IRC-Galleria

Ihanata! Oli ehkä maailman upein (ja kallein) eilinen. Jätän uteliaisuuden kuitenkin kutkuttamaan ja kerron ensin perjantaista. Perjantaina oli Taiteiden yö ja tuttuun tapaan odotin taas ihan älyttömiä siltä. Tein sen perusvirheen, että haaveilin liikaa, päässäni kehitin haaveen, miten illan pitäisi mennä ja sit petyin, kun se ei mennytkään niin. Mulla oli oikeasti kivaa, näin piiitkästä aikaa erästä maailman ihaninta kaveria ja hänen kavereitaan ja meillä oli porukalla niin hauskaa istua ja jutella. Illan tullen porukka väheni, mutta kahdestaankin oli upeaa. Odotin kuitenkin kokoajan tutustuvani hirveästi uusiin ihmisiin ja bilettäväni, mutta en kuitenkaan itse saanut tehtyä yhtään mitään asian eteen. Istuin kaverin kanssa ja join, enkä sanonut edes "Moi":ta muille. No yllättäen kukaan ei mulle tule juttelemaan, jos itse en juttele. Väkikin oli aina, muka, liian vanhaa tai nuorta tai kännistä tai vähäistä ja kun en löytänyt suurta määrää pariskymppisiä, vaan ensin vain mummoja, sit liian vähän ja sit liian nuoria, tuntui, että ilta oli pilalla. Kaverin näkeminen ja toisen kivan ihmisen kanssa loppuyön viettäminen tosin olivat ihanata, sitä muistelen lämmöllä.

Kaveri sanoi helvetin fiksuna, että "Älä odota mitään". Se ei ole mikään "Elämä on paskaa" tyylinen kyynispessimistinen ajattelutapa, vaan juurikin se, miten elämään pitäisi suhtautua. Ei pitäisi odottaa mitään upeaa, niin silloin kaikki kiva mitä tapahtuu on aina vain plussaa ja kun ei valmiiksi jo odota jotain, niin erilainen kivakin on kivaa, eikä pilaa iltaa, kun tutustun kolmeen ja juon siideriä, vaikka haaveilin tutustuvani viiteen ja juovani tequilaa :D

Asiasta viisastuneena kun sisko kysyi, lähdenkö katsomaan hänen korkkarijuoksuaan eilen keskustaan, niin suostuin. En haaveillut etukäteen mitään illasta, enkä odottanut jotain. Lähdin vain. Ja voi pyhä jeesus ja neljä opetuslasta sentään, että kivaa oli! Pelkkä korkkarijuoksu oli jo hubaa, kun ihmisillä oli upeita vaatteita ja sisko oli niin älyttömän hienoissa vaatteissa ja hän on vielä niin kilpailuhenkinen, ettei mikään alkuerissä häviäminen tullut edes kysymykseen. Ja ylläripylläri hän tietenkin ylivoimaisesti juoksi itsensä välieriin ja lopulta finaaliin. Vielä kun mukana oli sisaruskatras isoveljeä lukuunottamatta, äiti ja sisarusten kumppanit, niin tuttua porukkaakin oli. Vielä pari siideriä, niin johan suupielet helmusi korvissa.

Sisko tuli lopulta kolmanneksi, joka oli hänelle pettymys. Minua tosin kikatutti se, miten vittuuntunut hän oli ja huuti vittusaatanaperkelettä :D Hauskimmaksi asia muuttui sitten kun hän alkoi juhlimaan kolmanneksi tuloaan. Voittaja ja kakkonen hävisivät ties mihin, mutta me vedettiin samppakaljaa, poseerattiin ja oltiin ihan uu, bileet, voitto kotiin, jee ja kaikki tuntemattomat tulivat myös ottamaan kuvia, halusivat siskon kanssa samaan kuvaan ja juttelivat hänelle. Oli ihan olympiavoittajafiilis hänen puolestaan ja hän oli vielä niin yleisön suosikkikin, kaikki toimitsijatkin kehuivat häntä kuorossa.

