IRC-Galleria

Tai voisiko jo sanoa "kuukauden mietteet"... Noh, en jaksa pyydellä anteeksi. Kirjoitettavaa riittää, joten aloitetaan ja taas tästä päivästä taaksepäin. Tai aloitetaan eilisestä.

Olin sopinut "kaljatreffit" eiliselle, eli kaljoitteluseuraa oli luvassa. Kun töistä kuudelta kipitin kohti kamppia huomasin, että narinkkatorilta kantautui luja musiiki. Mikäs häppeninki siellä nyt on? Oho, baarifestarit! Olinhan minä ne lätkät nähnyt jo pitkään, mutta jotenkin olin kuvitellut niiden olevan vasta ensiviikolla ja kuvittelin kyseessä olevan art goes to kapakka, mutta se olikin eri juttu. Beats and styles aloitti juuri ilmaiskeikan kampin edessä. Wtf! Mahtavaa! Hieman harmillisesti seura ei halunnut katsoa keikkaa ja kun ei se munkaan lempibändi ole, niin mentiin sitten syömään intialaiseen ja kaljalle. Kivaa oli, mutta ei sellaista "jeij, paljon ihmisiä ja sosiaalista kivaa kaikkien kanssa" kivaa, vaan "kahdestaan juttelua syrjemmällä" kivaa. Kun keli oli mitä oli, niin ihan sama, ihana ilta.

Tänään sitten taas kuuden jälkeen istuin narinkkatorilla katsoen jotain karate-esitystä (btw sinä yksi pikkupoika ryhmässä, opettele iskemään muiden tahdissa :D), tuli tosi ankea olo. Hei, minä tahdon baarifestareille! Olisin tietty voinut lähteä yksin juomaan kaljaa tai soittelemaan puhelinta läpi, että tuleeko joku muukin, mutkun... Ihan käytännön syistä oli fiksua jättää kaljat väliin, kun huomenna on firman juhlat ja viinit virtaa ja töihinkin pitäisi ennättää ja kaikkea, mutta ei liity! Tajusin, että minulla on kohtalaisen paljon, ainakin omalla mittapuullani, ihmisiä joiden kanssa mennä _kahdestaan_ johonkin, mutta ei oikein yhtään sellaisia kaveriporukoita, joiden kanssa voisi lähteä juhlimaan ja vielä sinkkumielellä. Kun kaverit ovat pääosin naispuolisia ja jotenkin ne näkemistilanteetkin sellaisia, että olisi vähän kusipäinen olo muita vilkuilla ja flirttailla, niin kaikessa kivuudessaan koko kesältä on jäänyt pois sellainen sinkkusinkkuelämä, eli siis kaveriporukalla baariin ja sit vähän mmtsikidibaumtsikidi, muihin tutustumista ja kaverit yllyttäisi, että mene nyt jutteleen tolle söpölle raitasukkahousutytölle, se vähän vilkuilee. Olen kuitenkin pitkästä aikaa sinkku ja kiitos Helsingin, sinkkuna voisi tehdä muutakin kuin nyyhkiä. Pelottaakin se, että kohta löydän jonkun ihanan ihmisen ja sitten en ole enää sinkku ja menetän kokonaan koko sinkkuelämävaiheen, joka olisi niin tervetullutta vaihtelua. Olen viimeksi sinkkuillut lukioikäisenä, sen jälkeen tuli antisosiaalisuusvaihe ja kaverit ovat koostuneet pääosin naisista tai varatuista, joiden kanssa iltaa viettäessä joutuisi yksin tekemään aloitteensa ja ei minusta siihen ole.

