IRC-Galleria

ihailen sinua,jumaloin sinua...olet kuin hiipuva auringonlasku joka saa minut huokailemaan onnesta.
olet kaikkea sitä mitä mies voi toivoa...olet kaunis kuin auringon, kukka olet lempeä kuin kesä tuuli.
sinun täyteläiset huulesi täyttävät suuni ja saat perhoset lentämään vatsassani. kun katsot minuun tunnen olevani jotain...katselet ja hymyilet, sanomatta sanaakaan, ja silti minusta tuntuu, että ymmärrän sinua...nukkumaan mennessä tunnen lämpösi vartaloani vasten ja hengityksen niskassani... se tunne vie minut taivaisiin... rintaani puristaa ja minusta tuntuu hyvältä.

kuuntelin yhtä biisiä joka oli ennen elämääkin tärkeämpi...ja tuli yks ihminen mieleeni....
klikkasin profiilia...ja siellä ei oikeesti ollu enää sama ihminen jota kaipasin vuos tolkulla...siellä oli jotain muuta...jotain mitä en oikeesti voinu edes hymyilemättä kattoa...eri ihminen...eri kohtalo...
vaikka tää meikän elämä on taas omallansa mallillaan...huopaa ja soutaa..niin oon ilonen, että oon saanu tietyt tunteeni takas...olen oppinut luottamaan , ihastumaan mutta rakkaudesta en oikein vielä tiedä =) se ei taida koskaan mennä mun kupoliin, että mitä se on =)

joskus istua ja miettiä menneitä asioita...on kiva hymyillä itsekseen kun muistaa jonkun asian vaikkapa mitä toinen on sanonut...toisaalta tämän kaiken ilon keskellä...mieleen palaa niitä ikäviäkin asioita...miksi ihminen ei voi muistaa toisista ihmisistä vaan hyviä asioita ja hyviä hetkiä ????

elämääni on jäänyt vuosien kohelluksien tiimoilta paljon ihania ihmisiä joista saan olla kiitollinen on myös ihmisiä joiden ajatteleminen sattuu yhä edelleen....olen oikeastaan tullut siihen pisteeseen, että en jaksa enää ajatella enkä oikeastaan välitä menneestä...ehkä en tulevastakaan....tiedä sitä sitten... onko epänormaalia ajatella , että itsellä tulisi parempi olo ...jos tietäisi jonkun immeisen kärsivän vielä vuosienkin jälkeen...tarkoitan sitä sillä...että sillä toisella menisi asiat päin vittua ???
ehkäpä se on katkeruutta tai epänormaaliutta...tiedä sitä sitten...

no ei muuta kun selvinpäin kohti kevättä 1,7 vuotta jo raittiutta takana...ei olisi meikäpojasta uskonut...olin kyllä silloin paljon hilpeämpi...kas kummaa...nykyään ei tunnista samaksi ihmiseksi...tai tunnistaa mutta mielenkiinto " vanhoihin " asioihin on kadonnut...nyt olen vaan tällänen möllikkä ja viihdytän itseäni punttisalilla ja uimahallissa baarin sijaan...no mutta plaah plaah ja tzeteraa...

