IRC-Galleria

Olen kuin tähti.
Loistan taivaalla muiden tähtien kanssa.
Loistan kirkkaana ja samanlaisena toisten kanssa.

Mutta kun pääset lähelleni, olen aivan yksin.
Olen yksin ympärilläni vain tyhjyyttä ja pimeyttä.
En olekaan loistava tähti, olen vain kasa tomua.
Kasa tomua ja kiveä.

Olen kivikasa keskellä pimeyttä.

Älä usko valheita, joita kerron.
Älä usko, kun sanon kaiken olevan hyvin.
Älä usko.

Älä usko, kun sanon ettei mikään paina,
ettei mikään masenna.
Älä usko kaikkia niitä valheita, joita kerron hymyssä suin.
Älä usko.


Älä usko niitä valheita, joita sanon joka päivä.
Älä usko, jos hymyillen sanon pärjääväni.
Älä usko , jos sanon olevani onnellinen.
Älä vain usko...

Kirjoitan kauniita, aitoja sanoja ystävälle.
Hänelle, joka muistaa surut ja ilot.
Hänelle, joka on läsnä koko ajan.

Kirjoitan ystävälle.
Kirjoitan, jotta hän tietäisi minun muistavan.
Jotta hän tietäisi minun arvostavan.

Ystävälle omistan runon kauniista asioista.
Ystävälle kerron salaisuuteni ja murheeni.
Kuuletko ne?

Olet siinä, luet jokaisen sanan ja tiedät,
että se olet sinä.

Mitkään kirjoittamani sanot eivät riitä kuvaamaan kuinka rintaani kivistää.
Kuinka patoan kaikki asiat sisälleni ja yritän selviytyä yksin niistä.

Kukaan ei pysty auttamaan minua, koska en anna.
En pysty kertomaan kenellekään kuinka minuun sattuu.
Kuinka haluaisin nauttia elämästä, mutta pidän kuolemaa parempana vaihtoehtona.

Tunnen ihmisiä, jotka toivovat minulle hyvää, jotka haluavat minun selviytyvän.
Mutta en voi puhua heille.
En voi kaataa heidän niskaansa sitä kaikkea pahaa mikä sisälläni on.
He eivät ymmärtäisi.
Pitäisivät minua hulluna.

Tätä menoa minusta tuleekin hullu.
En pysty avautumaan kenellekään, joten kuljen naamari kasvoillani päivästä toiseen.
En voi päästää irti tai murrun.
Hajoan ja muutun kasaksi tuhkaa, joka pienestäkin tuulen vireestä katoaa.

Siltä minusta tuntuu.
Kuin koko elämäni, maailmani pilkkoutuisi pieninä palasina tuuleen ja häviäisi.
Ja minut unohdettaisiin.

Kuinka moni muistaa minua edes nyt?
Elävänä, hengittävänä?
Ei moni.
Ystävillenikin olen olemassa vain kun olemme samassa huoneessa.
Muuten en ole heille mitään.

En ole mitään itsellenikään.
Haluaisin päästä pakoon omaa elämääni ja unohtaa sen.
Haluaisin vuodattaa pois kaiken kivun ja sulkea silmäni.

Uskotko, jos sanon pelkääväni aamua?
Sen kalpeita valon säteitä ja lämmintä kastetta?

Uskotko, jos sanon kaipaavani yötä?
Sen pimeyden lohduttavaa turvaa?

Uskotko, etten saa öisin unta,
koska kidutan itseäni ajattelemalla kuolemaa?
Että mietin, kuinka pääsen eroon kaikesta ikävästä?

Olen oikeasti outo, ja ylpeä siitä.
Mutta luulen olevani hullu.

Luulen olevani hullu, ja siksi kirjoitan tätä.
Todistaakseni kaikille sen pitävän paikkaansa.

Tänään leijun taivaankannella,
pujahtelen tähtien lomassa.
Hymyilen kuunsäteitä ja nauran auringonpaistetta.

Tänään saan olla oma itseni,
en teeskentele olevani minä.
En teeskentele olevani samaa mieltä,
uskovani samoihin asioihin.

Tänään tanssin lumihiutaleiden kanssa,
ja itkustani sade saa voimansa.
Tänään saan olla oma itseni,
en teeskentele olevani minä.

Kipittää tietä pitkin,
liukuu mäkeä alas.
Minä yritän pysyä mukana,
älä karkaa.

Anna minulle aikaa,
en pysty hengittämään.
Älä juokse niin lujaa!

Unisena kuljen ympyrää,
yritän säästää aikaa.
Kello käy, kulkee eteenpäin.

Onko minulla aikaa sinulle?

Onko hullua rakastaa minua?
Olla kanssani koko elämän?
Onko hullua itkeä vuokseni?
Muistaa minua?
Lohduttaa minua?
Tarjota tukea?
Onko hullua pysyä luonani?

Olla minun?
Minun!

Onko hullua luottaa minuun?
Unelmoida onnesta?
Minun kanssani?

Onko se hullua?

Kuulen kohinaa.
Kuulen sanoja, joita en ymmärrä.
Kuulen kyyneleiden vierivän poskeasi pitkin.
Kuulen sydämeni särkyvän.
Haluan kuulla äänesi.
Mutta olet poissa.
Minä lähdin.
Sinä jäit.

Kansi, kasvoni.
Sisältö, menneisyyteni.
Sivut, vuoteni.
Teema, minä.
Olen kirja.
Kirja.
Lukekaa minut.
Pyyhkikää pölyt.
Älkää unohtako.
Pyydän, älkää unohtako.