IRC-Galleria

Olen jotenkin levollisella mielellä. Tätä ei varmaankaan pitäisi sanoa ääneen tai kirjoittaa tänne päiväkirjaan. Pian kuitenkin tapahtuu jotakin.... ei se niin mene. Olen levollinen ja sillä siisti, huomenna asiat voivat olla toisin. Nyt nautitaan tämän päivän tilasta.

Pienet asiat saavat minut levolliseksi, hyvälle mielelle. Kuten esimerkiksi se, että saan olla avuksi esikoiselle, joka rakentaa ensimmäistä omaa jouluaan miehensä kanssa. Neuvoa miten sitä maailman parasta lanttulaatikkoa tehdään tai perunalaatikko imelletään.
On mukava kirjoitella joulukortteja ja miettiä kaikkia niitä ihmisiä joiden kanssa on yhteistä matkaa taivaltanut, joskus kymmeniä vuosia sitten ja viime aikoina.
Hyvä mieli tulee Liimataisen piparitaikinasta, joka odottaa jääkaapissa valmiina ja kirpparilta löydetyt vanhat piparimuotit, ne oikeat ukot, akat, kuuset, tähdet, kuut ja tietenkin possut leipojia.
Kivalta tuntuu katsella myös lintuja ikkunan takana, jotka takovat talipalloja nokallaan ja välillä joku kopauttaa ikkunalautaan ihan kuin muistuksena, että jyvät automaatista on loppu.
Elämäniloinen tätini sai puhelullaan minut myös hymyilemään. Osaisimpa ottaa asiat yhtä löysin rantein, kun olen hänen ikäisensä.

Olen menossa iltapäivällä ruokakauppaan ostelemaan juoluruokatarvikkeita. Jopa tuo ruuhkassa pyöriminen ei tunnu ahdistavan. Ostan sen minkä muistan, loput joskus myöhemmin.

Levollisuutta toivon myös sinulle ! sytytä kynttilä ja ajattele kaikkea hyvää mitä sinulla on.

Viime aikoina olen miettinyt kuinka paljon sitä jaksaa hätäillä ja huolehtia. Aika paljon, mutta miksi ?

Luen tällä hetkellä Helsingin piispa Eero Huovisen kirjaa "toinen aurinko" ja sieltä osui juuri ytimeen eräs kirjoitus. Piispa siteeraa raamatun kohtaa, joka kertoo Martasta ja Mariasta. Itse pääjehu Jeesus ja hänen perässä hiihtäjänsä tulivat erääseen taloon, jossa Martta alkoi heti höösätä ruokaa, juomaa jne... Maria vaan istahti Jeesuksen jalkojen juureen ja kuunteli. Ja tämäkös sieppasi Marttaa, kun hänen piti kaikki hommat hoitaa ja yksi vaan istuu ja kuuntelee. Martta pyysi jopa Jeesuksen puuttumaan moiseen laiskotteluun ja itsekkyyteen. Pääjehu vastasi, että Martta huolehti ja hätäili aivan liian monista asioista, vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut itse osansa, se olkoon hänen.

Mutta miten voi olla huolehtimatta ja hätäilemättä tässä maailmassa. Vanhemmat hätäilevät lastensa puolesta, miten heidän elämässä käy, etteivät vaan joutuisi huonoille teille. Sitä hätäilee oman ja läheisten terveyden puolesta.
Joskus sitä hätäilee koko maapallonkin puolesta, luonnonkatastrofit, terrorismi ja sodat saavat epävarmaksi ja huolekkaaksi.
Olen sitä mieltä, että ihminen joka hätäilee ja huolehtii rakastaa toisia ihmisiä, lapsia, terveyttä, maailmaa ja tulevaisuutta. Haluamme kaikille hyvää ja pelkäämme pahaa.

Miksi sitten raamatusta saa sellaisen kuvan, että Marian valinta olisi jotenkin parempi kuin Martan. Marttahan teki rakkauden tekoja huolehtimalla, niin kuin moni meistä naisista tekee.
Ehkä viesti on se, että huolehdimme turhastakin, kannamme sellaisia huolien kuormia, joiden alle meinaamme tuupertua. Hätäilemme tarpeettomasti liian monesta asiasta. Tässä suhteessa voisimme ottaa oppia Mariasta, joka osasi ja uskalsi vain olla ja kuunnella.
Näin Joulun alla yritän ottaa Marian oppeja käyttöön, ettei Martan hössöttäminen saa meikäläistä ihan väsähtämään.