mitä kirjottaisin...se on oikeastaan aika harvinasta, mutta näinkin voi käydä...sisällä tyhjä olo...ihankuin joku olisi repinyt kaikki sisuskaluni ulos...ja jättänyt minut yksin makaamaan kylmään metsään...jossa lehdet pikku hiljaa tippuu puista ja maatuu maahan...makaisin siellä katse kohti taivasta...katsellen pilvien lipuvan ohitseni...niinkuin elämäni...huomaan olevani yksin tässä maailmassa...niin yksin, että tunnen maailman pysähtyneen ympärilläni...kuulen vaan korvissani oman hengitykseni...ja tuulen huminan...miksi ihminen tuntee olevansa yksin...vaikka ympärillä on ihania ihmisiä jotka välittää..onkos se sitä. että työntää toiset pois luotaan ihan tietämättään...minulla on paha olla....olen lopen uupunut käsittelemään vanhoja asioita...enkö koskaan saa taivaltani käveltyä loppuun kunnialla..vai kuluuko kengistäni pohjat ennen sitä ???
ajatus sinusta puristaa rintaani....ajatus sinusta saa kyyneleet valumaan silmistäni...vaikka joskus sanoin, että en itke...katson kuvaasi ...muistelen menneitä...iloa, surua...ihastumisen huumaa...tunteita mitä en voi vieläkään käsittää... olen pettynyt itseeni...niin pettynyt, että haluaisin vajota maan alle ja kurkistella sieltä joskos ulkona paistaisi jo aurinko ja minä voisin kaivautua kuopastani ylös aurinkoiseen päivään...elämässäni ei ole ollut kun kolme naista jotka saavat minut kirjoittamaan ja pohtimaan asioita monelta eri kannalta, tutkiskelemaan minuuttani....
ensimmäinen oli ex-vaimoni jolle annoin elämästäni kymmenen vuotta...siitä avioliitosta ei ole muuta hyvää jäänyt kuin kaksi ihanaa poikaani...jotka ovat minulle kaikki kaikessa...isin pieniä vauvoja...toinen minulle tärkeä suhteeni oli alusta asti voimakasta tunteiden paloa...toivoa tulevasta..uskoa toiseen ihmiseen...rakkautta ensisilmäyksellä....olet rakas vieläkin .....olisipa asiat mennyt toisin...kolmas nainen on nykyinen vaimoni, kaikki menee hyvin, hän on liiankin kiltti minulle...mutta menneisyys vaivaa...vaikka olen onnellinen nykyisestä...en voi olla miettimättä...mitä olisi tapahtunut jos elämä olisi mennyt toisin ... uskon siihen , että jokaisella teollamme on jokin merkitys...se ohjaa meidän elämää tiettyyn suuntaan...pahimman hädän keskellä se lähettää enkelin luokseni...niin kävi...enkeli nosti minut ylös kuopasta..ja peitti montun hiekalla...jos astun hiekkaan hän ottaa kädestäni kiinni, että en vajoaisi enempään....joskus se voi olla raskas taakka kannetavaksi toiselle...mutta elämäni on vaan elämäni...en voi sille mitään...minusta tuntuu, että kaikkien ihmisten joita olen joskus tuntenut... elämät menee eteenpäin...JA MINUN PYSYY PAIKOILLAAN...missä vika..varmaankin tyhmässä päässä...tollo mikä tollo...kirjoitin joskus vuosia sitten , että rupean järki ihmiseksi ...se ei ole vieläkään onnistunut...ehkä otan siitä seuraavan haasteen...ja alan tunkemaan tunteitani jäteäkkiin minkä voin sitten heittää roskiin....ja olla tunteeton, mutta onnellinen...

