IRC-Galleria

Kun ikkunapuitten varjo ilmestyi uutimiin kello oli seitsemän ja kahdeksan välillä ja minä olin jälleen ajassa ja kuulin kellon käyvän. Se oli isoisän ja kun isä antoi sen minulle hän sanoi: Quentin, annan sinulle kaikkien toiveiden ja halujen hautakammion. On kiusallista mutta varmaa että sen avulla tulet sinäkin hankkimaan itsellesi kaiken ihmiskokemuksen mielettömän summan joka soveltuu yksilöllisiin tarpeisiisi yhtä huonosti kuin hänen tai hänen isänsä tarpeisiin. En anna sitä sinulle jotta muistaisit ajan vaan siksi että silloin tällöin voisit unohtaa sen hetkeksi etkä käyttäisi viimeisiä voimiasi yrittääksesi voittaa sen. Sillä mitään taistelua ei koskaan voiteta hän sanoi. Niitä ei edes käydä. Taistelukenttä vain paljastaa ihmiselle hänen oman mielettömyytensä ja epätoivonsa, ja voitto on filosofien ja narrien kuvitelma.


Isä ja minä me suojelemme naisia toisiltaan itseltään naisiamme
Naiset ovat sellaisia he eivät opi tuntemaan ihmisiä me olemme sitä varten heillä on synnynnäinen epäluuloisuuden runsaus joka tuottaa satoa usein ja yleensä osuu oikeaan heillä on vetoa pahuuteen täydentämään sitä mitä pahuudelta puuttuu vetämään sen ylleen vaistomaisesti kuten ihminen unessa vetää ylleen vuodevaatteet tehdäkseen mielen sille otolliseksi kunnes pahuus on tehnyt tehtävänsä olipa se olemassa tai ei


William Faulkner

Then, summoning the wild courage of despair, a throng of the revellers at once threw themselves into the black apartment, and, seizing the mummer, whose tall figure stood erect and motionless within the shadow of the ebony clock, gasped in unutterable horror at finding the grave cerements and corpse-like mask, which they handled with so violent a rudeness, untenanted by any tangible form.

And now was acknowledged the presence of the Red Death. He had come like a thief in the night. And one by one dropped the revellers in the blood-beweded halls of their revel, and died each in the despairing posture of his fall. And the life of the ebony clock went out with that of the last of the gay. And the flames of the tripods expired. And Darkness and Decay and the Red Death held illimitable dominion over all.


Edgar Allan Poe

Äärimmäisen uupuneena ja vihlovaa päänsärkyä potien Albinus loikoi sohvalla tuossa kammottavassa huoneessa ja ajatteli: "Jotakin sanomattoman hirveää on tapahtunut, mutta minä olen oikeastaan aivan tyyni. Elisabethin tajuttomuus kesti kaksikymmentä minuuttia, ja sitten hän huusi; luultavasti sitä oli kauhea kuulla; ja minä olen aivan tyyni. Hän on yhä minun vaimoni ja minä rakastan häntä ja tietysti minä ammun itseni, jos hän kuolee minun takiani. [- -] Friedan kuvaamana se oli inhottavaa: 'ja rouva huusi, ja rouva huusi'... Kummallista, sillä Elisabeth ei ole eläissään korottanut ääntään."

--

"Kuolema", hän oli sanonut toisen kerran, "tuntuu olevan pelkästään huono tapa, jota luonto ei vielä toistaiseksi pysty voittamaan. Minulla oli kerran rakas ystävä - kaunis poika, joka oli täynnä elämää, jolla oli enkelin kasvot ja pantterin lihakset. Hän sai haavan avatessaan tölkkiä, jossa oli säilöttyjä persikoita - tiedäthän, sellaisia suuria, pehmeitä, liukkaita, jotka lotsahtavat suussa ja livahtavat alas. Muutaman päivän kuluttua hän kuoli verenmyrkytykseen. Älytöntä, eikö olekin? Ja kuitenkin... niin, on kummallista mutta totta, että taideteoksena hänen elämänsä muoto ei olisi ollut niin täydellinen, jos hän olisi saanut elää vanhaksi. Kuolema on usein elämän kaskun huippukohta."



