Arvomme kaikkien heinäkuussa sisäänkirjautuneiden kesken 2 lippua Weekend festivaleille! Luo tunnus tai kirjaudu sisään! :)

IRC-Galleria

Kohta hajoo pääTorstai 22.11.2007 18:45

Äsken yritin saada unta,mutta jostain kumman syystä uni ei tullut. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani, kun ajattelin: "Voihan saatana, ne kutsut tuli jo lähetettyä!" Siis kutsut ylioppilasjuhliini. Onhan se iloinen asia, että niin monen vastoinkäymisen jälkeen sen valkolakkini vihdoin ja viimein saan, mutta jotain silti puuttuu. Nimittäin isäni. Vaikka hän ei ollut elossa koko lukioaikanani hän oli yksi asia, jonka takia jaksoin yrittää vaikka monesti meinasin antaa periksi, kun kaikki ei mennyt niin kuin halusin. Siispä nyt en haluaisi viettääkään koko juhlia, koska pelkään olevani juhlissani aivan hajalla. Ennen isäni kuolemaa ajattelin, että mitään muuta en toivo niin paljoa kuin sitä, että isäni näkisi minut kauniissa mekossa valkolakki päässäni ja että jonain kauniina päivänä hän saattelisi minut altterille. No ne toiveet eivät toteudu, koska Jumala on niin ahne itsekäs, että vie ihmisiltä kaiken ilon elämästä. Voiko elämässäni ylipäänsä tapahtua enää mitään hyvää? No on mulla hyvä työpaikka ja perhe joka välittää, ajatukset lentelee sinne tänne silloin kun tärkeä päivä tiedossa. Miksi aikaa ei saa takaisin? Miksi lääkärit eivät nähneet ajoissa ettei isäni ole terve? Kyyneleet näköjään eivät ikinä lopu. Vaikka kerran vannoinkin, etten enää ikinä itke.Sen lupauksen olen rikkonut useasti. Kun asuin Turussa, loppuaika siellä oli yhtä helvettiä. Heti, kun lähdin, nousin jaloilleni ja jatkoin elämääni. Kertaakaan en ole katunut. Oliko hänen vaikea nähdä suruni? Oliko hänen pakko lisätä suruani ja antaa surun tilalle viha, jota tunnen? Miksi hän ei voinnut kuunnella silloin kun olisin tahtonut puhua pahasta olosta, jonka hän selvästi näki? Tässä lopputulos: Olen niin lähellä ratketa taas tupakanpolttoon, ettei ikinä lopettamisen jälkeen ole ollut. En voi puhua tästä läheisimmälle ihmiselle: äidilleni, tiedän että hänelle tulisi paha olla kun näkee että minä kärsin, enkä halua viedä sitä ylpeyden aihetta häneltä, että aina kun sukulaiset kysyvät: "Onko Milla ollut polttamatta?" Hän pääsee vastaamaan iloisesti: "On, hänellä tuli pari viikkoa sitten 10 kuukautta polttamatta savuakaan?" Mutta onko se sen arvoista, jos on näin paska olo? Edellisestä psykiatrikäynnistä tulee pian kolme vuotta ja olen päättänyt etten enää ikinä mene sinne. Eivät he osaa auttaa. Eikä heitä kiinnosta minun elämäni vaan minun perheeni asiat. "Missäs sun sisko opiskelee?" "Missä sun veli kävi armeijan?" Ehkä pari kysymystä käsitteli silloista "sairauttani", mutta mitä he tekivät? Sanoivat että olen terve eikä tarvitse enää tulla. 20 minuutin jälkeen jumalauta. Näiden yli neljän vuoden aikana vain äitini on nähnyt pahan oloni kunnolla, siskolleni ja veljelleni en sitä voi näyttää. Enkä enää äidillenikään. Toivon vain saavani itseni kokoon ennen kuin hän tulee kotiin töistä.Keväällä yö ennen äidinkielen kirjoituksia näin unta isästäni. Siinä hän tuli valkoisessa puvussa luokseni.Siis tapaamaan minua, tiesi, ettei kukaan muu unessa olisi kotona. Sanoin: "Isä, luulin, että kuolit." "Niin kuolinkin, mutta minut päästettiin katsomaan sinua." Siinä sitten isä toivotteli onnea kirjotuksiin ja toivoi että kaikki menisi hyvin. No nyt kaikki meni muuten hyvin, mutta missä sinä olet isä? Et pääse katsomaan kun elän silloin päivää jota olen niin monet vuodet odottanut." Onko oikeasti niin vaikea päästää irti? Näköjään.


Soittakaa, jos saisin vaikka kahviseuraa... Tulen hulluksi neljän seinän sisällä.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.