IRC-Galleria

Ihqusta Katso-lehdestä näin vinkin, että tänään tulisi Jimiltä Haamutiimi niminen ohjelma, jossa (amatööri)haamumetsästäjät tutkivat paranormaaleja ilmiöitä. En hirveästi sarjasta odottanut, ihan jo siksi kun tuli Jimiltä, mutta oli ennakko-oletuksiin nähden paljon parempi. Ihan puhtaasti ohjelmallisesti ihanan piristävää oli se, että se 45 minsaa oli täyttä asiaa. Ei muisteluita, eikä preview-pätkiä (paitti seuraavasta jaksosta). On nimittäin ihan helvetin rasittava katsoa jotain 4D-paskaa tai perus-Jim-"dokumentteja", kun niissä näytetään 5 minuuttia asiaa, sitten muistellaan 10 minuuttia sitten kerrottua ja lopuksi näytetään esimakua tulevasta. Tämän jälkeen pari minuuttia asiaa, sitten vähän muistelua, sitten esimakua. Yleensä myös koko ohjelmaa mainostetaan jollain pätkällä sarjasta, jossa on juuri tapahtumassa jotain dramaattista ja tätä samaa pätkää sitten veivataan koko ohjelman läpi, muttei välttämättä siihen saada mitään vastausta. Tyyliin mainoksissa ja 20 kertaa ohjelman aikana näkyy: "Näin tulipallon tipahtavan metsän laidan taakse ja kun tulin katsomaan, näin jotain mikä muutti elämäni!". Sitten sekunti ennen ohjelman loppumista vähän kuin unohdettuna mainitaan, että ainiin, tässähän oli tämmönenkin, niin se löysi sieltä natsipoliiseja ja reportterin ja hänen elämänsä muuttui, koska hän myi tarinan ja sai rahaa. AAARGH!

Hoho, ajatus katkesi. Niin siis tässä sarjassa tuollaista ei ollut. Sen sijaan miinuspuolena oli se, että ainakin tässä ekassa jaksossa todella vähän oli sitä itse kummitusmetsästystä. Ymmärrettävää toki, kun pitää vielä henkilöitä pohjustaa, toivottavasti tämä muuttuu. Se kaikkein isoin vika toki kuitenkin se, että heidän tutkimustavat ovat pölhöjä. Onneksi mukana ei ole mitään hörhöjä, jotka heti julistaisivat ovella, että tämä on varmaan Xanfor-demoni, olen lukenut siitä ja ullakon aura oli selvästi punainen ja tukkoinen, joka kertoo hengistä. Itseasiassa tässä onkin syy, miksi rakastan X-filesiä ja vihaan Supernaturalia. X-Filesissä on tuntemattomia asioita, joita ei pitäisi olla, eikä niitä uskota kunnolla lopussakaan. Supernaturalissa taas on ihan selviä demoneja, joilla on nimet ja muuta paskaa. Eih. Kaikki on pilalla, jos niistä tehdään arkipäivää ja jätetään kokonaan pois se "Ei näitä pidä olla olemassakaan" -aspekti.

Taas karkasi. Tässä niiden henkien olemassaoloa tutkittiin fysikaalisten menetelmien kautta. Hyvä. Harmi vain, että ei ne menetelmät tietenkään kerro sitä, että kyseessä olisi haamuja. Koko asetelma oli väärä: "Jos emme saa selitettyä jotain ilmiöitä tieteellisin keinoin, se tarkoittaa yliluonnollisen läsnäolon todeksi". Väärin. Ei tarkoita. Homma kusikin siinä, kun he nauhoittivat nauhureilla ääniä talosta ja jälkikäteen löysivät sieltä sitten selviä sanoja ja tekstejä. Todella pelottavaa, mutta tuo ei todellakaan todista yhtään mitään yhtään mistään.

Pakko kuitenkin myöntää, että minä en tykkää liian kravaattikaulaisesta tutkimustavasta. Tutkisin itsekin asioita juuri tuolla ajatustavalla, että jos sitä ei voi selittää, se on totta (kun oikea tapa on vain niinpäin, että joku asia on totta vasta kun se on selitetty, joskin se selitys voi olla sellainen, jota ei tällä hetkellä ole vielä yleisesti tajuttu). On nimittäin rasittavaa se, että jos kummituksia olisi oikeasti olemassa, niin todella todella harva kummitus koskaan saisi tehtyä mitään sellaista, jota uskottaisiin, koska aina ne asiat voisi selittää muuten. Jos poltergeist viskaa kattilan seinään, sen voi selittää liikenteellä. Kyllä, niin voi, muttei se tarkoita, että liikenne olisi aiheuttanut sen. Tietysti kun maailmassa on katsiljardi selittämätöntä asiaa, niin on pakko karsia ne epäselvät ja selitettävät tapahtumat ja keskittyä vain niihin, joita ei voi selittää, koska todennäköisyys löytää oikeasti selittämätöntä näistä on suuri. Ongelma on vain siinä, että amatööreillä ei ole tieteellistä lähestymistapaa ja/tai laitteita järkevään tutkimiseen ja oikeat tutkijat eivät tutki koko alaa, koska se on tieteellinen itsemurha. On siis mahdotonta saada mitään todisteita yliluonnollisesta, kun kukaan ei edes yritä sitä todistaa.

