IRC-Galleria

Kyllä, lähden tänään.
Kyllä, jännittää.
Kyllä, tulee ikävä.

Mutta kyllä, on ihana lähteä.

Olen nukkunut kolme tuntia, ja tänään pitäisi vielä tehdä monta asiaa. Paitani, joka mun piti laittaa lentokoneeseen päälle, tuoksuu letuille. Mutta minulla on edelleen ruokahalu tallella, eikä mahani ole jännittämisestä kipeä, kuten yleensä, koska minulla on ollut koko ajan niin ihanaa seuraa ja kamalan paljon tekemistä.

Eilen illalla Maria ja Liisa askartelivat täällä mun askartelujani samalla kun mä pakkailin tavaroitani. Haettiin Mikan kanssa vaaka ja kiloja oli aivan liikaa. Pauli ehdotti, että hankitaan helium-ilmapalloja ja kiinnitetään ne laukkuihin. Teimme Marian kanssa poistoja laukusta, yksin en olisi siihen kyennyt, kun kaikki tuntuu niin tärkeältä. Olisi ehkä pitänyt ottaa Perttukin mukaan päättämään, niin että olisi saatu kaikki liikakilot pois. Sillä oli ihan järkeäviä pointteja, mutta eihän me naiset haluttu järjellä taas ajatella.

Olen puhunut lyhyitä hetkiä puhelimessa. On vaikea keskittyä, kun samalla pakkaa matkalaukkua tai panikoi muuten vaan. Toivottavasti tänään ehdin vielä puhua kunnolla parin ihmisen kanssa.

Ja me nauroimme, lauloimme ja herkuttelimme. Pelasimme, heittelimme tyynyjä ja pudistelimme päitämme.

Tiinan galleria-päiväkirjailut loppuvat nyt tähän. Japanissa aloitan blogin muualle, vähän vähemmän yleiselle paikalle. Jos haluat osoitteen / salasanat, kysy. Kysyvälle vastataan.

"Koti on paikka, jossa nimeni lausutaan ja jossa minusta puhutaan silloinkin, kun en ole siellä. Minut muistetaan, minua ajatellaan, minun odotetaan palaavan - ja tulostani iloitaan. Tunne on vastavuoroinen; suhtaudun "kotona" olijoihin samoin." [Vivi-Ann Sjörgen]

Maanantaiaamuna kävin nopeasti sanomassa heippa mummulle ja ukille. Aamu ja kiire oli juuri sopiva ajankohta. En haluaisi voivotella ja surkutella pitkään. Vähän kuin laastarin poistaminen: nopeasti ja kerralla irti. Mikko jäi seisomaan eteiseen kun lähdettiin äitin ja isän kanssa ajelemaan Ryttylään. Isä oli kipeä, mutta lähti silti mukaan. Ryttylässä tein pikapakkauksen, joka sisälsi pikapäätöksiä ja autoin kantamaan tavarani autoon. Vesisateessa keskellä kuraa halasimme ja he lähtivät. Taas laastarinpoistiheipat. Enkä vieläkään ole itkenyt. Ehkä huomenna. Tai perjantaina Japanissa.

Istuin hetken laukkujeni kanssa huoneessani tietämättä, mitä seuraavaksi tekisin. Periaatteessa paljon oli [ja on edelleen] tekemättä, mutta samaan aikaan tuntui, kuin kaikki olisi nyt tehty. Oli vaikea olla. Luther hieman helpotti viisailla sanoilla oloani. Onneksi pian saatoin mennä kappelille "tarkastamaan postit"; oikeasti halusin vain nähdä taas kaikki ihmiset täällä. Kaikista ei ole vielä tarvinnut luopua. Ja he ainakin vaikuttivat iloisilta nähdessään minun siellä istuskelevan. Päiväkahvin jälkeen sain Marialta lakanat ja pyyheliinan, omani lähetin jo Pyhärantaan. Kävin myös pikaisesti netissä hänen koneeltaan, omassani kun ei netti toiminut. Kaikki tuo teki ihmeitä. Stressasin taas vähemmän, imuroin ja laitoin sänkyyni puhtaat petivaatteet. Ja tuuletin - se on kyllä parasta! Sen jälkeen tein kai jotain fiksuakin sitten - ei enää voi muistaa.

