IRC-Galleria

Voit kuulla vaimeita ääniä taustalta,
ja toisin kuin joskus aiemmin,
se ei kuulosta enää vaikeroinnilta.
Eikä se sinua estä etenemästä,
sillä ei se edes tahtiasi hidasta.

Yksinäisyys tunkee mieleeni yön turvin.
Hiljaisuuden rikkoo syvä huokaus.
En silti pelkää sitä tunnetta,
vaikkakin se välillä yrittää tunkea minuun jokapuolelta.
Sillä se ei, kerta toisensa jälkeen, liikuta minua enää.
Ajattelen sitä silloin tällöin,
mutta suhtaudun siihen ihan eri tavalla,
mielestäni yksin olo silloin tällöin on luultavimmin ihan suositeltavaakin.
Ei tee varmasti pahaa raskaan viikon jälkeen hiukan latailla akkujaan,
olla vaan ihan omissa oloissaan ja kasailla ajatuksiaan.

Totuttele siis ajatukseen.

Toisaalta voisin kuvitella rauhoittuvani myös hyvässä seurassa.
Jos totta puhutaan,
nytkin olisin mielummin jossain ihan toisaalla.

Aurinko alkaa kadota mailleen,
luoden huoneeseeni kelmeää valoaan,
mutta minä olen muualla,
kuljeskelen siellä,
punaisella aavikolla,
avojaloin ja helmoja pidellen.
Siellä minä kuljen hymyillen,
kuin toivoen
että kulkisit jostain luokseni,
ja näkisit sen.

Tunnistaisin kasvosi,
ja tunnistaisin hymysi,
mistä tahansa.

On ihan äärimmäisen vaikeaa kuvailla tämänhetkistä oloani.
Päätin, etten edes yritä.
Olen jossain etäällä -
tästä hetkestä.

Kaikki tämä haureus,
kaikki nämä ajatukset,
kaikki mitä luulin oikeaksi,
vähitellen ympäröivään hiljaisuuteen katoaa.