IRC-Galleria

Aloitan ihkutuksella.

Kaveri lähetti minulle joskus taannoin The Soundsin uusimmalta levyltä ne hittibiisit (Tony The Beat ja Painted By Numbers). Biisit iskivät kuin vasaralla varustettu hirvi kultasuoneen. Olin jo ennen kuullut bändiltä ihanan Hit Me:n ja ihan menevän Living In American. Koska olin kuullut neljä hyvää biisiä ja 0 huonoa, innostuin toki enemmän ja ryntäsin katsomaan Youtubesta musavideoita. Tony The Beatin videon olinkin jo nähnyt, enpä ollut vain tajunnut sen olevan The Soundsin. Song With A Missionikin iski. Lopputuloksena oli 5/5 hyvää biisiä ja tämä riitti levyn ostamiseen.

Levy ei oikein toiminut. Tunnistin ne hittibiisit sieltä ja muu ei avautunut. Pyöritin kuitenkin (onneksi) levyä aikani, yleensä kun vähemmän hyvän levyn tökkään takaisin hyllyyn ja sinne se jää. Pikkuhiljaa aloin kuulemaan levyllä hyviä kohtia useammastakin biiseistä. Biisit eivät vielä jääneet mieleen, mutta ne kohdat kyllä. Lopullisesti levy avautui vasta kun lähdin kerran lenkille ja halusin iPodiini hittibiisit kuunneltavaksi. Kiitos Applen iPod tietenkin kusi ja tyhjensi itsensä ja täytti soittimen random-biiseillä ja tökkäsi koko levyn kaikki biisit soittimelle. Siellä ne sit olivatkin kuukauden, kun laiskotti tyhjentää soitinta ja laittaa vanha soittolista tilalle. Kun lopulta kuukauden päästä sain aikaiseksi miettiä mitä biisejä jätän tältä levyltä, en saanut aikeiseksi poistaa enää yhtäkään. Jokainen biisi (miinus se paska Fall Out Boyn remix) oli vähintään 4-tähteä hyvä. Vaikka itse levy ei ole tasan viiden tähden levy, silti tämä levy on vaikuttanut minuun eniten vuosikymmeneen. Ehkä viimeksi sama fiilis on tullut teininä Cradle Of Filthin Dusk... And Her Embracesta.

Tänään kiltti Postihenkilö-Pate/Patiina toi The Soundsin vanhemman levyn, jonka olin joululomalla jenkkilästä tilannut. Levyn biiseistä jopa 4 oli uudemmalla levyllä (minulla kun on bonusversiolevy), joten siinä mielessä tuo oli vähän pettymys, kun uutta matskua on aika vähän, mutta se matsku on hyvää! Sama juttu kuin ekalla levyllä, eli ihan heti ei kaikki avaudu, mutta nyt jo kolmen kuuntelun jälkeen ehkä 75% biiseistä toimii ja loputkin sit kun saan ne iPodille ja suoraan korvakäytävään hakattua. Ekaa kertaa viiteen vuoteen myös haluan jonkun bändin keikalle. Viimeksi tämä fiilis tuli Trio Niskalaukauksesta (jolla olikin maailman paras keikka eräs Ilosaari). IHANAA! MUSIIKKI TOIMII TAAS!

Toinen juttu, joka on puoliksi ihkutusta ja puoliksi itkemistä. Nimittäin nettisarjakuva nimeltään xkcd ( http://www.xkcd.com/ ). Muistaakseni olen ihkuttanut tätä jo ennenkin, mutta ihkutan lisää. Sarjakuvat ovat hyvin matemaattisia ja nörttihauskoja, eivätkä ehkä sellaisenaan avaudu kaikille. Hauskuutta tärkeämpää on kuitenkin usean sarjakuvan todella mystinen asenne elämää kohtaan. Jos Cyanide and Happinesista joutuu cyanidetripille, jolloin tekisi mieli repiä edelläkulkevan kädet irti ja ihmetellä, miksei ympärillä lennä puluja, xkcd:n jälkeen tulee aina niin jumalattoman tyhjä olo. Ei siksi, että ei ole elämää, vaan siksi, että istuu päivät koneella. Xkcd:n jälkeen tekisi mieli lähteä etsimään aarretta, kuvata oravia, kiipeillä puuhun ja ratsastaa pilvellä. Lapsuudenaikainen lekkimielisyys oikein haisee noista sarjakuvista ja sellainen maailman ihailu ja ihmettely. Lisäksi xkcd:n parisuhdesarjakuvat ovat niin uskomattoman söpöjä, että niitä lukemalla tekee kamalasti mieli löytää jostain kiva nörttityttö, jonka kanssa suhde olisi "it's complicated". Monet kerran on päässyt pieni itku siitä, miten söpösti hän osaa kuvailla sitä vastapuolta ja kertoa ongelmistaan.

Xkcd:n huonoin puoli on kuitenkin se, että sarjakuvan lukeminen aiheuttaa masennusta. Sama juttu jos joskus käy vaikka hyvissä bileissä, sen jälkeen on pitkään allapäin, kun ei ole sosiaalista elämää. Xkcd:ssä ei tule niinkään sosiaalista elämää kaipuu, vaan sitä, että ylipäätään lähtisi ulos. Sarjakuvan lukemisen jälkeen myös joka kerta saan saman idean päähäni, eli tarttua elämään, keksiä jotain hullua tekemistä ja noudattaa niitä. Tänään kuvaan oravaa! Huomenna matkustan bussilla naapurikaupunkiin, menen baariin ja juttelen spugelle. Ylihuomenna moikkaan kolmea vastaantulijaa. Yliylihuomenna rakennan elektronisen laitteen ja käyn paijaamassa koiraa. Viikonloppuna matkustaan Sorsuanperään. Miksi? En tiedä! Siellä on varmaan aarre!

Kaiken tahtomieni yritysryppäiden ja muiden lisäksi tulee taas yksi: "Lapsellisten seikkailijoiden kerho", jonne kokoonnuttaisiin porukalla, kiipeltäisiin puolapuilla, tehtäisiin maja, etsittäisiin aarteita ja puhuttaisiin matemaattisesta filosofiasta ja spiraalisesta aikakäsityksestä.

Argh, mulle tulee kohta identiteettikriisi, kun haluan olla yhtä aikaa pohdiskeleva nörtti, rosoisen komea rokkari, kiltti insinöörismies ja söpö fruide. Graaah! Must... resist...