Ennen päivällistä sain taas nettini kuntoon ja päivällisen jälkeen pidettiin tiinan askartelukerho. Tehtiin hienoja laulukortteja. Jotkut kuvat liittyivät tosin hyvin kierolla tavalla lauluihin. Mutta ne on samalla hyvää valistusta. Tuutikki onkimassa -kuva liittyy oleellisesti pikkuset kultakalat lammessa ui -lauluun. Pelattiin Aliasta. Voitimme Liisan kanssa. Mesetin myös Riinan kanssa ennen iltapalalle menoa. Sain Pikku Myy -mukini ehjänä takaisin, mutta tällä kertaa unohdin teepussini poikien keittiöön. Menin melko ajoissa nukkumaan, mutta kuitenkin niin myöhään, että hampaat oli taas pestävä kauempana olevassa vessassa.

Tänään [tai oikeastaan eilen, kun otetaan huomioon että tuossa lukee jo keskiviikko] matkustin Hämeenlinnan kautta Helsinkiin. Kumma reittivalinta, mutta konduktöörikin joutui myöntymään, että sellainen on oikeasti mahdollista. Hämeenlinnan asemalla törmäsin opistomme rehtoriin, joka myös oli matkalla Helsinkiin. Päädyimme hänen ja hänen poikansa kanssa syömään susheja lounaaksi. Suunnitelmissani oli tosin ollut mennä viimeistä kertaa syömään perinteistä suomalais-ruokaa Heseen. Sushit olivat kuitenkin varmasti paljon terveellisempi vaihtoaehto ja "tämä on tätä kulttuuriin tutustumista". Japanilainen vihreä tee oli hyvää!

Kävelin Helsingissä, vähän eksyilin ja matkustelin ratikoilla. Aurinko paistoi ja minä nautin päivästäni. Elämä tuntui taas yhdeltä suurelta seikkailulta. Sain tehtyä kaiken mitä pitikin ja juotua päiväkahvitkin oikeaan aikaan itsekseni. Rautatieasemalla törmäsin pariin SLEY:n lähettikurssilaiseen, jotka myös olivat matkalla Ryttylään ja sain taas seuraa. Pieni Ryttylä, pieni Helsinki ja pieni Suomi. Huippua. Opistolla ehdin hetken hengähtää ja sitten huomasin Kivirantojen saapuneen. Meillä on yhteensä noin 190 kiloa, tai ehkä vähän päälle, tavaraa, emmekä tiedä, miten saamme ne kaikki Japaniin. Huomenna on kai velä kerran yritettävä luopua joistakin tavaroista.

Ilta meni Kivirantojen ja täällä olevien höpsöjen kanssa. En katsonut kauaa sählyturnausta, en ollut kovin myöhään iltapalalla... on vain irrottauduttava. Jos voisin jäädä, olisin ehdottomasti halunnut olla kannustamassa tai olisin viipynyt iltapalalla pidempään. Mutta huomenna [!!] lähden Japaniin ja sanon taas heipat. Näinkin lyhyen ajan jälkeen myös he kuitenkin jäävät ajatuksiini.

Bussissa, välillä Huittinen – Rauma, 15.3.2007

Lähdin aamujunalla Ryttylästä. Asemalle paistoi aurinko, ja juna oli vain minuutin myöhässä.

Kuvittelin joskus, että Ryttylästä minun olisi helppoa lähteä. Mutta enhän minä osannut ajatella, että millaista on laskea teinilän portaita keskellä yötä tai syödä iltapalaa isolla hälisevällä joukolla monta iltaa peräkkäin.