en jaksaisi kulkea sitä..sillä tie on kivinen jota taivallan...kuljen läpi syys tuulen ja piiskaavan sateen, pimeys on laskeutunut päälleni mustan harson tavoin...ja kietoo minut syleilyynsä...on helppo paeta...ja langeta epätoivoon...on helppo antaa kaiken valua hukkaan...tuntematta syyllisyyttä siitä , mitä on itselleen tekemässä... onko minulla oikeastaan mitään merkitystä tässä maailmassa...vai olenko vain yksi siemen muiden joukossa....ainut joka ei lähde kasvamaan... ainut joka kuihtuu kuihtumistaan ja lakastuu lopulta pois... kukaan ei edes huomaa...ei huomaa minua pimeässä nurkassa ,ruumis jännittyneenä vapisten, naama pelosta valkoisena, silmät tyhjyyteen tuijottaen ...olen hiljaa... kuulen vain sydämeni lyönnit ikuisessa hiljaisuudessa...en jaksa ajatella...en jaksa uskoa itseeni...olen vain lyhistyneenä elämän painosta hartioillani...niistä kaikista asioista joihin en voi vaikuttaa...minusta tuntuu pahalta haluasin sen huutaa koko maailmalle...mutta minusta ei lähde pihaustakaan...kurkkuni on kuiva...ja silmäni täyttyvät kyynelistä...yritän kurottaa kiinni elämästä..ojennan käteni, mutta se kulkee ohitseni aivan liian lujaa...pyydän apua enkeleiltä ...taivaan haltioilta...mutta edes enkeli ei jaksa minua nostaa ylös hennoilla siivillään...siihen tarvitaan omaa tahtoa , halua nousta ylös ja ottaa pieni askel puutunein jaloin kohti ovea, josta kajastaa valoa...kuulen oven takaa naurua, iloa elämän pienistä asioista...otan huojuvan askeleen, mutta vajoan polvilleni kurkottaen epätoivoisesti kohti ovea... ovi sulkeutuu enkä pääse enää eteenpäin vaikka haluaisinkin yrittää... kuulen hennon kuiskauksen takanani...kyllä sinä selviät...vielä joskus.

se menee nopeampaan kuin uskotkaan...huomasin juuri tuossa että olen kaksi vuotta kirjottanut päiväkirjaa tänne...on outoa lukea vanhoja juttuja...ei oikein tiedä miten niihin suhtautuisi...siellä on kirjotuksia... mistä paistaa ilo, haikeus, epätoivo, rakkaus, pelko. Epätietoisuus tulevasta...ahdistus menneestä...toiset tekstit ovat niin henkilökohtaisia, että niitä ei voi ymmärtää kun ihmiset jotka ovat taivaltaneet kanssani pitkän matkan ,tunteiden myrskyävässä aallokossa...etsien vastauksia..ja ulospääsyä kaikesta siitä pahasta joka sisälläni myllersi... on kuin palaisi menneeseen...eläisi jotkut hetket uudestaan...ahdistusta...vihaa...rakkautta...en tiedä kestänkö uudestaan tuota kaikkea...uskallanko päästää padotut tunteet valloilleen ja käsitellä asioita vihdoin ja viimein... kahden vuoden jälkeen...jona aikana en ole uskaltanut aukaista arkkua jonka olen visusti sulkenut ja kätkenyt avaimen syvälle sydämeen...olen saanut elämäni raiteilleen vain sillä, että en ole kumminkaan käsitellyt aivan kaikkia asioita vaikka vielä muutama päivä sitten luulin niin...toki edistystä on tapahtunut...pimeässä huoneessa on alkanut hämärtää...jos uskaltaisin sytyttää valot...heräisin vihdoin eloon...se on vaan niin pelottavaa...nähdä todellisuus... haluaisin vaan laittaa aurinkolasit päähän..ja toivoa ettei kukaan nää minua pimeässä...etsimässä itseäni..kadotettua minääni...haluaisin nauraa...mutta en anna itselleni lupaa siihen...katsotaan tuntuuko minusta vielä huomenna tältä...vai olenko ottanut pienen askeleen kohti tulevaa...

ja mietin mennyttä..nykyisyyttä ja tulevaa...mietin huonoja aikoja jotka ovat vahvistaneet minua...toisaalta antaneet voimaa tulevaan..mietin ihmisiä jotka ovat rikastuttaneet elämääni tavalla tai toisella...ihmisiä jotka ovat aiheuttaneet minulle mieli pahaa...niillä millään ei ole enää mitään väliä...en ole katkera menneestä.. elän hetkessä...yritän nautti, olla iloinen , itkeä silloin kun itkettää...minkä minä tälle elämälle voin ..minun pitää vaan ottaa kaikki vastaan mitä tarjotaan eikä miettiä ..mitäs jos...se on turhaa...ei ole mitään jossia on tämä päivä ei eilinen eikä huominen...