Tällaisena harmaana, tuulisena ja jotenkin ankean oloisena päivänä olisi aika helppo kirjoittaa jostakin olemattomasta, tylsästä tai masentavasta aiheesta. Ajattelin kuitenkin tarttua tähän haasteeseen ja kirjoittaa jotakin kivaa tai hauskaa.
Ensimmäisenä tulee mieleeni jouluun liittyviä mukavia muistoja omasta lapsuudesta. Minä olen viettänyt varhaislapsuuteni Joulut lähes yksinomaan mummolassa Kuusankoskella. Mummoni, joka oli minulle hyvin rakas, oli erittäin hyvä keittiöihminen, pitoemäntä. Tuohon aikaan, siis 60-luvulla ja vielä 70-luvullakin kaikki jouluruoka tehtiin itse. Paistettiin ihan mahdottoman ohuita pipareita, rapeita torttuja ja englantilaista hedelmäkakkua, jota muuten teen yhä samalla reseptillä kuin mummoni ja ilman sitä ei tule joulua. Perinteiset kinkut ja laatikot oli pöydässä, samoin kuin rosolli, joka oli lapsena suurin jouluruokaherkkuni kinkun lisäksi.
Ensimmäisen joulupukkini muistan oikein hyvin. Olin noin 3-4 vuotias kun kauan odottamani pukki tuli. Harmittelin kun isä oli lähtenyt saunaan ja hän ei pukkia nähnyt. Olin säikähtänyt pukkia ja piiloutunut mummon selän taa. Olin sieltä sopertanut mummon korvaan, että ei tuo ole oikea pukki, kun sillä on huulipunaa. Oli tainnut isällä maskeeraus mennä vähän överiksi sinä vuonna.
Muut söivät jouluna suklaata. Minä en. Minun herkkuni olivat merkkarit, joita sain mummolta aina ison laatikollisen. Niitä riitti yli vuodenvaihteen. Sain viime joulunakin salmiakkia, nyt vaan mieheltä, joka tuntee intohimoni. Valitettavasti olen joutunut rajoittamaan salmiakin syöntiä erilaisten terveydellisten juttujen takia, mutta vähän täytyy ostaa täksikin jouluksi. Nyt kyllä maistuu jo suklaakin. Olen oppinut sitäkin syömään.

Suomen itsenäisyyspäivä. Ulkona on 9 astetta lämmintä ja nurmi viheriöi. Päätimme laskea hanhen ja ankat ulos tepastelemaan ja syömään ruohoa ja mahdollisia matoja ja muita mönkijöitä. Oli linnuilla riemua, melkeimpä voisi laulaa vanhaa joululaulua "no onkos tullut kesä näin talven keskelle"...

Vieraat lähtivät juuri pihasta kohti Mäntyharjua. Oli taas mukava vuorokausi ystäväperheen kanssa. Söimme hyvin ja joimme glögiä ja paransimme ainakin omaa elämäämme, jos ei nyt ihan maailmaa. Heillä on perspektiiviä sellaisiin asioihin, joista meillä ei ole vielä kokemusta. Uskon että myös meidän ajatuksillamme ja mielipiteillämme on heille jotain annettavaa.
On kiva tavata ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella laajasti melkeimpä mistä vain. Aiheiksi käy kulttuurin eri alat, kunnallinen vaikuttaminen, kasvatus, ruoka ja juomat, autot ja varsinkin moottoripyörät (minä olen kyllä tällä alalla tosi out). Toivottavasti tapaamme taas pian.

Tänään ilta menee varmasti tv:n ääressä. Luulen että minä ainakin tyttöjen kanssa katselemme linnan pukuloistoa ja kampauksia. Ja varmaankin syömme jotain herkkua ja juomme glögiä. Saa nähdä tuleeko Tomi Putaansuu linnaan. Lordi ei ainakaan tule, luulen niin.
Mitä veikkaat ?

Viikonlopun viimeinen päivä. Sain perheen houkuteltua joulukorttitalkoisiin, tuotoksista kuva arkiston puolella. Kuvassa ei ole kuin omani, lasten kortit ovat paljon hienompia. Kyllä niitä kehtaa kavereille lähetellä. Minä ajattelin lähettää joillekin kortin sijaan joulukirjeen, jossa kertoisin hieman enemmän vuoden kuulumisia. Joulukirje on amerikkalainen tapa muistaa läheisiä ja jotkut ovat pitäneet perinnettä yllä jo vuosikymmeniä, säilyttäen kirjeet kuin elämäntarinan.

