IRC-Galleria

Lähes tasan 16 vuotta sitten tapasin tulevan anoppini ensimmäisen kerran. Menin tulevan mieheni kotiin kihlattuna morsiamena tapaamaan tulevia appivanhempia. Anoppi kapsahti kaulaan ja onnitteli, toivotteli tervetulleeksi sukuun ja tiputti timanttikorvakorut käteeni. Appiukko esitteli itsensä ja sanoi: "en ole vihainen, olen hämäläinen". Ajatteli tehdä heti selväksi vähäpuheisuutensa, etten ymmärrä väärin. Onnitteli hänkin.

Olemme eläneet noista 16:sta vuodesta valtaosan anopin kanssa joko samaa taloa tai ainakin samaa pihapiiriä. Mies teki heti alusta asti selväksi äidilleen, että sympatiat ovat vaimon puolella jos kränää tulee, siinäkin tapauksessa että vaimo olisi väärässä (no sehän nyt ei ollut mitenkään mahdollista ainakaan siihen aikaan). Kränää ei pahemmin ole ollut eikä tullut, ihan vain jotain pientä nitinää, tavallista. Minulla oli nimittäin fiksu anoppi. Hän ei puuttunut elämäämme millään tavalla, ei kävellyt kotiimme omilla eikä vierailla avaimilla, ei puhunut minusta naapurin ämmille pahaa selän takana, eikä edessä. Hän kuunteli murheitani ja yritti auttaa aina kun pystyi. Ja mikä parasta hän ei koskaan arvostellut keitto-taikka siivoustaitojani. Täytyy tunnustaa ettei hänellä olisi siihen ollut oikein varaakaan. Anoppi ei ollut kummassakaan taidossa kovin hyvä, ihan vaan näin meidän kesken.

Nyt minulla ei ole enää anoppia. Hän nukkui tänään aamuyöllä ihan sananmukaisesti ikiuneen 84 vuoden ikäisenä. Perheessä surraan, kuka mitenkin. Minulla on haikea olo, mutta samalla olen iloinen ja onnellinen siitä, että olen saanut elää juuri tuollaisen anopin kanssa näin monta vuotta. Naapurin Ullan sanoja lainaten "Sirkka-Liisa antoi sinulle tilaa kasvaa miniänä, se on suuri lahja". Toivottavasti minäkin osaan olla joskus fiksu anoppi, joka annan miniöille ja vävyille tilaa kasvaa.
Nangijalassa tavataan anoppi !