Maanantaina väsytti niin, etten muista siitä päivästä paljoakaan. Muistan Luther-leffan ja huimaavan olon illalla, kun istuin tyttöjen eteläpäädyn keittiön ikkunalaudalla syömässä iltapalaa. Onneksi olimme tehneet Mikan kanssa sopimuksen, joka velvoitti menemään omaan huoneeseen puoli yhdeltätoista. Tarvitsin unta.

Tiistaina olin kuin eri ihminen. Meidän piti askarrella liikuntatunnilla, mutta teimmekin sen sijaan puolentoista tunnin kävelylenkin Marian ja Pertun kanssa. Käveltiin yhden lammen rantaan, istuskeltiin hetki auringonpaisteessa ja kiivettiin mäen päälle. Ehdittiin myös saunaan ja syömään ja sitten vasta askarreltiin. Illalla pelattiin menolippua, hiljennyttiin tunniksi kellarissa ja menin taas melko aikaisin iltapalalle ja melko aikaisin nukkumaan.

Eilinen oli jotenkin ihan hullu päivä. Aamuehtoollisen yhteydessä oli mun matkaan siunaaminen. Mun piti sen takia istua edessä, mutta Maria varasi mulle paikan taaempaa luentoja varten. ”Sun pitää istua meidän kanssa sun viimeiset luennot”. Ihanaa, että varasi. Teimme Annastiinan, Pertun, Mikan ja Marian kanssa yhteisiä ”luentomuistiinpanoja” lähes kahdeksan sivua. Luentojen jälkeen kirjoittelin sähköposteja ja kävin pikku visiitillä Annastiinan ja Marian luona. Päivälliseksi oli mannavelliä. Se on pakko mainita, koska se oli ehkä surkein päivällinen koskaan ja sen voimin piti yrittää kirjoittaa ystäväkirjettä. Siinä vierähti aikaa taas ihan tuhottomasti ja kun viimein sain sen valmiiksi, pitikin vielä ruveta väsäämään pientä esittelyä itsestään. Onneksi olin saanut Pertulta ja Paulilta kuvia. Istuin kauan tietokoneella, päivä pimeni ja huone hämärtyi, ja koneella istuminen alkoi kyllä todella kyllästyttämän.

Onneksi meidän aikatauluun oli merkitty puoli yhdeksäksi menolippu, joten saatoin hyvällä omallatunnolla (joopa joo) poistua huoneestani. Pelattiin kaksi peliä putkeen, koska ensimmäisestä pelistä jäi monille vähän huono maku suuhun. No niin jäi tosin sitten tokastakin pelistä.. Menolippu lähti tänään mukanani pois, joten olisimme halunneet päättää pelaamisemme mukavissa merkeissä. No se on kai sen pelin kohdalla melko mahdotonta. Pauli sanoi, että on vain hyvä, että se peli lähtee pois. Mentiin iltapalalle vaihteeksi poikien keittiöön. Appelsiinimehua, appelsiini, kurkku-juusto-leipiä, rooibosta ja banaaneita vaniljakastikkeella. Kumma iltapala. Koskaan iltapalalle mennessään ei tiedä, mitä tulee syömään. Iltapalamme venyi ja venyi ja lopulta päädyimme vielä oleskeluhuoneeseen pelaamaan yhden junapelin. Junapelissä voi ihan hyvin olla mukana seitsemän ihmistä, vaikka pakkauksessa lukeekin, että viisi. Viisi rakentelee reittejä, yksi kääntää kortteja ja yksi etsii osuvia Raamatun paikkoja [juuri niin kuin kuuluukin, täysin asiayhteydestä irrotettuja kommentteja…]. Kello oli taas vähän turhan paljon kun mentiin nukkumaan.


Pyhärannassa, kotona 16.3.2007

Olin eilisen päivän melkoisen väsynyt. Teki mieli nukkua vaan. Kävin kuitenkin Raumalle päästyäni kampaajalla [hassua, että käytän tosiaan sanaa kampaaja nykyisin paljon luonnollisemmin kuin sanaa parturi!]. Kotona en saanut oikein mitään aikaiseksi. Söin ja nukuin päikkärit. Illalla kävin Merillä. Merin kanssa oli hyvä olla taas.