Vladimir Nabokov

Hän katsoi kylmästi valokuvan silmiin ja ne vastasivat kylmästi. Kyllähän ne kauniit olivat, ja kasvotkin olivat kauniit. Mutta hän huomasi jotain rahvaanomaista niissä. Miksi ne olivat niin ilmeettömät ja torjuvat? Silmien levollisuus ärsytti häntä. Ne karkottivat hänet luotaan ja torjuivat hänet: niissä ei ollut mitään intohimoa, ei mitään ihastusta. Hän ajatteli mitä Gallagher oli sanonut rikkaista juutalaisista naisista. Tuollaiset mustat itämaiset silmät, hän ajatteli, miten ne ovatkaan täynnä intohimoa, aistillista kaipausta!... Miksi hän oli mennyt naimisiin noiden silmien kanssa? Hän hätkähti kysymystään ja silmäili hermostuneena ympärilleen huoneessa. Hän huomasi jotain mautonta kalustossa, jonka hän itse oli ostanut kotiinsa vähittäismaksulla. Annie oli valinnut sen itse ja se muistutti häntä vaimosta. Kaikki oli siroa ja pikkusievää. Hänessä heräsi tylsä katkeruus elämäänsä kohtaan. Eikö hän voisi paeta pienestä talostaan? Olisiko liian myöhäistä hänen yrittää elää kuten Gallagher? Voisiko hän lähteä Lontooseen? Huonekalut olivat yhä maksamatta. Jos hän vain pystyisi kirjoittamaan kirjan ja saisi sen julkaistuksi, se avaisi hänelle tien.


James Joyce - Dublinilaisia

"Ja koeta löytää jokin ala, josta pidät, ja harrasta sitä - kunnes huomaat sen ikävystyttävän sinua." Hänen tummissa silmissään oli pieni tuike. [- -] Äkkiä, ilman mitään käsitettävää syytä, tunsin suurta sääliä häntä kohtaan ja halusin sanoa jotakin todellista, jotakin missä olisi ollut sekä siipiä että sydäntä, mutta kaipaamani linnut asettuivat olkapäilleni ja pääni päälle vasta myöhemmin, kun olin yksin enkä tarvinnut sanoja.


Vladimir Nabokov

Kun syventyi tarkastelemaan tätä kirjallista maailmaa, siinä näki erilaisia ja silti kovin samanlaisia kohtaloita: eleganttia itsehillintää joka viime hetkeen saakka kätkee maailman silmiltä sisäisen onttouden, biologisen rappion; valjua syrjittyä rumuutta joka pystyy sytyttämään puhtaan liekin tuhkanpeittämään sydämeensä ja jopa kohoamaan kauneuden valtakunnan hallitsijaksi; kalvasta voimattomuutta joka hengen hehkuvista syvyyksistä ammentaa voimaa lannistaakseen kokonaisen ylimielisen kansan ristin juureen, omien jalkojensa juureen; rakastettavaa ryhtiä palvelemassa tyhjää ja ankaraa muodollisuutta; synnynnäisen petkuttajan väärää, vaarallista elämää, nopeasti kuluttavaa kaipuuta ja taitavuutta, - jos tarkasteli kaikkia näitä kohtaloita ja monia muita, saattoi ruveta epäilemään, tokko muunlaista sankaruutta onkaan kuin heikkojen sankaruutta. Ja minkälainen sankaruus voisikaan olla ajanmukaisempi kuin juuri se?


Thomas Mann

Olin tullut varhain aamulla, kävellyt avoimesta ovesta sisään siihen vanhojen ja kuunloisteisten legendojen pyhittämään kammioon. Olin istuutunut nojatuoliin ja antanut ajatusteni kerrata sitä, mikä minun olisi pitänyt unohtaa. Se ei herännyt moneen tuntiin. Sen asunnon seinät huokuivat samaa surua ja murhetta kuin aikaisemmin. Istuin syvällä nojatuolissa ja annoin murheen ja ikävän tuoksujen taltuttaa jälleennäkemisen kiusallisen odotuksen. Tunsin itseni kantoraketiksi avaruudessa. Tänään täällä, ja huomenna kuka ties missä. Elämän bensa-asemista en enää jaksanut pitää lukua. Aika ja paikka olivat menettäneet merkityksensä elämässäni. Moottoriteitä loputtomiin, välillä betonikeitaita, siinä kaikki. Istuessani aamun hiljaisuudessa tunsin saapuneeni takaisin aikaan, jolloin rakastin itseäni ja elämää. Siitä oli niin kauan. Kotisatama? Turvallinen vankila. Jokin minusta riippumaton pakko oli minut kuljettanut takaisin siihen aamuun, siihen tuoliin ja sen miehen nukkuvien kasvojen eteen.