On vain niin tuskaisen vaikea tutustua miespuolisiin ihmisiin! Naispuolisen voi aina "iskeä" kaveriksi. Voi pyytää kahville ja sit huomata, että juttu luistaa, mutta mitään romanttista säätöä ei ainakaan pahemmin ole. No jeij, sit ollaan kafruja ja kivaa, mutkun ei ole sellaisia kaverityttöjä jotka lähtisivät iskemään miehiä ja minä naisia (tai miehiä, mitä sitä nirsoilemaan aina ;D), eikä ole niitä kaveripoikiakaan. Asiaa ei helpota yhtään se, että minä olen tosi huono olemaan ryhmässä jos mukana on tuntemattomia. Kahdestaan pystyn jo juttelemaan ihmisille, mutta kun mukana on kolmas, en saa enää sanaa suustani. Isoissa porukoissa voi toki käydä niin, että juttu luistaa jonkun kanssa paremmin ja sit olen käytännössä kahdestaan porukassa, mutta kun se vastapuoli ei aina sit jaksaisi vain kanssani höpöttää, etenkin jos hän tuntee ne muut ihmiset ja minä en niinkään. Mikä pahinta, jos joku miespuolinen minut vaikka meseen lisää tai juttelee jossain terassilla, että olisipa kiva lähteä joskus baareilemaan, niin heti saan jotenkin ajatuksia päähäni, että mitähän toi meinaa. On vain niin vaikea suhtautua miespuolisiin ihmisiin. En ole edes jaksanut analysoida mistä se johtuu ja miksi naisten kanssa on niin paljon helpompaa. Ehkä se on jotain itsekeskeisyyttä, aina kuvittelen ihmisten ihastuvan minuun (huonoitsetuntoinen on ihan yhtä minäminätyyppi kuin hyväitsetuntoinen, aina on kyse muka hänestä) ja miesten kohdalla sit tulee se outo fiilis, että hei, enhän mä teistä tykkää. Argh :D Noh, onneksi sää muuttui ihan hirveäksi ja olin silloin jo kotona, joten ei nyt enää niin harmita, että ilta jäi välistä. Bussissa istuessa ja jonkun emokaveriporukan toilailua ja ihania vaatteita katsoessa tosin kaiherti pahasti.

Spontaaneja tai kaveriporukan "hei tuu tänne, täällä on baarifestarit, juodaan ja ollaan ringalingling" illanviettoja kuitenkin estää työt. En ole liian "fiksu", eli voin hyvin juoda yhden liikaa ja kärsiä aamulla, mutta ei sitä silti voi ihan vapaalle heittää ainakaan usein, kun tietää, että se kone odottaa siellä työpaikalla ja viinakaan ei saisi haista, eikä sitä työtä kestä krapulassa, kun ei selvänäkään kestä. Tästä päästäänkin rahaan. Minä en todellakaan tee työtä työn vuoksi. Kyllä minä ymmärrän sen, että työ periaatteessa luo myös nautintoa elämään ilman palkkaakin ja itse ainakin huomaan sen, että minä tarvitsen jonkun pakon "elää". Jos olisin rikas työtön, makaisin vain sohvalla pierren, mutta kun en ole, pitää mennä töihin (eiiih, paskaa), mutta töistä on sitten niin helppo mennä kaupungille, etenkin kun julkisilla matkustaessa siellä on pakko bussia vaihtaa. Joten kiitos töiden tulee ylipäätään elettyä, ilman töitä kun voisi "vielä viisi minuuttia koneella" roikkua ja olla menemättä mihinkään.

