IRC-Galleria

Mun on luovuttava akvaarioistani. Ei voi mitään. Kalat ja sammakit ei tykkää kohta kun alan taas reissaamaan kuhan kykenen ajamaan autolla. Apua.

Voi ei. Mun rakkaat =,( Mut jos rakastaa ni pitää älytä luopua jos toisen hyvinvointi sitä edellyttää. Niin se vaan on.

Huijjaavat ihmiset ootte ihan ikäviä =( Ja mun biorytmistä sain nyt tekosyyn sille miks oon ollu nyt niiiiiiiiiiiiin hoomoilanen ja koijattavissa =,( Enkä tajuu mitään. Oon ihan hömelö.

Tyhmät.

Heh. Mut hauskojaki hetkiä siitä on seurannu kyllä =) Ja jotkut ihmiset nyt vaan saa koijata ja kiusata mua, mut ei kaikki kuitenkaan. Hihi. Ihihi =)

Ihanat <3

For heavy metal we will die \o/

Hellyea. Tai sit ei. Aaaaaaa en kestä. Tuska. Pitäs päästä nyrkkeilysäkiks ja paininukeks ja kynnysmatoks ja lattialuutuks. Het että oikein survois lattianrakoon ja paiskos seinille. Nii. Perkele. Siitä on ihan liian pitkä aika.

Parane oi armas luu ja kaikki siihen liityvät jutskat. Ja muutenki. Kaikkee silleen.

GRRRRRRRRRRRRRRAURH!!!!!!!!!!

Mä oon ihan liian herkkä. Tunteet 9847366528969697367636 voltin voimalla ja 92386569823785874 megagigaherzillä ja 602837567867 % ja silleen.

Kaikki tunteet!!!!

Hui. Käy vielä ihan oikeesti niin että ylikuormitun ja yhtäkkiä tapahtuu valtava ydinräjähdys kun hajoan valoatomeiksi. Zip.

Haltioituneisuuden päivä tänäänkin. Ihanaa. Vaikka edelleen on sellainen joku kaiho päällä. Hiukan poissaoleva hymy ja huokailuttaa. Mutta ihanaa on, niin ihanaa. Voi vaikka mitä kaikkea ihanaa!

Tuonne jo kirjoitin hiukan, en jaksa toistaa Haltioituminen

Lonkkaa särkee. S-i-nivel kai taas pahastunut. Selkääki särkee. Ja polvee ja toista lonkkaa repii välillä. Ja solisluun ympärys on outo. Leukaniveliäki särkee taas ja sitä myöten koko kasvot. Mut onneks ei oo mitään kipuja.

Iltasalaattia ja teetä nyt. Sitten Eino Leinoa ja Saima Harmajaa hiukan, ehkä pala suklaata, kynttilä ja suitsuke. Hetki itseni hellimistä, päätä voisi hieroa ja halia hetken. Eli vielä on monta ihanaa haltioitumisen hetkeä tiedossa ennen kuin kaivaudun peiton alle ja heitän loputkin päivän huolet pois. Tovin kiittelen, pyytelen anteeksi, juttelen Iskän kanssa. Naureskelen ja kikatan ja kiherrän. Hymyssä suin huomista odottamaan ja viuuuuuuh swuuuuuh lennän ja sukellan unimaailmaan.

Niin se menee vaan aina. Tuntekaa siunattuneisuutenne! Iloitkaa oi ihmiset =) Hihi =) Hyvää yötä o/

Itku. En ehkä kohta kestä! Täytyn niin vahvoilla tunteilla taas!!! Myötätunto, ilo, säälinsekainen se toi tää..ku sanotaan että hellyyttävää..ni onks se sit hellyytys..? Suru, ilo, onni, riemu, tuska, kaikki yhtä aikaa täysillä!! Oonkohan mä jotenkin liian herkkä ja avoin tai jotain. En tiiä. Ihan mahotonta.