Keräsin jo viime viikolla koivunoksia sisään kuivumaan. Tänään spreijasin ne valkoisella maalilla valkoisiksi ja huomenna asettelen ne maljakkoon ja yritän kehitellä niistä ja valkoisista höytyvävaloista asetelman. Katsotaan kuinka käy.
Jotenkin on ilo tehdä kaikkea jouluun liittyvää kun ei ole pakko.
Ensi viikko on taas aikamoista menemistä ja tekemistä. Mieluisat vieraat tulevat tiistaina viettämään meille itsenäisyyspäivää ja olisi mukava keksiä jotakin erikoista, olisiko ehdotuksia ? Pikkujoulutkin ovat pian tiedossa, joten nyt on mitä odottaa.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille teille jotka olette eksyneet sivuilleni ! Kiva kun kävit !

Meillä on välillä ns. lepoviikonloppuja. Eli otetaan asiat vähän rennommin ja ei käytännössä tehdä mitään, ainakaan mitään hyödyllistä.
Eilen illalla Mertalan koulu, jossa meidänkin mukuloista kolme opiskelee täytti 50 vuotta ja he järjestivät upean juhlan Savonlinna salissa. Ohjelma oli todella onnistunut ja omatkin esiintyivät ihan kiitettävästi. Ja minua taas itketti, kuten aina lasten esiintyessä, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Juhlien jälkeen menimme vielä Heseen syömään ja sitten kauppaan, josta ostimme litra kaupalla jäätelöä. Loppuillasta taisi kaikkien vatsat olla niin täynnä jäätelöä, että pahaa teki.

Nukuimme aamulla pitkään, minä pisimpään. Heräsin siihen kun kuopus mönki viereeni kylmine varpaineen ja laittoi television päälle. Kaikki olivat jo syöneet aamiaisen, ennen kuin pääsin keittiöön.
Puolilta päivin lähdimme kaupunkiin. Yksi lapsista halusi mennä teatteriin katsomaan Sound of Musikia kavereittensa kanssa. Muu porukka lompsi kirpparille ja sieltä elokuviin katsomaan uusinta piirrettyä Virran viemää, joka oli saanut hyvät arvostelut (4 tähteä), eikä turhaan, se oli hauska ja hyvin tehty.

Kun pääsimme kulttuuririennoista, kurni vatsassa kamala nälkä. Ulos syömään ja sitten karkkipussien kanssa kotiin. Ilta telkkaria katsoen ja karkkia syöden, taas vähän paha olo.

Huomisesta ei vielä tiedä, mutta suunnitelmia on, ei kuitenkaan mitään hyödyllistä. Jos hyvin käy ja jaksaa, niin yritän motivoida porukan joulukorttitalkoisiin.
Yksi asia on kuitenkin varmaa, vaikka kuinka söisimme huomenna kotona hyvin ensimmäisen adventin kunniaksi, niin makean syöminen saa odottaa jouluun.

Huomenna torstaina on Antin päivä. Tarkemmin apostoli Andreaksen muistopäivä. Hän oli Galilealainen kalastaja, kuten myös veljensä Pietari, myöhemmin Pyhäksi kutsuttu. Herrat ovat yhä kalastajien suojelijoita.
Jos on uskominen vanhoja suomalaisia taruja, kertoo huominen talven ilmoista kaikenlaista. "Antin päivän pakkanen tekee suojatalven ja ruman kevään, mutta jos Antti lotisee, niin joulu komeilee." On myös sanottu, "jos Anttina sataa vettä, niin vasta Tuomaana tulee lunta".
Yleensä on pidetty, että Antista alkaa oikea talvi ja silloin kaivettiin turkit ja karvalakit varastosta. Eipä näytä huominen ennusteissa kovin kylmältä, mutta toivottavasti viimeistään Tuomaana saadaan lunta.

Kuu on pian vaihtumassa. Mies kaivoi joulukalenterin ullakolta ja alkoi täytellä sen pusseja yllätyksillä. Ompelin tuon melko ison säkkikankaisen taulun muistaakseni vuonna 1999 kun muutimme tänne Savoon. Siitä saakka se on ollut niitä joulun must-juttuja, josta ei voi luopua. 15-16 vuotiaatkin vielä haluavat olla mukana. Yritin ehdottaa jokaiselle omaa suklaakalenteria, mutta jäin yksin.
Ullakolta tarttui mukaan myös punainen peltinen adventtikynttilänjalka, onhan sunnuntaina ensimmäinen adventti ja silloin syttyy ensimmäinen kynttilä. Tapana on myös ollut, että ensimmäinen sähkökynttelikkö laitetaan palamaan adventtina. Kyllä tämä pimeä maailma kaipaakin jo vähän valoa. Ostin tänään joulukorttiaineksia, jospa vaikka viikonloppuna niitä tekisimme.