Takaisin rahaan. Teen töitä, koska raha. Haluan rahaa, koska eläminen maksaa. Jos saisin jostain rahaa niin paljon, ettei tartteisi tehdä töitä, en tekisi. En ole koskaan ollut rahan perään hirveästi, ihan jo siksi, että olen prioirisoinut haaveeni. Lukioiässä haaveilin vapaa-ajasta ja levyistä. Moni kysyi, miksi ihmeessä syön jotain superhalpaa ruokaa ja kituutan, kun voisin mennä iltatöihin. No siksi, kun haluan olla illalla vapaa, enkä töissä. Vapaa-aika on tärkeämpää kuin leveä elämä tai voi leivän päällä ja levyt olivat tärkeämpiä myös kuin ruoka. Nykyään ruoka on kyllä jo hyvin tärkeää ja levyt vähemmän, mutta vapaa-aika on edelleen se tärkein. Tajusin vasta joku kuukausi sitten, että vapaa-aikaa saa rahalla. Eli vaikka minä en halua rahaa itsessään, niin raha on hyödyke, jonka voi vaihtaa vapaa-aikaan ja tämän takia jotta voisin toteuttaa haaveeni, eli vapauden, minä tarvitsen rahaa. Laskin, että jos saan rahoilleni 5% koron (esim. S-pankki), niin minulla pitäisi olla puoli miljoonaa euroa, että voisin elää 2000 eurolla kuussa pelkillä koroilla ja kuollessani minulle jäisi vielä saman verran rahaa kuin alunperin. Toki pitäisi ottaa inflaatiot ja muut huomioon, mutta tartten siis noin bouttiarallaa puoli miltsiä vapauteeni, jos koroilla elän. Vähempi riittää, jos osaan jotenkin sijoittaa tai tuottaa rahaa niin, ettei se vaadi minulta panosta.

Puolen miljoonan hankkiminen ei ole helppoa, enkä halua puolta miljoonaa viisikymppisenä (tai siis haluan, mutta enemmän haluan sen NYT). Lototahan aina voi, mutta kun ei sillä voita. Tulikin haave jostain "rahakerhosta", eli joukko ihmisiä kerääntyisi aina miettimään, miten luoda rahaa ja sit porukalla tehtäisiin niin. Porukan lotto toki vetäisi, mutta tutkittaisiin myös sijoittamista, nettikauppoja, erilaisia myyntihässäköitä, firman perustamista, keksintöjä, jne. Maailmassa on helvetisti eri tapoja tehdä paljon rahaa kun vain hoksaa, eikä ne kaikki ole edes vaikeita. Pitää vain uskaltaa ja ymmärtää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yksin tähän en pystyisi, mutta porukalla asia olisi eri. Hyvä esimerkki on esim. nettimainostaminen. Sen kulta-ajat ovat toki jo kauan sitten ohi, mutta siellä yksinkertaisilla keksinnöillä ihmiset takoivat miljoonia käytännössä tyhjästä. "Hei, tässä on mun kotisivut ja täällä on 1000x1000 pikselin kuva. Maksakaa euro per pikseli, niin saatte käyttää sitä pikseliä mihin haluatte. Osta vaikka 100 pikseliä ja tee siitä mainos". Ja se toimi. Heebo hankki miljoonan sillä, että sivulla oli tuhruisia yritysten mainoksia. Nerokasta!

Haaveilen myös kirjoittamisesta. Kuten hyvin olen huomannut, en minä töiden jälkeen iltaisin jaksa kirjoittaa, joten minulla pitäisi ensin olla sitä vapaa-aikaa (ja joku pakottamassa minut kirjoittamaan), jotta voisin pitää muutakin kuin blogia. Pää on täynnä tarinoita, kirjaideoita ja ties mitä, mutta kun ei vain saa aikaiseksi. Kohtalaisessa krapulassa firman piknikin jälkeen istuin auton takapenkillä kohti viikonloppua vanhemmilla ja koko kuuden tunnin matkan ajan päässäni pyöri ajatukset. Ehkä kyse oli krapulasta, mutta uppouduin täysin ajatuksiini ja kuin keskustelin aivojeni kanssa. Kirjoitin päässäni tarinoita, aivan kuin selittäisin niitä jollekin ulkopuoliselle (eli keholleni, joka on kuin eri olento kuin aivoni, homertyyliin). Minun piti kirjoittaa niistä ajatukistani reissun jälkeen, koska siellä oli jotain upeaa, mutta valitettavasti olen jo unohtanut ne. Kuitenkin se valaistuminen, minkä koin samalla oli se, että tässähän minulla on aikaa kirjoittaa! Automatkat! Junamatkat! Kun yleensä vielä haikeana, krapulaisena, sopivalla tavalla väsyneenä tai muuten oudossa mielentilassa kulkuvälineissä istuu, niin silloin irtoaisi parhaat jutut.