uskominen itseensä on vaikeaa jos itsetunto on joskus murrettu kuin kivi ...hienoksi hiekaksi...joka leijailee pölynä pitkin katuja...on vaikeaa antaa toisella pala itseään...jos on joskus saanut nuoleskella yksin ojan pohjalla haavojaan...loukattuna...sydän irti rinnasta revittynä...kyyneleet pitkin poskia valuen...niin hiljaa, että kukaan ei huomaa... ulospäin on helppo näytellä jotain muuta kuin on...vaikeampaa on uskaltaa olla oma itsensä ja luottaa siihen , että kukaan ei satuta...

jos jotain toivon tulevalta ,toivon, että ihmiset näkevät minut sellaisena kuin olen ... eivät muistele sitä ulkokuorta jonka olen itselleni joskus luonut... mietippä itse...millaisena minut muistat tai millaisena minua pidät...??? ja jos uskallat laita kommenttia...=)

elämässäni on kaksi maailman ihaninta poikaa..jotka rakastaa isiä ehdoitta...jos joskus maailma potkii päähän ei tarvi muutakuin ottaa pojat syliin rutistaa oikein kunnolla ja suukotella joka paikasta niin saa varmasti ihan aidon hymyn ja haluksen takas...se piristää päivääja saa kaikki maailman muut huolet katoamaan...muitten rakkaus voi olla pelkkää puhetta...mutta lapsen viaton rakkaus...on aitoa..on ihanaa olla isä ja saada katsoa kun vauvoista tulee pieniä poikia jotka ajattelevat jo omilla avoillaan...kertovat hauskoja juttuja...ja naurattavat isiä koska ne huomaavat että isin saa nauramaan... maailman paras ammatti mikä on mulla koskaan ollut on isyys...siihen ei voi lukea tutkintoa mutta siihen voi kasvaa ja sitä tekee mielellään...iloitkaa lapsistanne ne on meillä vaan lainassa...mutta sydämmissämme ne pysyy aina...

jos joku asia voi romauttaa ihmisen elämän pois raiteiltaan niin se tapahtui tänään kun vanhempi poika tokas jotain mitä en todellakaan olis halunnu kuulla... toisaalta järki sanoo toista ja sitten sydän sanoo toista...elämä on perseestä jos ette sitä vielä tiedä..vuosia hukkaan...pelkkää paskaa ja esittämistä...perkele...vittu...ja saatana...ihmiset on perseestä...ne on epäluotettavia...paskan jauhajia...ne vie toisilta pohjan elämältä ja hymyilee kaupan päälle...haistakoot vittu koko maailma kyllä meikä vielä näyttää minua ei käytetä hyväksi...se loppu just ja nyt...ja tällä sekunnilla....

häirinnyt ihmisä kirjoituksillani jotka aikoinaan olivat osa elämääni...en tehnyt sitä pahalla..haluaisin vain ihmisten ymmärtävän...mitä joskus aikoinaan kävi ja miksi...en ole paha ihminen...en halua satuttaa ketään...olen vaan joskus ollut sellaisessa umpikujassa josta on ollut vaikea selvitä ...tai oikeesti prosessi on käynnissä yhä edelleen...meikä on luonteeltaan sellainen tunne ihminen enkä ajattele asioita järjellä...sydän kun sanoo niin minä teen... jos minulta kysytään mitä haluan elämältäni vastaus on, että haluan osata rakastaa toista ihmistä niinkuin ennen...haluan osata näyttää sen ...haluan kirjoittaa miltä minusta oikeasti tuntuu..koska pitkään tuntui siltä. että en osaa enää pukea tunteitani sanoiksi vaikka se on aina ollut niin kovin helppoa minulle...toisaalta olen muumioitunut... sisällä pelkkää tuhkaa..ulkokuori hymyilee silloin kun jaksaa...en oikeastaan enää edes naura...tiedän, että en ole oma itseni ja toivon, että vielä joskus minussa herää oikea minä... se ihminen joka minä olin ja haluan olla...toivossa on hyvä elää...ehkä vielä joskus...!!!