IRC-Galleria

Kaikki on hirveän vaikeaa, huuletkin on ihan kuivat ja huulirasva hukassa. Tekisi mieli hajottaa tavaroita. Tänään paiskasin jo puhelimen lattiaan, mutta sillä ei ole tapana onneksi (tai onnettomuudeksi) hajota moisesta. Muisti on kateissa. Kaikki lähimenneisyyden tapahtumat on vähän semmoisen lisman ja sumun peitossa. Ei jaksa ajatella. Hermostuttaa. Tekee mieli lyödä ihmisiä tai vahingoittaa itseään. Asiat ovat samanlaisia. Tai erilaisia. En ole tänään mennyt edes ulos, ei ole juuri ollut syytä. On tunkkaista. On harmaata. Hammasta vihloo. Sydäntä vihloo. Vasemmasta kammiosta on korko läpi ja läppä läpättää tuulessa hervottomasti. Paino keuhkojen päällä ja kipua sielussa ja alahuulessa. Joskus vihaan teitä niin, että sattuu. Haluaisin matkustaa pois. Lehdessä on kuvia Route 66:sta. Great Smoky Mountainsilla kivien päällä kasvaa sammalta.

Onneksi Elli on tulossa aika pian. Sitä odotellessa koetan selvittää tätä päätä, etten ole sitten ihan psykoottista seuraa.

Mittaa sillä oli kuitenkin melkein liikaakin.

Voin pahoin. En mene enää ikinä pikkujouluihin. Joulun sanoma (siis se, että saa lahjoja!) vääristettynä ällöksi sekoiluheilumiseksi ja terästetyn glögin kittaamiseksi. Ollaan kaikki kaikkien kavereita ja löpistään tylsiä paskajuttuja, wuhuu!, mutta kun minä nyt vain satun olemaan sillä tavoin auki, etten aina pidä varaani sen suhteen mitä sanon ja kenelle. No niin. Ikävää jos puhuin ikävistä asioista yöllä. Minulla on ikävää ja olen vähän surullinen. Surullinen ja krapulassa. Hereillä olen siksi, että piti tarkistaa, että onko mulla luentoa nyt puoleltapäivin. Ei oo. Hyvä. Saattaisin oksentaa matkalla muutamaankin otteeseen jos pitäis nyt lähtee käveleen. Taidan mennä takaisin sänkyyn.

Oikeasti minulla oli eilen ihan mukavaa jos miinustetaan yksi ällöjohannes, jolla oli ällöjuttuja, joita ei kiitos leideille tarvi kertoa, minulle ainakaan, ja se, että nyt on niin huono olo ja päätä särkee.

Eikä kaikkien jutut sitäpaitsi olleet tylsiä, joidenkin vain.

Pitäis tehdä tutkimussuunnitelmaa, loppuviikko aikaa, mutta taidanpa mennä sen sijaan sänkyyn imitoimaan murmelia, samalla päästelen pieniä nukkumisääniä, semmoisia pehmoisia hyminöitä ja huokauksia, jotka saavat minut tuntemaan oloni pieneksi ja rakastetuksi.

Olen sillä tavalla auki.

Miten minä muuten ymmärtäisin ottaa kiinni.

Luulin, etten nousisi edes sängystä, paitsi ehkä paetakseni suinpäin ulos ja pois kaupungista, mutta onneksi mentiinkin sitten syömään. Se oli mukavaa. Nyt tunnen itseni joksikin höttöiseksi ja murenevaksi, jonka on vaikea muodostaa lauseita.

Hermoromahdus, minä sanon. En jaksa aina vahtia selustojanne. Pitäkää itse huolta itsestänne. Minä olen väsynyt, eikä mikään huvita.

Tänään olisi ollut luento jo yhdeksältä, mutta jäin nukkumaan. Nyt koetan jaksaa proseminaarityön ohjaajalle yhdeksi, se varmaan onnistuu, jos vain saan vaatteet tässä joskus päälle. En tiedä mihin kaikki into mihinkään on oikein kadonnut. En halua mennä luennolle, vaikka jokin aika sitten se oli oikein hauskaa, en halua mennä tanssimaan, vaikka rakastan sitä, en halua kerta kaikkiaan tehdä mitään ja eilen, kun vääntäydyin Deleuze -lukupiiriin (ja lintsasin kaikilta hyödyllisemmiltä luennoilta), iski hirmuinen new wave of sadness, kun yhdellä tytöllä oli samanlainen otsatukka ja silmälasit kuin Miljalla, eikä se kuitenkaan ollut yhtään kuin Milja. Ja lukupiirin jälkeen seisoin sitten yksin puiston laidalla, enkä olisi halunnut mennä enää kotiin. Soitin T:lle, etten tahdo tulla, mutta se maanitteli minut takaisin ja niinpä sitten menin. Mitään muuta en saanut aikaiseksi kuin juoda puoli pulloa brandya, mutta onneksi se oli aika pieni pullo...