IRC-Galleria

Pääsiäiset on ohi ja muuttokiire alkanut. Kämppä on tosiaan varmistunut (toivottavasti!) Lauttasaaresta. Kallis ja pieni, mutta niinhän ne aina. Lauantaina pitäisi viedä ensimmäinen muuttokuorma Helsinkiin ja tulen sitten huhtikuun aikana vielä roudaamaan loput tavarat ja siivoamaan kämpän, sekä palauttamaan avaimet. Sinänsä ihan hyvä, että vanhan kämpän vuokrasopimus loppuu vasta huhtikuun loppuun, koska vaikka pitääkin maksaa kuukausi lähes turhaan vuokraa, niin ei tartte kerralla stressata muuttokuormaa kasaan. Olen hamstrannut jo sen verran tavaraa, ettei millään autolla sitä saisi vietyä yhdellä lastilla, jos ei sitten jotain kuorma-autoa vuokraisi.

Autoista puheenollen, jeij! Maksoin tosiaan autovakuutuksen vuoden nuljailun jälkeen ja nyt on siis käyttökuntoinen auto vanhempien luona. Olen jo monesti kertonutkin ajopeloistani ja -traumoistani, mutta jotenkin näiden useiden ajamattomien vuosien aikana olen henkisesti kypsynyt ajatukseen ajamisesta. Kun ajattelin rattiin tarttumista, päällimmäiseksi ei enää noussut mielikuva hiestä, tuskasta, verestä ja toimimattomista jarruista, vaan mukava, mutta toki hieman tylsä ja kivulias tapa siirtyä paikasta toiseen. Tuntui, että olin henkisellä tasolla päässyt ohi peloistani, joskin tottakai rattiin tarttuminen jännittää, kun en ole vuosikausiin ajanut ja kaikki säännöt ovat unohtuneet.

Kotona auton renkaita potkittuani ja huomattuani, että hiiri on tehnyt sisälle pesän (lemmikkejä, jeij!), olikin aika tarkistella auton kuntoa paremmin. Fiksuna poikana olin mukana vaihtamassa ja täyttämässä renkaita, joten ihan nuo peruskäytännönasiatkin nyt sujuu. Minä kun olen henkilö, joka oppii vain tekemällä itse, vieressä katsominen tai lukeminen ei auta ja monikin helppo käytännön asia on ihan ufoa, jos en saa sitä valvotuissa olosuhteissa tehdä itse. Ruoste vähän kukki, mutta mitään suurempia vikoja ei ilmennyt. Auto käynnistyi kuten pitikin ja akkukin oli vaihdettu uuteen. Jeij.

Heti ekalla kerralla hyppäsinkin sitten seuraavana päivänä rattiin viemään perhettä kaupoille. Pientä junaääntä lukuunottamatta autohan toimi jopa. Kaasujalkaa pakotti ja niskat iski jumiin, mutta muuten ajaminen oli helppoa, joskin äiti puristi aika kovasti auton ovenkahvaa ja kiljui risteyksissä, kun en kuulemma ajoissa jarruttanut :D Hauskaa tosiaan se, että minä teen itse ihan samaa kun veli tai exä ajavat autoa. Heti kun on itse ratissa, ei pelotakaan samalla tapaa. Itseasiassa huvittavaa huomata jopa se, että pelkäsin vähemmän ratissa kuin pelkääjän paikalla (ah, siitähän se nimi tulee!) veljen ajaessa, nyt kun on itsellä on kontrollivehkeet.

Peruuttaa en osaa. En tiedä miksi, mutta jotenkin aivoni eivät ymmärrä peruuttamista. Ihqu-Corollassani taitaa olla vielä jotkut zoomaavat peilit, koska en vain pysty mitenkään hahmottamaan niiden kautta maailmaa. Kyllä minä peileistä näen, mutta kun en ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Minun pitäisi saada peruuttaa jossain parkkipaikalla siten, että vieressä olisi läppäri ja siinä näkyisi parkkipaikka ylhäältä kuvattuna. Tällöin voisin suoraan harjoitella, mitä oikeasti tarkoittaa se, kun peilissä näkyy toisen auton keula, eli olenko lähellä, kaukana vai linkussa siihen nähden. Nyt yritän vain tehdä kaikkeni välttääkseni peruuttamista. Jos en voi välttää, sitten en tiedä mitä teen. Jätän auton niille sijoilleen ja odotan, että saan peruuttaa yksin ilman muita tai juoksen kiljuen karkuun. Ehkä jälkimmäinen. Hieman tosin lohduttaa se, että muutama tuttu eivät kortin saatuaan peruuttaneet vuosiin ja valitsivat kaikki parkkipaikat siten, ettei tartte peruuttaa.