Se nukkui niin kuin aina oikealla kyljellään oikea käsi pehmeästi tyynyn ja posken välimaastossa. Sen naiselliset silmät olivat kevyesti kiinni ja se nukkui syvää keskikesän unta.


Rosa Liksom

Naiset aina kuvittelevat että kun kaikki menee päin helvettiä tulee ennen pitkää simsalabim joku mies joka puhdistaa heidät kaikesta menneen kuonasta, kaikesta pettymyksen tuhkasta.
Tuhkasta luulee nainen nousevansa, siivin puhdistetuin.
Naiset luottavat, naiset toivovat, naiset uskovat, naisilla on jäljellä paljon lapsenuskoa vielä, ja kuka tietää onko se hyvä vaiko paha, mutta sitä on, ja se on kuin nainen tietäisi vuorenvarmasti että tukanpesu Kolera-altaassa aikaansaa sädehtivän kiillon hiuksiin.


Me teimme yhdessä mahdottoman mahdolliseksi. Sinä vapautat minua ja minä vapautan sinua. Mikään ei sido meitä toisiimme. Tulemme niin eri puolilta ja olemme silti samanlaiset. Ymmärrämme toisiamme yhtä ahnaasti ja yhtä kitsaasti kuin omaa itseämme.



Anja Kauranen

Martta makasi liikahtamatta jalat hajallaan.
- Vähän ajan päästä uuvestaan, kuiskasi Kurki-Pertti.
- Mikset sie pitemphään...?
Mies nauroi.
- Ei sitä saata...kukhaan. Net tullee rasvat ylös ja silloin se on mahoton, hän puhui. - Mie piän, että se on hyvä jos kymmenen minuttia saattaa. Viis minuttiaki on jo hyvä...
Martta nousi istualleen. Hän haparoi housunsa, veti ne jalkoihinsa ja kiskoi itkua niellen lapikkaat Kurki-Pertin käsistä.
- Älä vielä pane housuja, naihaan kohta uuvestaan. Oota vähän aikaa, puhui Kurki-Pertti säikähtänyt ilme kasvoillaan.
Martta raastoi heiniä vaatteistaan, ryömi yli oviaukon ja pudottautui lumeen.
-Nai yksinästi! huusi hän miehelle.
--

Minä rakkaani rannalle lasken
Minä autiomaaksi jo vaarani sain
Minä rakkaani venheestä heitän.
Minun lempeni rinta on yksin
ja rakkaani kätensä rinnoiltaan laskee
ja luokseni käsillään tahtoo.

Voi rakkaani
sydän on kylmä
ja sammalta käteni kasvaa
Minun reiteni mullassa hajoovat maaksi
Ja haudalla risti jo lahona on.
Olen maa.
Olen maa johon tahdot.


Timo K. Mukka

"Tervehdyksin, Minneä vakuuttaen tahtoo sinua lähestyä hän, jonka sydämen Sinun Minnesi on saattanut alinomaiseen tuskaan, sillä Sinun Minnesi on sydämeni ilo, sen onnen side sekä salpa. Erossa ollen tuottaa Minne vain kuolettavaa Minne-tuskaa. Siksi menehdyn Sinun Minnesi vuoksi. Tule luokseni ja tahdo vastaanottaa kädestäni kruunu, valtikka ja kaikki maat, jotka kuninkaan kuoleman kautta ovat tulleet valtani alle. Sinun Minnesi on tehnyt niistä Sinun omiasi. Suvaitse myös vastaanottaa kiitollisuuteni osoituksena nämä lahjat, jotka olen juhtien kantamana Sinun luoksesi lähettänyt. Tahtoisin niin, että Sinä olisit minun ritarini myös täällä Kanvolein kaupungin luona. Ja mitä haittaisikaan, vaikka heidän oma kuningattarensa sen näkisi, sillä olenhan minä kauniimpi ja mahtavampi kuin hän. Minussa vastaa Minneen suurempi Minne kuin hänessä, ja olen suurempi kuin hän myös Minnen suodessani. Kruunaa elämäsi Minne ja ota Minnen palkintona vastaan minun kruununi!"


Wolfram von Eschenbach