Ajattelinkin, jos ostaisin sellaisen miniläppärin, mitä on mainostettu. Hinta joku 250 euroa, eikä tehoa nimeksikään, muttei myöskään kokoa. Sopisi täydellisesti kirjoittamiseen, mutta huonosti pelaamiseen (joka on hyvä, koska sit tulisi kirjoitettua). En voi kirjoittaa kynällä paperille, koska kirjoitan aina ajatusvirtaa ja jos ajatukseni joutuvat odottelemaan tekstin ilmestymistä medialle, ajatus herpaantuu ja tekstistä tulee teennäistä paskaa. Olen tosi nopea kirjoittamaan koneella, mutta hidas käsin, joten kone on ainoa vaihtoehto pitkään kirjoittamiseen.

Samalla reissulla käytiin vuokratussa mökissä, jossa oli kaasulla toimivat valot ja laitteet. En ole koskaan oikein ollut mökkien perään, mutta ihastuin kyllä siihen etenkin kun tajusin, miten helvetin hyvä paikka sekin olisi kirjoittaa. Viikko yksin mökillä seurana pelkkä miniläppäri (ja helvetisti akkuja). Ei mitään nettiyhteyttä ja koneelta olisin poistanut kaikki peleihin viittaavatkin pasianssista lähtien. Ainoa mitä voisi tehdä olisi kirjoittaa ja nauttia talvesta/kesästä. Muutamassa päivässä pääsisi irti netin kaipaamisesta ja voisi alkaa laiskottelemaan ja kirjoittamaan. Kesästä voisi nauttia kesänä, ulkona paidatta puita pilkkoen ja tikkaa heittäen ja maitoa voisi polkea pyörällä hakemaan 10 kilsan päästä ja sit litimärkänä ukkosmyrskyssä voisi juosta sisälle mökkiin kaasuvalon alle, vaihtaa akku myllyyn ja alkaa naputtamaan. Koska osaan kirjoittaa vain asioista, joita olen itse jollain tavalla kokenut, tarjoaisi mökkimiljöö mahtavat puitteet esim. kauhulle. Pelkään pimeää aika luonnollisen kaupunkilaisella tavalla, eli kun mielikuvitus laukkaa ja puuceetä etsiessä lampusta loppuu virta ja metsä rapisee, sydän sykkii ja kovaa. Vaikka tuo tilanne ei nyt itsessään ole kirjan arvoinen, niin kaikkea voi aina tehostaa. Itse rakastan etenkin leffoissa sitä, kun katsojaan tartutetaan näyttelijöiden pelko, eikä yritetä pelottaa itse leffalla. Tässä syy, miksi rakastin Blair Witch Projectia. Siinä leffassahan ei missään vaiheessa näy mitään, siinä vain pelätään ja se pelko tarttuu. Sinä et pelkää jotain mörköä ruudulla, vaan sinä pelkäät sitä, kun muutkin pelkäävät. Pelkkä vessareissu yöllä rapisevan metsän äärellä on niin helppo pelon aihe, että se pelottaisi jo paskat housuun, vaikkei leffassa/kirjassa yksikään mörkö, sarjamurhaaja tai muu ilmestyisi.