Hieman enneunimaisesti (olen nähnyt autokoulukolarin jälkeen noin kerran viikossa kohta 10 vuoden ajan unia, jossa ajan autoa, jonka jarrut eivät toimi ja törmään edelläajavaan) suunnitelmani kuitenkin menivät uusiksi. Tarkoitus oli ajaa Toyotani Varkauteen nyt ja sitten joskus huhtikuun lopulla täältä Helsinkiin, mutta koska jarrut eivät toimineet (!!!), niin auto jäi kotio. Iskä korjauttaa ja katsastuttaa sen ensin. Onneksi jarrujen toimimattomuus ei ollut samanlaista kuin unessa, eli kyllä ne jarrutti, mutta lukkojarrutuksessa vain toinen takarengas meni lukkoon. Ei hyvä, kuten testatessa huomasin auton kääntyessä hetkessä kohti penkkaa. Sen verran oli kuitenkin jäänyt mieleen autokoulusta, että osasin jopa nostaa jarrua ja oikeasta auton välillä.

Hieman noloa myöntää, mutta amistelin jo vähän autolla. Kun en uskaltanut tosiaankaan peruuttaa, enkä halunnut myöskään ajaa parkkipaikalle kääntymään, niin ainoa tapa kääntää auto oli ajaa vanhempien luota 13 kilsaa lähimpään kirkonkylään ja siellä matkahuollon pihassa ajaa auto ympäri, kun siinä on sellainen O-liittymä pihalla. Koska tie oli ihan saatanan liukas ja myös hyvin luminen, oli ihan pakko liukkauden tajuttuani vähän kaasuttaa ja heittää perää. Sitten kikatin koko kotimatkan pilluralliani. Puuttui vain passomusa ja kaljalippis. Niin ja se peränheittovauhtikaan ei tainnut olla ihan tarpeeksi nopea.

Jottei menisi ihan autoamisteluksi, niin kerron myös ideastani aloittaa Uusi Elämä (TM). Tällä kertaa olen niin fiksu, etten oleta elämäni muuttuvan mahtavaksi vain sillä, että muutan Helsinkiin. Eihän se muuttunut sellaiseksi, kun muutin Lappeenrantaan tai Varkauteen. Itse pitää siis tehdä jotain. Helsingissä on onneksi mahdollisuus saada ja nähdä kavereita ja elää, mutta jos tökötän kämpässäni verhot kiinni, niin ei ne mahdollisuudet tule kotiovelta minua hakemaan, ainakaan paria kertaa enempää. Ja kun olen myös huomannut miten tietokone passivoi, niin aion lyödä pirua kivellä päähän ja rajoittaa koneaikaani. Olen huomannut näin työttömyyden aikana, että jos herää vaikka klo 09 ja aamupalan syö koneella, niin siinä vaiheessa kun tekisi mieli tehdä jotain muuta, kello on jo yleensä 14 - 18. Se aika vain jotenkin ryntää, eikä siinä koneella edes tee mitään, kunhan roikkuu netissä ja painaa F5, F5, F5, F5, kiroilee ja F5, F5, F5. Jos taas aamupalan syö ruokapöydän ääressä, niin kun kello lyö 14, sitä on siivonnut, pelannut pari tuntia pleikkaa, lukenut kirjaa, käynyt lenkillä, laittanut ruoan uuniin ja haaveillut ja käynyt tietokoneella lukemassa sähköpostit ja palannut takaisin haaveilemaan. Ilman konetta on toki tylsää, mutta "Mitäs nyt tekisi?" kysymykseen tulee aina vastaus "Olen lisää koneella", jos on jo ennestään koneella. Jos taas istuu sohvalla ja pyörittelee peukaloita, niin "Mitäs nyt tekisi?" kysymykseen voi tulla ties mitä vastauksia. Lähden ulos. Juon kaljan. Venyttelen. Nautin ihan vain auringosta. Otan päikkärit. Laitan kasvonaamion. Pelaan pleikkaa. Järjestelen sukkalaatikon. Käyn kaupassa. Mitä vain!