Ilta vain parani, kun ostettiin vähän lisää juomista, mentiin minun kämpille tissuttelemaan ja sitten baariin. Muisti vähän pätkii, mutta käytiin aika helkkarin monessa paikassa vetämässä maksullista ja ilmasta viinaa ja sit lopulta Kaarleen "jatkoille". En ole koskaan ollut yökerhoihminen, mutta kun en taaskaan odottanut mitään hyvää tai pahaa siltä, niin kaikki oli vain bonusta ja sitähän riitti. Nimittäin minä biletin ekaa kertaa ehkä viiteen vuoteen. Siis biletin, en istunut pöydässä ja juonut kaljaa. Kikatin ihan älyttömästi siskon tempauksille ja herra siunaa, TANSSIN! Mä en koskaan tanssi tai jos tanssin, se on sellaista superväkinäistä "Ei vittu mitä paskaa" pientä nykyttelyä naama häpeästä punaisena. Nyt tanssin kuin eläin. En mä varmaan tanssia osaa, mutta ihan sama, en ajatellut koko asiaa ja annoin vain musiikin viedä. Jorasin kuin hirvi pesukoneessa ja olin ihan hikinen, kaljainen ja onnellinen ja ihmiset tanssivat myös kanssani, ainakin hetken.

En myöskään välittänyt, jos sisko ja hänen exänsä katosivat johonkin, jorasin sit yksin ja menin muiden tanssiporukoiden mukaan, eikä ollut kolmaspyöräolo tai muutenkaan epävarma. Se itsevarmuus oli ihan pelottavaa, tiesin haluavani tanssia ja tanssin ja nautin siitä niin paljon. Näytin ehkä tyhmältä, joo, mutta vähemmän tyhmältä kuin vähän polvia nykytellen normaalisti tanssilattialla tai naama norsuntuherolla nurkkapöydässä murjottaessa. Vedin tequilaa kaljan sijaan ja tajusin taas kerran tequilan ihanuuden. Se ei ole litkittämisjuoma, mutta kun on bilehilebailufiilis, niin ei silloin voisi mitään litkittääkään, vaan tiukat naamaan ja taas joraan niin että pylly heiluu.

Tänään on ollut sitten aika käsittämättömän nihkeä krapulaolo ja kylmä hiki nousee kun muistelen monessako baarissa käytiin ja katselen kuittejani, mutta whaevö! Tuosta lystistä kannattikin maksaa. En mä varmaan samaa oloa saa taas vuosiin, enkä oleta seuraavan kerran baarissa riehaantuvan noin, mutta oli niin ihana löytää taas tuo puoli itsestä ja tajuta, että mäkin voin ja osaan bailata, kun vain porukka, asenne ja nesteytys on kunnossa. En tosin ymmärrä mistä ihmeestä sain sitä energiaa. Normaalisti kun bailaamisen estää ujouden ja tylsyyden lisäksi se, etten jaksa riehua tanssilattialla. Yhden biisin jälkeen olo on jo väsyneen hikinen. Ehkä joku sujautti juomaani jotain ekstaasia tai supervahvaa kahvitiivistettä tai jotain, mutta vielä nukkumaan (sammumaan) mennessä suljettujen luomien alla kävi ihan älytön vipinä ja mustuus tuntui repeilevän ja pikselöityvän kuin digiboksissa, kun aivot eivät pysyneet perässä. Aivoni olivat niin ylikierroksilla vielä pitkälle aamuun, että huh huh.

Äiti oli siis käymässä Helsingissä suunnistuskisoissa ja samalla lopultakin sain tänne kotoa kasan mööpeleitä. Tietokonepöydällä on niin paljon helpompi olla kuin koneen kanssa lattialla. Tosin ei tämäkään ole niin selkäystävällinen kuin toivoin, joskin vika on paljon myös tuolissa, joka on perushuono kova tuoli. Seuraava homma sitten ostaa kunnon kallis työtuoli. Maksaahan se, mutta ei se hieronnassa juokseminenkaan ja särkylääkkeiden napsiminen ilmaista ole. Kiitos tietokonepöydän sain siirrettyä sohvapöydän sohvapöydäksi ja kun vielä tuli hieno persialainen (?) mattokin, niin nyt kämppä näyttää jo kämpältä. Tosin hieman mummokämpältä kiitos värien, mutta jos jaksaisi hankkia jotkut räväkät verhot (nekin muuten sain, jeij, sori naapurit ilmaisen nakujoogan loppumisesta) ja vähän tauluja, niin tämä näyttäisi jo nuoren miehen asunnolta, eikä varastolta.

Pari uutta kuvaakin on, yhdessä näkyy vielä juoksijatähti vaatteissaan. Ja ei, en mä ollut niin naamat lähtiessä vielä, tykkään vain pelleillä kamerassa :P