Itkua pukkaa. Itteniki säälittää. Silleen ei negatiivisesti. Liikuttaa vain kaikki nämä ihmisen pyrkimykset ja yrittäminen. Selviämisrimpuilut. Ja kun vauvan naama oli "mun kuvassa" ja sen vauvan naama oli ihan jossain ruuassa. Ja se nauro vaan. Niin alko säälittää kun se ei tajua että sille joku just nauraa kun se on niin huvittava. Se vaan iloitsee vilpittömästi. Se on niin surullista ja riemastuttavaa yhtä aikaa. En kestä! Oikeesti!

Ja minäkin...kun mulla on tässä ympärillä hirveästi kaikkea mistä olla kiitollinen. Ja hamuan lisää, lisää, lisää ja lisää....kuin eläin joka rakentaa suojaa itelleen jotain kamalaa vastaan, epätoivoisena haalii risun sieltä, toisen täältä ja mitään todellista uhkaa ei edes ole. Ja sitten käpertyy sinne piiloon hiljaa vapisemaan. Natustaa lohdukseen jotain manteleita vaikka selviäisi ilmankin. Ja sit voi ei ku kaikki oikeesti hätää kärsivät...eeeeeeih..en kestä...ja mä vaan elän yltäkylläisyydessä...

En pysty. Ehkä mun pitäis opetella kanavoimaan herkkyyttäni jotenki kehittävästi. Mut nyt peiton alle vapisemaan ja ihmettelemään. Pehmoleluja peti täyteen...ja eeeeeeeeih ku miten moni maailman orpo katulapsi ilahtuis kun lähettäisin pehmoleluni evankelioimaan rakkautta ja läheisyyttä...eeeeeeeih....itku.... Vaik oon mäki kyl sen tarpeessa. Ja kun tää sama tunne on niiiiiiiiiiiiin monella!!!! Nytki. Koen niin monien tunteet.... Eikä mulla oo ees mitään hätää. Rakkauttaki saan koko ajan.

En. En pysty nyt. En kestä!!!!!!!!

Voi rakkaat ihmiset. Rakastakaa. Rakastakaa itteenne ja toisianne. Rakastakaa. Pitäkää huoli ja hellikää. Rakastakaa. Omomomomomom. Apua en kestä iik! Om.

Mul on varmaan joku lukihäiriöki. Hauskaa lukee tätä päikkyyki ku on ihan täynnä kaikkee ihan pööpöö =DD Ja saman linkin laittanu kahteen kertaan yhteen ja sellasta. Ja unohan selitää jotain juttuja ku ajatus menee jo jossain tuolla ku pitäs vielä kirjottaa siellä. Ja sillee. Haha.

Eihä näistä ota Erkkikää selvää =DD Eikä vaikka joku Maire. Esimerkiks. Juu ei herttinen sentäs. Kahvin kimppuun taas. Vatsajumppaakaa ei piä liikaa tehä kerralla.... =DDDDDDDDDDDDDD

Muahaha.....melkeen onnistu...hahaha.....

Aahhaha. Älä luule kuule...

I´m gonna win this fuckin race. Haha. You can´t beat me. Muahaha.. Sorry babe, you just don´t have the power over me.

Sori vaan, Saatana. Muahaha.....just please try to get over it.....buahahahaaa.......

........................

Täs tällänen kiva pikku tarina, kopsasin ystävältä. Itku tuli ku luin. Ihana =) Rakastakaa toisianne!!!


Hei ystäväni!

On ihana tuntea että on paljon ystäviä. Osa teistä on vain sellaisia, joiden kanssa olen ollut vain puhelinyhteydessä tai tavannut vain kerran. Ystäviä siltikin! Toivottavasti tapaamme vielä joskus.

"Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle. Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny." Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle, pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä. Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani.

Hetken päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti. He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset. Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä Etsien lasejaan, kyynel silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin: "Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen." Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi. Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui. Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme. Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.

Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi. Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit. Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä. Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!" Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa: "Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita selviämään vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties... Mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille, että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."

Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä, jolloin ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna. Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä keräämään niitä koulusta jälkeen päin. Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili. "Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain kamalaa." Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään heikoimmillaan. Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden syvyyttä."

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan.

Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2) tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

Kuten huomaat, minä valitsin vaihtoehdon numero 1.

"Ystävät ovat enkeleitä, jotka nostavat meidät takaisin jaloillemme silloin, kun siipemme eivät enää pysty muistamaan, miten lennetään."