Kävin tänään myös ensimmäisen kerran jouluostoksilla kuopuksen kanssa, yhden lahjan hän jo löysi, isolle veljelle. Kyllä on kaupat täynnä kaikenlaista kivaa, on mukava katsella ja hypistellä, kun ei ole ostamisen pakkoa.

Niin... lupasin palata niihin omiin joululahjoihini, kun jotain selviää. Ostin siis joululahjoja Afrikkaan, kirkon ulkomaanavun kautta. Toivottavasti joku tai jotkut sisaret ja veljet siellä kaukana tulevat puun taimista, siemenistä ja kuokasta, moskiittoverkoista, kanoista ja vuohista hieman onnellisemmiksi. Jos haluat tehdä samoin mene sivuille www.toisenlainenlahja.fi
Haluan uskoa, että olen tehnyt jonkun/jotkut onnelliseksi ja siitä tulee itselle hyvä mieli.

Lapsi tulee koulusta kotiin ja valittaa kuinka häntä on kiusattu ja kuinka hänet on jätetty yksin. Yritän lohduttaa ja luoda toivoa, että jospa vaikka huomenna asiat olisi toisin. "Yritä kestää" sanon ja mietin miten voisin helpottaa lapsen oloa.

Eläkkeellä oleva äitini tulee käymään ja valittaa että väsyttää, eikä mikään oikein maistu miltään, miesystäväkin temppuilee, kaamosmasennusta varmaan. Ehdotan kirkasvalolampun ostamista, liikuntaa, kynttilöitä ja lopuksi suklaata jos muu ei auta. "Yritä kestää" sanon ja livautan äidin kainaloon uusimman Annan iltalukemiseksi.

Ystävä soittaa ja kertoo kuinka vaikeaa arki toisinaan on. Kuuntelen ja yritän olla myötätuntoinen, se on helppoa sillä omakin arkeni on toisinaan vaikeaa. "Yritä kestää" sanon ja toivotan voimia puhelun lopuksi.

Miehellä on töitä ja tavoitteita. Hän innostuu ja tekee, yrittää tosissaan. Toisinaan vastaan iskee väsymys ja ymmärtämättömyys. Innostus häviää, työstä tulee tuskaista puurtamista. "Yritä kestää" sanon ja sivelen olkapäätä.

Kun itse kieriskelen itsesäälin ja väsymyksen syövereissä saa kaksi sanaa "Yritä kestää" paljon lohtua aikaan. Aivan kuin joku lataisi pattereihin juuri sen verran lisävirtaa, että näkee yli kaiken sen ikävän ja vaikean, johon meinaa kompastua.

Sain tähän tarinaan ensimmäisen lauseen Musulta ja viimeisen lauseen JannaMannalta. Itse pitää keksiä loput. Eli näin tämä menee...

Olipa kerran keltainen talo metsän keskellä. Se nökötti siellä yksin ja hylättynä. Sen ikkunat olivat rikki. Ovi repsotti vain toisesta saranastaan, naristen omaa surkeuttaan. Maali seinissä oli rapissut jo aikapäiviä sitten. Vain pienet suikaleet katonrajassa muistuttivat sen kauniista keltaisesta väristä, josta talo ja sen omistajat olivat kerran olleet niin ylpeitä.
Talon katosta oli irronnut tiilejä ja ne olivat tippuneet maahan. Vesi oli päässyt lahottamaan rakenteita, katto oli notkolla. Savupiippu oli rapautunut, laasti irronnut tiilien väleistä. Talovanhus oli surkea näky. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt taloa villiintyneen puutarhan ja metsän keskeltä. Kukaan ei käynyt sitä katsomassa ja kauhistelemassa sen tilaa. Talo oli totaalisen yksin ja hylätty. Vain kesäisin linnut kurkistelivat sen ikkunoista sisään ja rakensivat pesiään sen hataran katon alle.