Kotona, 18.3.2007

Ulkona sataa taas lunta. Minusta on silti edelleen kevät. Japanissa kirsikkapuut ovat kai jo kukkineet ja Tokiossa satoi tässä yhtenä päivänä ”talven ensilumi”. Voihan ilmastomuutos. Kutro kysyi Janilta, onko sen työnä tulevaisuudessa pelastaa maailma ilmastonmuutokselta. Kuulemma jotain sinne päin.

Perjantaina heräsin liian aikaisin. Äidin kanssa lähdettiin Raumalle, hänellä oli vuorostaan kampaaja. Minä ajelin Raumalla ja nautin yksinolosta. Kun kirjaston lukusali aukeni, menin sinne lukemaan Trendiä. Kun äitin pää oli uusi, lähdimme ostamaan minulle synttärilahjaa ja sitten Prismaan. Kärrymme olivat aivan täynnä. Vieraita tulossa ja minä olen lähdössä pois.

Kotona nukuin taas päiväunet. Tein monta makaronilaatikkoa ja odotin malttamattomana vieraitani. He onnistuivat kuitenkin yllättämään minut tulollaan, enkä ehtinyt imuroida. Mutta eivät he siitä välittäneet. Martat siis tulivat meille. Vietimme mukavan viikonlopun. Herkuttelimme, kävimme Raumalla ja pikavisiitillä Pyhärannan ”keskustassa”. Voisin oikeasti kuvitella, että perheessämme olisi seitsemän lasta ja istuisimme kaikki lauantaisin yhdessä syömässä ja juttelemassa. Isä sanoi tänään heidän lähdettyään, että talossa oli taas hetken aikaa elämää.

Lauantai-iltana tänne tulivat myös Meri, Veera, Jani, Jonsku, Sari ja Henkka. Muistan vielä sen, kun lähdin Brasiliaan. Ne läksiäiset, kun tuntui, että juoksi vain ympäriinsä, eikä ehtinyt kenenkään kanssa juttelemaan kunnolla. Oli kolmekymmentä ihmistä ja kesä. Silloin oli hyvä niin. Mutta eilen oli vielä parempi. He mahtuivat kaikki kerralla keittiöömme tai olohuoneeseen. Sai olla kaikkien kanssa yhtä aikaa. Haluan muistaa heidät Japanissa sellaisina. Nauravaisina. Merkitsi paljon, että he kaikki tulivat.

En ole osannut itkeä, koska en voi uskoa, etten näe heitä vuoteen. He sanovat, että ehkä toinen kerta on helpompi lähteä. Olen kai oppinut vihdoinkin myös luopumaan, enkä pelkää enää muutoksia niin paljon. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö minun tulisi ikävä.

Ellen olisi lähdössä Japaniin hyvin pian minulle voitaisiin mielestäni tehdä oma pieni kaappi hammasharjaani ja naamanpoistoainettani varten alakerran käytävän päässä olevaan pieneen vessaan. Niin paljon sitä nykyisin käytän. En ole tainnut mennä aikoihin nukkumaan ennen yhtä. Ajattelin eilen, että "tätä ei voi jatkua kovin kauaa, ei tällainen ole hyväksi mulle". Sitten tajusin, että kahden viikon päästä olen Japanissa ja minulla tuskin on ketään, jonka kanssa voin valvoa yli yhteen, joten voin aivan hyvin harrastaa tätä niin kauan kuin sopivaa seuraa löytyy.

Olen valvonut oleskelutilassa, kakkos- ja kolmoskerrosten keittiöissä, Bärrellä ja Kristalla. Olen puhunut ja puhunut. Kuunnellut. Syönyt monta iltaplaa. Ja toisinaan, kuten viime yönä puoli neljän aikoihin, suorittanut Uno-korttien inventariota.

