lisäksi minun pitäisi opettaa suomea yhdelle britille, joka haluaa oppia sitä, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Pitäisi joskus kirjoittaa tänne jotain järkevää. Lupaan vielä joskus tehdä sen.

Vuoden 2006 ensimmäisen koulupäivän ensimmäinen koulutunti takana. Kävelin kouluun aamulla hyytävässä pakkasilmassa (päälläni vain ohut kevättakki), auringon juuri noustua ja katselin kulkiessani hengitykseni höyryämistä sen päästessä vapaaksi vankilastaan. Silloin minua jännitti, pelotti, inhotti ja ahdisti ajatus koulusta. Heti rakennukseen sisälle astuttuani (ja kyllä, siinä vaiheessa pyyhin jalkani mattoon) tajusin kuinka tottunut olen siihen kaikkeen. Nyt olen rauhallinen, iloinen ja mietteliäs. Melkein täytyy myöntää että odotan iltapäivän seuraavaa tuntia.

Hah. Hauska ilta. Ensimmäinen vähään aikaan. Ulkona. Sisällä. Hiljaista ja vähän kuiskauksia. Muutama. Ulos taas. Ruokaa. Kylmää. Ja kierros jatkuu. Toivottavasti pääsen kyytiin toistekin. Haltija huokailee. Yksinäisyyttä. Nyt pitäisi sanoa, mutten sano. Tuntuu vaikealta. Haluan unohtaa. Valheita, uutta elämää. Uutta ja halukasta. Olen vahva. Kuu valaisee. Haluan syliin mutten voi. Onko siellä ketään? Kaunista. Älä kuvittele. Vain muutama. Tietäen, tahtoen, tuntien, tajuan. Unia. Haluan nähdä unia, mistä niitä saa?

Itkin pitkään. Niin pitkään etten ole varma, laskiko aurinko silloin kun aloitin vai vähän sitä ennen. En nukkunut paljoa. Aamulla herätessäni tuntui kuin olisin ollut kuollut keho ruumisarkussa, mutta silti elossa. Raastavaa. Tekisi mieli poistaa kokonaan muutama ihminen menneisyydestä (ja muutamat tapahtumat sen myötä) ja samalla varmuuden vuoksi tehdä samoin muutamalle tulevaisuudessa. Tuttu tunne? Voisin jättää vain tämän hetken: hyvä olla, niin läsnäolevaa & turvallista. Kaikki. Ah, mikä ihana sana, niin kattava. Vähäiset yöunet saattavat olla syynä sekavuuteeni. Tai ehkä vain ajatukset päässäni. Tai ehkä molemmat. Hitto, ylihuomenna alkaa koulu.

Ajattelin. Näin unta. Havahduin hereille. Pinkaisin karkuun mutta pysähdyin sitten yllättäen kuin pystysuora, kilometrin korkuinen tiiliseinä edessäni olisi minut pakottanut niin tekemään. Mietin ja ymmärsin.

Eilen illalla olin ulkona. Oli melko sekavaa, mutta en voi silti kieltää nauttineeni. Kaikki tuntuvat olevan niin kaukana nykyään. Tai ehkä minä vain olen kaukana. Asiat muuttuu, ystävät vaihtuu: sitä kutsutaan kasvamiseksi, olen osa sitä.

Voi helvetti.