Olenkin kertonut joskus aiemmin siitä kauhunovellipäiväkirjahaaveestani, eli kirjoittaisin päiväkirjamaisen kirjan siitä, miten kirjoita päiväkirjamaisen kirjan suomalaisista kummitusjutuista. Kiertäisin ympäri suomea haastatellen ihmisiä ja kysellen heiltä tapahtumista, joita he eivät voi selittää. Ränsistyneitä kyliä, bussimatkoja (otollista kirjoitusaikaa) ja mielikuvituksen aiheuttamaa pelkoa. En minä voi kirjoittaa kauhukirjaa kotona kaakaomuki kädessä, mutta jos makaisin Sorsuanperällä halvassa aittamotellissa kuunnellen miten ulkoa kuuluu ihan kuin lapsen itku, vaikkei siellä ole ketään, minä oikeasti pelkäisin ja kun minä oikeasti pelkään, minun olisi helppo kirjoittaa se pelko päiväkirja/minämuodossa paperille. Valitettavasti tämä vaatisi aikamoista itsensä ruoskimista pelon yli hulluuteen, joka ei ole tietty kaikkein tervein tapa kirjaa tehdä, mutta voi sitä autenttisuuden määrää. Ja kun kyseessä olisi kuitenkin kirja kirjan teosta, eikä mikään dokumentti kummitusjutuista ympäri suomen, niin aina voisi ottaa vähän vapauksia ja tehostaa tunteita. Ongelma on vain siinä, että tämä reissu pitäisi tehdä yksin, muta yksin en varmasti saisi aikaiseksi lähteä mihinkään, enkä ainakaan uskaltaisi haastattaa ketään jermuja vintin pirusta.

Loppukaneettina vielä yksi "hassu" juttu, minkä tänään huomasin. En pidä itseäni ihan normaaleimpana ihmisenä, mutta joskus sitä yllättyy itsekin. Minulle tulee Seiska, vaikka olen sen perunut (laskutkin tulee, kiitti vitusti, USKOKAA JO ETTEN TAHO!) ja uusimmassa lehdessä oli juttu jostain pariskymppisestä tytöstä, joka oli koulukiusattu ja sen takia viilteli itseään hyvinkin runsasti. Normaali ihminen ehkä kokisi jotain ääk, villtelyä tai oivo, voi parkaa tunteita, mutta minä olin vain grrr ja söpö, iih, ihanaa! Se tyttö kun on niin suloinen siinä artikkelissa, enkä minä osannut tippaakaan tuntea mitään sääliä tai voivottelua tai mitään hänen koulukiusaamisensa puolesta, teki mieli vain sanoa tuijtuij ja iiih. Ja siis ei, en innostunut niistä arvista, vaan tarinan "opetus" oli se, että minä en jotenkin vain normi-ihmistyyliin osaa tuntea kaikkia samoja tunteita kuin muut. Ei minua se kiusaaminen kiinnostanut, vaan tytön söpöys. Itseasiassa olen huomannut saman asian jo miljoona kertaa ennenkin, en ole vain aina tajunnut sitä. Jos joku itkee pahaa kohtaloaan ja hän on söpö, ei minua kiinnosta hänen itkut, vaan hänen söpöytensä. Katso miten suloisesti kyynel tippuu, awwww! Tosin tuohan on etenkin teinityttöpiireissä hyvinkin yleistä, heidän mielestään kun on tosi söpöä jos joku karu mies joskus itkee, vaikka toisen tuskan söpönä pitäminen kuulostaakin aika sadistiselta. Mutta se on söpöä! Saatan myös jonkun karmean pedofiiliuhriuutisen tai pommitettujen uhreja näyttävän kuvan kohdalla ajatella heti, että vau miten nätti kuvaajanainen tai onpa tuolla 30 vuotta kellarissa raiskatulla naisella upeat kengät! WAU! Huomioni kiinnittyy ehkä vähän vääriin asioihin ja joku voisi sanoa minun olevan tosi tosi kylmä ihminen. Ehkä olenkin, mutta vain osittain, kun samalla olen ihan järjetön herkkis. Se minun herkkispuoleni taitaa kuitenkin olla hieman jakomielinen ja ilmestyy jos ilmestyy. Psykopaatista yliherkkikseksi sekunnissa ja takaisin :D

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.