Uuteen Elämään (TM) ja tsadilaisuuteen toki kuuluu myös uusi ulkonäkö. Laihdutusurakkani alkaa olla piirua vaille valmis, joskin hieman epäonnistunut, koska normaalipainon alaraja lähestyy ja läskiä on vielä liikaa, kiitos aerobisen kuntoilun täydestä puutteesta. Koska Lauttasaaressa on kuntosalit ja kuntoilukeskus ihan vieressä, ajattelin liittyä mahdollisesti kuntoklubiin. Kallista lystiä, mutta ehkäpä sillä 55-75 €/kk hinnalla olisi sitten motivaatiota myös tehdä jotain. Minä olen vielä tasan just sellainen ihminen, että minähän en yksin jaksa tehdä mitään. Lenkkeily tai kotona painojen nostaminen on itsensä pettämistä ja se lopahtaa aina viimeistään parin viikon jälkeen. Kuntosalilla sen sijaan olen käynyt säännöllisesti ja siellä on aina kivaa. Eli kun en kerta lenkkeile ulkona, niin miksipä en lenkkeilisi kuntosalilla. Voin myös lopultakin osallitua ihaniin hikijumppiin, eli joihinkin ties mihin bodyhässäköihin ja tuolla kuntokeskuksessa on vielä hyvin vahva Aishi-edustus, joka on pop ja crackle, koska tarkoitukseni on ollut aloittaa Aishi tai Pilates. Pilatestakin taisi olla tarjolla, joten voin aloittaa vaikka molemmat.

Uusi Elämä (TM) näkyy myös uudistuvassa vaatekaapissa ja sisustuksessa. Ajattelin, että jospa kerrankin sisustaisin (/sisustuttaisin) ihan oikeasti. Etenkin piskuisesta makuuhuoneesta saa varmaan aika hienon kun näkee vähän vaivaa. Nyt voisi kerrankin miettiä jotain teemaa, eikä vain sisustaa maustetyyliin, eli vähän "kustakin purkista". Ehkä toteutan myös ikihaaveeni ja maalaan kattoon fosforilla tähtitaivaan (ja kärsin sitten pahoista unista, kun ne ploistaa silmiin). Uusi Elämä (TM) voisi myös helliä täysin tuhoutunutta selkääni siten, että viskon kaatopaikalle nykyisen tietokonepöydän ja tuolin ja ostan kalliilla uudet tilalle. Jos tuoliin käyttää 60-100 euroa ja pöytään tuplasti tuon, niin ehkä voisi saada jotain sellaista, jonka ääressä voisi vähän ergonomisemmin olla. Nykyinen asento on puhdasta helvettiä ja kivikova täysin selkää tukematon neliöpenkki on käytössä vain siksi, kun 30 euron "selälle hyvä" tuoli tappoi selkäni ja niskani lopullisesti. Tiedänpä ainakin, että halvalla ei saa hyvää ja samanmallista Executive-tuolia en osta enää koskaan. Pyllyni ei ole niin syvä, että voisin nojata selkänojaan, vaan asento tuolilla on aina etukumara.

Sitten vielä kun saisi Uuteen Elämään (TM) sen elämän. Vaikka Helsinki onkin iso paikka, ihmeen vähän tuttuja siellä asuu. Toisaalta Helsingin isoudessa on se hyvä puoli, että kuka tahansa uusi (netti)tuttu on suuremmalla todennäköisyydellä pk-seudulta kuin jostain muualta. Jäljelle jää enää yksi dilemma, mistä helvetistä minä revin aikaa kaikelle tuolle. Tjaa-a.