Leffa oli. Noh. Amelie on Amelie, ei tätä voi oikein arvostella. Tyypilliseen tapaan leffan hyvyys iski täydellä voimallaan vasta lopputekstien aikana, muttei kyse ollut jostain Fight Clubista, joka muuttui hyväksi vasta loputtua, vaan oli tämä hyvä kokoajan. Jotenkin niin elämänmakuinen, realistisen masentava (tämä happyhappajoyjoy leffa? täh?), mutta silti toiveikas. Mikä parasta/pahinta, rakastuin taas kerran Ranskaan tämän leffan myötä. Vihaan edelleen sitä hirveää ja oksettavaa kieltä, mutta se arkkitehtuuri, maisemat ja kulttuuri. Ah. Se kun ihmisiä kiinnostaa naapurin toimet ja se kun ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, jotka elävät verkossa keskenään, eivätkä vain täysin erillisiä yksilöitä, joista jokainen elää pienessä miniversumissaan yksin ilman kontaktia, muuta kuin välttämätöntä.
Tatou on vielä niin hassun söpö, rumankaunis ja ties mitä. Hauska erikoispiirre vielä se, miten hän muka oli tositosiujo, mutta silti hänelle on ihan normaalia jutella kenelle tahansa. No, ehkä kyse ei ollut vain ujoudesta, vaan pelosta avata sydäntään kenellekään. Amelien itkusta tuli iso itku, mutta viimeisestä hymystä vielä isompi. Hän oli jotenkin niin, ihminen! Ihanaa! Ah, anteeksi: ihanata!
Valitettavasti minä en saisi nähdä tälläisiä leffoja, koska ne saavat pääni sekaisin. Jossain vaiheessa meinasi unohtua koko leffan katsominen, kun tuli halu yhtäkkiä ratkaista joku arvoitus. Tärkeintä tässä ratkaisussa olisi se, että minun pitäisi tavata eri ihmisiä, kysyä neuvoja ja lukea vanhoja kirjoja kirjaston kellarissa, tajuta jotain karmaisevaa, kokea kosmista kauhua, matkustaa järkyttyneenä bussilla, vilkuilla taakseni ja laskea käteisvarojani. Minun pitäisi istua ilta hämärän lampun alla lukemassa naurettavan isoa kirjaa ja tekemässä muistiinpanoja, minun pitäisi olla karskinkomea ja sänkinen, minun pitäisi aloittaa polttamaan uudestaan, ostaa nahkatakki ja tilata viski jostain räkälästä, samalla kun tutkisin kysyvästi paikallisia juoppoja. Tämän kaiken pitäisi suistaa minut lopulta mielisairauteen ja harhaluuloisuuteen ja minut lukittaisiin loppuelämäkseni mielisairaalaan ja mystisen kuolemani jälkeen minulta löydettäisiin pieni, pitkä ja kapea muistikirja, jossa kertoisin kaiken ja seuraava henkilö lähtisi selvittämään minun mysteeriäni, samalla kokien jotain sellaista, jota ei ole tarkoitettu kokevan ja jne...
Haluaisin myös kirjoittaa kauhunovellin kirjailijasta, joka yrittää kirjoittaa nauhunovellia suomalaisista kauhutapahtumista, mutta homma kilpistyy siihen, kun hän yrittää matkia savolaisukon murretta, eikä hän osaa, joten hän hyppäisi bussiin kohti Kuopiota (jossa mun äetein sukkain pesj') tutustumaan tarkemmin, miten paikallinen väki puhuu ja jotta novelli olisi todenmukaisempi, hän kysyy paikallisilta kaljan perään olevilta herroilta, onko heillä jotain yliluonnollisia juttuja ja tämä vyyhti veisi hänet lopulta ympäri suomen, lappiin ja sieltä saksaan. Kaikkena tänä aikana sadat kaljanhuuruisten spugejen ja elämäänsä katkerien ihmisten hirvittävät kertomukset siitä, mitä he ovat nähneet tai tehneet, miten sodan kauhut tarkoittavat muutakin kuin luotia aivoissa ja kaverin irronnutta naamaa sylissä ja miten saksalaisten kiinnostus okkultismiin tarkoitti jotain kouriintuntuvaa siinä hylätyssä ladossa lapin erämailla.