Toisina päivinä maailma näyttäytyy kovin kauniina. Mutta sitten on päiviä, jolloin sitä kauneutta ei meinaa lainkaan huomata. Tänään teimme tunnin sunnuntaikävelyn. Alkumatkasta huomasin vielä pienen "metsän", jossa ei ollut enää lunta ja jonka aurinko värjäsi todella kauniiksi. Loppumatkan olisin aivan hyvin voinut kävellä vaikka teollisuusalueella. Kaikki kauniit maisemat menivät sivu suun, kun aloimme Marian kanssa puhua 'asioista'. En minä osaa unohtaa. Mutta voin kai oppia hyväksymään. Ja olen kai jo oppinutkin. Lähden Japaniin, siellä on seuraavan vuoden ajan minun paikkani. Sain sieltä taas sähköpostia. Voin alkaa täyttää kalenteriani myös maaliskuun 23:nnen päivän jälkeen. Se tarkoittaa minulle sitä, että myös siellä minulla on elämää.

Sanoin eilen, että olen taas nähnyt kaikenlaista, mitä en haluisi nähdä. Ja että odotan Japania. Maria sanoi, että tulen varmasti Japanissakin näkemään paljon sellaista, mitä en haluaisi nähdä. Se on totta. Ja saattaa olla, että ajattelumittakaavani siitä taas hetkeksi realisoituvat. Mutta silti, juuri nyt, on paljon asioita joita en haluaisi nähdä. Ei ole kyse siitä, ettenkö haluaisi ihmisten puhuvan minulle. On kyse siitä, etten haluaisi rakkaiden ihmisten joutuvan kärsimään. Mutta tiedän kyllä, etten voi pelastaa maailmaa ja tehdä ihmisiä tuosta vain onnelliseksi... En yhtään ihmettele sitä, että kärsimyksen ongelmaa on pohdittu niin paljon.

Ja he sanovat, etteivät tiedä, mitä tekevät, kun minä lähden. Mutta minä tiedän: he jatkavat elämäänsä ja selviävät kyllä. Opin Taruksella silloin aikoinaan jotain: kukaan ei ole korvaamaton. Kaikki käydyt keskustelut ja juodut teekupilliset merkitsevät silti minulle paljon.

[Valvon siis vieläkin]. Unohdin jo eilen kertoa, että meidän Kylppäri-vessassamme on patteri! Siellä ei ole siis enää jäätävän kylmää, vaan ihanan lämmintä. Pienet asiat ovat joskus suuria. Tämä tuntuu niin kodilta, ja kohta täältäkin pitää lähteä.

Minun pitäisi kai nukkua. Yöni venyvät, aamulla väsyttää ja taas yöni kuitenkin venyvät. Kummallinen ihmismieli. Kirjoitin äskön VR:n matkahakuun lähtöpaikaksi "Tinskuukkeli". Pitäisi siis ehkä oikeasti nukkua.

Ensimmäinen kokonainen vuorokausi Ryttylässä ainoana kv-linjalaisena on takana. Joskus teen asioista suurempia ongelmia kuin pitäisi, tiedän kyllä sen. Päiväni meni nimittäin aivan hyvin,ellei oteta huomioon sitä, että joudun kai syömään nykyisin ateriani loppuun yksin, koska Kaisa ei ole enää odottamassa, että tämä viimeinenkin hidas saisi syötyä.