Talovanhus oli elänyt ihania vuosikymmeniä yhden ja ainoan suvun talona. Useat sukupolvet olivat sitä rakentaneet, korjanneet ja pitäneet siitä huolta. Taloa ja sen puutarhaa oli rakastettu. Talo oli tuntenut olevansa arvostettu ja tarpeellinen. Se oli suonut suojaa asukeilleen ja oli ollut ylpeä itsestään.

Viimeinen talon asukeista oli Reino. Yksinäinen vanhapoika, joka hoiti taloa omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Yhteiselo oli hyvin rauhallista. Ulkopuolisia ei käynyt, olihan talo keskellä metsää ja Reino halusi olla rauhassa. Edes kaupungin kotipalvelu ei löytänyt Reinoa, silloin kun mies alkoi ikääntyä ja olisi tarvinut apua arjen askareisiin. Reinonkin aika tuli ja niin talo jäi yksin. Sukua ei ollut eikä ketään enää kiinnostanut miten talon kävisi.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta talolla oli yksi suuri toive. Se halusi pois Nangijalaan, jossa sen laudoista, ikkunoista, ovista ja muusta käyttökelpoisesta voitaisiin rakentaa jotakin uutta ja se saisi taas tuntea olevansa tarpeellinen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja talo oli jo menettää toivonsa, kunnes alkoi sataa. Tuuli vinkui talon autioissa nurkissa ja sai talon huokailemaan. Pian tuuli yltyi myrskyksi ja taloa ei enää ollut.

Aina ajoittain meikäläiseen iskee sisaruuskaipuu. Siis kaipuu siitä, että olisi sisko tai veli tai vaikka molemmat. Olen ainut lapsi ja aina inhonnut sitä. Lapsena manguin ja vonguin vanhemmilta siskoa tai veljeä, ei auttanut. Eikä kaipuuni jäänyt pelkästään sanalliselle tasolle. Tein ilkeitä temppuja vanhempien varmuusvälineille sisaruksien toivossa, hyi minä... ei auttanut sekään.

Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän kaipaan läheisiä sukulaisia tai ystäviä, joiden kanssa voisi jakaa tätä elämää, tapellakin. Minulla on varmasti hyvin ihanteellinen kuva sisarusten välisistä suhteista ja kaipuuseeni liittyykin juuri tuo hyvä. Olen toki sivusta seurannut aika kaameitakin sisaruusriitoja ja kateuksia milloin mistäkin asiasta. Pahimmat taitavat liittyä perintöriitoihin. Mutta haluan uskoa, että parhaimmillaan sisaruussuhteet ja hyvät ystävyyssuhteet ovat läpi koko elämän kestäviä läheisiä suhteita, joissa ei tarvitse aloittaa kaikkea alusta. Sukua ja/tai sukulaissieluja ollaan ja sillä siisti, vaikka toinen olisi toisinaan miten kamala tahansa.

Veriside ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Voi olla hyvin erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita, jotka aiheuttavat sen, ettei sukulaistenkaan välille synny kiinteää, lämmintä suhdetta, vaikka kuinka ollaan samaa verta ja lihaa. Kemiat eivät vaan pelaa. Ja sitten saattaa löytää matkaltaan ihmisen, joka on niin tuttu, lämmin sukulaissielu, kuin sisko tai veli, vaikkei samaa sukua oltaisikaan.

Veljet ja Siskot, biologiset tai sosiaaliset ovat aarteita, joista kannattaa pitää kiinni ja huolta. Ne ovat kuitenkin mahtavia majakoita elämän joskus hyvinkin myrskyävällä merellä. Kuka tuntisi sinutkin paremmin kaikkine puutteinesi ja heikkouksinesi, kuin ne joiden kanssa olet matkaasi taivaltanut.

Erään aikakauslehden pääkirjoitus käsitteli ystävyyttä. Sellaista aitos ja oikeaa ystävyyttä. Päätoimittaja kertoi omista ystävistään, arkunkantajista, joiksi he toisiaan nimittivät. Juttu meni lyhyesti niin, että he kokivat olevansa toisilleen niin läheisiä ystäviä, että kokivat olevansa toistensa arkunkantajia, jos ystävä kuolisi. Arkunkantajiksihan pääsevät yleensä kaikkein läheisimmät sukulaiset ja ystävät. Luulen että he kuitenkin tarkoittivat henkistä arkun kantoa. Ajatus oli kuitenkin mielestäni hieno ja tunsin kateuden tunteita pitkän aikaa.
Jäin miettimään, ketkä olisivat minun arkunkantajani nyt ja tulevaisuudessa.