Helvetti kun en osaa kirjoittaa kunnolla fiktiota. Ehkä tämän takia ei pitäisi edes yrittää kirjoittaa kuten ulkopuolinen henkilö, vaan pitäisi kirjoittaa päiväkirjatyyliin sitä, mitä itse kokee. Mutta tämä tarkoittaisi sitä, että pitäisi itse kokea ja kahden edellisen kappaleen jälkeen en ole varma enää, haluanko edes kokea ihmisten pelottavia jorinoita, uhrilehtoja, saksalaista natsiaikaista okkultismia ja usealtakin vanhalta "isännältä" löytyvää vähintään häiritsevää tarinaa siitä, mitä on tapahtunut. Toisaalta ihan jo dokumenttimielessä olisi niin kiinnostavaa kerätä tätä tietoa. Olen lukenut yhden kirjan, jossa oli paljon tositarinoita (jossa tositarina tarkoittaa sitä, että tarinan kertonut henkilö väitti sitä tositarinaksi) suomalaisista yliluonnollisista ja kauheista tapahtumista. Yksi kirjassa mainittu uhrilehto, jossa kuulemma näkyy mystisiä valonväläyksiä, joita ei voi oikein selittää ohikulkevilla autoillakaan, sijaitsisi Tuusniemellä, eli aika lähellä vanhempiani. Hrrr. Pitäisiköhän maksaa autovero, kaivaa auto lumesta ja lähteä tutustumaan. Yksin en tekisi, joten tarvitsen jonkun toisen aarteenetsijän, jonka pää kestää kauhua, joka on sosiaalisempi kuin minä ja ruoskii minut myös avaamaan suuni.
Miksi en sitten tee näin? Miksi aina vain kerroin tässä blogissa/päiväkirjassa/mikätämälie, mitä olisi kiva/jännä/kauhea/ihanata-tehdä, mutta silti istun edelleen päivästä päivään sohvallani, kuikuilen ikkunasta ja haaveilen, miten asiat voisi olla? En tiedä. Jokin vain pitää minut sisällä, estää haluni lähteä ulos ja jos lähden ulos, estää kykyni kokea sitä mahtavaa, mitä olen etukäteen jo miettinyt. Minussa asuu joku lannistaja, joka aina onnistuu tekemään kaikesta negatiivista heti kun siihen asiaan pitäisi tarttua. Tai sitten olen yksinkertaisesti vain haaveilija, joka haaveilee ja haaveilee, muttei koskaan edes halua toteuttaa asioita todellisuudessa. En halua uskoa tähän vaihtoehtoon, mieluummin uskon enemmän siihen, että olen vain saamaton, olen riippuvainen tai fobinen tai jokin muu voima estää minua elämästä, vaikka kuinka yritän saada otetta siitä, edes mielikuvituselämän kautta. Ehkä tässä mielessä Amelie toimikin niin hyvin, samastuin hyvinkin paljon siihen, miten irti reaalimaailmasta Amelie oli... Ehkä minun pitäisi uskoa sitä leffaa ja tehdä itsekin jotain, eikä vain aina jättää kaikkea haaveeksi.
Tästä tulee nyt tarkoituksella hieman lyhyt (lyhyt minun mittapuulla) ja mystinen. Ihan reaalimaailmaan palatakseen Tokmannilla oli myynnissä rannetukia halvalla. Ostin. Haju on kamala ja tämä on tosiaankin vain tuki, ei mikään kipsi/tms, mutta ah, rakastuin tähän jo heti. Väri oli punamusta, eikä sinimusta ja etenkin kämmen ylöspäin tämä on vielä jotenkin niin ihanannäköinen. Edelleen kyse ei ole mistään seksuaalisesta himosta, vaan jostain muusta. Jostain oudosta himosta nähdä päällään jotain hienoa. Äh, taas pakko verrata Amelieen, tämä on vain yksi juttu, mistä minä tykkään. Pidän tukea ranteessani, ojentelen sormiani, katselen kättäni ja osoitan etusormellani numeroa yksi (1). Ohessa kuva.