Luennolla istuin kahden tutun ja turvallisen ihmisen välissä. Neuloin ja nauroin. Päiväkahvin jälkeen autoin tiskauksessa, koska toisilla oli kasvuryhmät. Kv-linja piti oman kasvuryhmänsä: kirjoitin sähköpostia siskoille maailmalla. Tähän mennessä olen jo saanut kolme vastausta, hymyillyt ja hihittänyt. He ovat tärkeitä, vaikka ehdimme tutustua niin hetken aikaa. Päivällisen jälkeen teimme Annastiinan kanssa kauppamatkan. Kiersimme pyykkituvan kautta ja muutenkin hieman pidennettyä reittiä. Rakastan pieniä kyliä, joissa ei haise pakokaasulle vaan (puusta tulevalle) savulle ja keväälle (oikeasti, pakkasesta huolimatta!). En tiedä, tekikö keskustelumme hyvää mielelleni, mutta olen siitä silti iloinen. Illalla pelasin muuttuvaa labyrinttiä, aliasta ja menolippua. Lopuksi tein tutustumisretken kolmanteen kerrokseen ja poikien keittiöön, jossa söin iltapalani. Hiippailin portaita pitkin takaisin alas vasta kahdentoista aikoihin. Viime yönä taas palailin huoneeseen vasta yhdeltä.. Kaisan lähtö on aiheuttanut sen, ettei minulla ole enää seuraa omassa huoneessani, vaan ajaudun entistä useammin oleskeluhuoneeseen ja yöni tuntuvat venyvän. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa naapurini huomioon ja siirtynyt käyttämään yhä enenevissä määrin ei-kenenkään-huoneen-vieressä olevaa vessaa hampaideni ja naamani pesuun.

Huomenna matkustan Järvenpäähän ja näen Bärreäni. Odotan sitä, että saamme saunoa ja olla ihan hiljaa vaan, jos siltä tuntuu.

Perjantaina eräs pariskunta täältä Ryttylästä otti minut mukaansa Turkuun. Puhuimme koko automatkan, kaksi tuntia. He jättivät minut linja-autoasemalle, jonne jätin rinkkani. Lähdin ostoksille keskustaan ja sain viettää hetken vain itseni kanssa. Tein joitakin löytöjä ja olin tyytyväinen. Ostosreissu venyi niin, että Rauman suunnalta tulijat ehtivät ennen minua Mikolle, jonka synttäreitä [+ myös Suskin synttäreitä] olimme tulleet Turkuun juhlistamaan.

Viikonloppu meni nopeasti. Trivialin pelailua. Herkullista kakkua. Keskusteluja, joita olin kaivannut. Sivistymistä Väinö Aaltosen -museossa. Mun ja Merin "ei-shoppailu-reissu". Herkuttelua. Naurua. Paljon digi-kuvia. Mikon ihana koti. Ystäviä. Ja tänään lounas-päivällinen-tai-jotain kiinalaisessa: matkalla paistoi aurinko ja oli niin keväinen olo ja ruoka oli hyvää. Yhdessä kadunkulmassa sanoin heipat Laurille ja Suskille. En vielä oikein ymmärrä, etten tosiaan välttämättä näe heitä yli vuoteen. Odotan innolla lähtöä, mutta olen onnellinen tästä viikonlopusta.

Palasin junalla takaisin Ryttylään. Toijalaan asti matkustin Henkan kanssa. Siellä vaihdoin junaa ja puhuin Sallan kanssa odotteluajan. En ole nähnyt Sallaa silleen oikein kunnolla aikoihin. Tai siltä se ainakin tuntuu. Taivas oli kauniin värinen, kun jatkon eteenpäin Toijalasta. Ja Ryttylään oli helppo palata loskasta huolimatta. Kolmen viikon päästä olen kaukana loskasta, muttat oikeastaan se loska ei ole niin paha asia. Se kertoo kevään tulosta. Vaikka tämän jälkeen tulisi kolmekymmentä astetta pakkasta, minulle kevät on jo alkanut.

Pidän: Ikkunasyvennyksestämme, jossa voi istua. Uusiin ihmisiin tutustumisesta, kaiken tämän jälkeenkin. Puhtaista vessoista. Villasukista. Hihittelystä. Tarjotuista mokkapaloista. Ihmisistä.

Maanantai-iltana tein jotain erikoista. Menin vapaaehtoisesti tutustumisiltaan. Täällä on Raamattu-viikko, eli luennoilla on myös ulkopuolisia, ja siksipä myös tutustumisilta.. En kuitenkaan tutustunut oikein uusiin ihmisiin. Ensinnäkin paikalla oli hyvin vähän ihmisiä ja toiseksi hengasin mieluummin niiden tuttujen ja turvallisten kanssa.

Tiistaina oli lähetysilta. Tipuin tietokilpailuista, jossa kyseltiin eri maiden ruokailukulttuurista, vasta viime metreillä: kun tuli kysymys Japanista.

Keskiviikkona matkustin aamujunalla Helsinkiin. Menimme hakemaan viisumeita. Kävimme myös syömässä japanilaisessa ravintolassa. En kai kuole seuraavan vuoden aikana nälkään, koska osasin syödä ison kipollisen riisiä ja kanaa ja ties mitä puikoilla. Ja ruoka oli hyvää. Jopa levä. Junassa mietin, miten odotan entistä enemmän lähtöä ja miten kaikki tuntuu niin oikealta. Katselin ohikiitäviä maisemia ja olin onnellinen. Lempikonduktöörini kuulutti taas hassuja kuulutuksiaan. Se on paljon parempi kuin se normaali junaääni. Vietimme Kaisan läksiäisiä syömällä karkkia. Pidimme Annastiinan kanssa puheen ja M lauloi pelottavan Siperia-laulun.

Yöllä näin unta, jossa puhuttiin asioita selväksi. Se teki hyvää, vaikka olikin unta, ja vaikken muistakaan keskusteluja.

Eilen heräsimme normaalia aikasemmin katsomaan naisten viestiä. Aamukahvi muovimukista oleskelutilan telkkariuhoneesta.. emmekä heränneet turhaan. Kaisa yritti saada minut jäämään pois luennoilta, mutta menin kuitenkin. Ja hyvä että menin. Lounaan jälkeen näin Kivirannat ja päätinkin jäädä hoitamaan lapsia. P sai haavan leukaansa ja I rikkoi yhden kynttilänalusen. Olen varmasti hyvä lastenhoitaja.

Joimme Kivirantojen lähtökahvit. Kai niistä tuli vähän minunkin lähtökahvit. Pidän Kivirantojen perheestä. Seisoin Susun ja Antin kanssa hetken edessä, eikä minulla ollut sellainen olo, että olen ulkopuolinen. Ja P sanoi, että hän on minunkin kultani. Suloinen 2-vuotias.

Kaisa lähti tänäaamuna. Seisoin lumisateessa sanomassa hänelle heippa. Tiedän jo pärjääväni täällä ilman toisia kv-linjalaisia, mutta heitä on/tulee silti ikävä. Pian minäkin lähden. Alle kolme viikkoa.

On käsittämätöntä, kuinka pitkästä aikaa asiat tuntuvat olevan niin hyvin. On jotenkin helppo olla, nauraa ja hymyillä. Haluan nauttia näistä onnellisuuden-hetkistä niin kauan kuin niitä riittää.

Ihmiset ova palanneet takaisin Ryttylään. Hymyilen taas. Istuin illalla oleskeluhuoneessa puoli kahteentoista. Kaisalla oli kavereita, joten opettelin jo elämää ilman kv-linjalaisia. Päätimme M:n kanssa perustaa orpojen yhdistyksen ja siihen juoru-alayhdistyksen. M oli nauhottanut meille tekemänsä laulun. Se on kaunis.

Olen puhunut paljon puhelimessa. Toivon, että saan lukea heiltä kaikilta kirjeitä Japanissa. Ja luen joka rivin, ja moneen kertaan vieläpä, vaikka Meri sanoikin, että voin hyppiä tietyt kohdat yli. En kuitenkaan halua.

Lähden pyykkituvan kautta luennolle. P sanoi, etten saisi kulkea 13 asteen pakkasessa ilman takkia, joten laitan ehkä takin päälle.

Palata huoneeseensa ennen kymmentä, iltapalan ja saunan jälkeen. Avata Guaraná-pullo. Ja olla onnellinen. Tuntuu hullulta. Siitä huolimatta, olen onnellinen.

Japanissa minulla on jo yhden seklin sedän mukaan koti. Hassua. En ole koskaan asunut yksin, ja nyt opettelen sitten yksin asumista Japanissa. Mutta selviän kai.