Helvetti, ei tää nyt onnistu, unohdin taas mitä piti sanoa. Ääsh. Kattokaa itse, joka lauantai Jimiltä 20.00.

Edellisestä aiheesta sitten asiaan, jota olen miettinyt jo vuosia ja tänään lenkillä haaveilin lisää. Haluan nimittäin "spookyhuntingiin", eli aiheuttamaan itselleni pelottavia tilanteita. Tämä ei ole mitään kummitusmetsästystä, koska en todellakaan edes halua törmätä kummituksiin, haluan vain mielikuvituksen ja sopivan miljöön avulla pelätä, mutten liikaa. Helpoin esimerkki nukkua yö ränsistyneessä talossa, jossa on paljon rikkoutuneita nukkeja (aaaaargh, pelkään niitä ihan hirveästi). Ei se ränsistyneisyys ja rikkonaiset nuket tietenkään tarkoita mitään yliluonnollista, mutta siellä pelkäisi ja mielikuvitus tekisi tepposet. Tuo olisi ihan liian extremeä minulle, mutta nyt tiedätte sen idean.

Harrastin tätä jo yksinäni pienemmässä mittakaavassa pari vuotta sitten kun asuin Lappeenrannassa. Lähdin alkusyksyllä lenkille siinä vaiheessa, kun aurinko oli juuri mennyt puiden taa ja aukeilla oli vielä valoisaa, mutta metsässä alkoi jo hämärtymään. Valitsin yhden tietyn noin 8 kilometrin pituisen lenkin, joka kiersi pienempiä teitä ja meni välillä metsän keskellä, osan matkaa pururadalla ja muutama lyhyt matka pienien polkujen läpi. Se oli hyvä reitti ihan kävelyä ajatellen, koska se oli kuitenkin koko matkalta avonaista tietä/pururataa/polkua, joten ei tarvinnut rämpiä missään ja hiekkatiet eivät tapa polviani ja sääriäni kuten asfaltti. Valitsin reitin siten, että lähtiessä ja vielä hieman valoisan aikaan kuljin ensin metsäpolkua pienelle tielle, joka kulkee metsässä ja välillä on avonaisia peltoja. Tämän jälkeen tullaan siirtolapuutarhaan, pari pientä polkua ja sitten vanhalle asfalttitielle, joka on edelleen käytössä, mutta lähes hylätty. Tämä kulkee aika metsäisessä maastossa, kunnes siirryn pururadalle järven rantaan ja rannan loputtua kerrostalojen takaa vielä lisää pururataa, autiotalon ohi ja lopulta takaisin kotio. Mukava lenkki noin ylipäätään.

Pistin mp3-soittimen korville täyteen iloista musiikkia ja lähdin kävelemään ja kokoajan vähän tahallani ajattelin pelottavia, mietin mahtavia kauhuleffojan aiheita ja vähän ylikorostuneesti kiinnitin huomiota valoon ja ääniin ympäriltä. Alussa matka meni kuten päivälläkin, mutta tuolle metsän keskellä olevalle tielle saapuessani pimeys alkoi olla metsän keskellä jo aika synkkää. Pellolle saapuessa tuli aina valoisampaa, mutta pellolla seisoessa ja katsoessa tiessä olevaa mutkaa, joka menee metsän sisälle, näki jo sen hämäryyden kuin leijuvan seinänä jossain kohden teitä. Hylätyllä asfalttitiellä alkoi olla jo hämärää ja oli vaikeuksia nähdä yksityiskohtia. Kun saavuin pururadalle järven laitaan, aurinko oli jo laskenut ja jäljellä oli enää järveltä tuleva harmaa kajo. Tämä on valona inhoittavin, koska vaikka kiitos kesän aina näkee eteenpäin, niin näkökenttä on jotenkin haalean harmaantunut ja värikylläisyys vähenee. Jos tässä valossa joku kävelee kirkkaan valkoinen paita päällä, se valkoinen hyppää esille näkökentästä. Voitte siis uskoa, että kun noin 500 metrin suoran päässä näkyi jotain valkoista leijumassa näkökentän laidalla, piti laittaa musiikkia kovemmalle ja kiristää kävelytahtia.

Sitten se loppuhuipennus. Vaikka pururadan loppuosassa matkaa asfalttitielle oli noin 5 metriä lähimmillään, niin silti siinä välissä oli metsää, että radalla pysyi pimeys. Autiotalo on niin kummitustalon näköinen kun vain voi olla ja koko reitin karmein kohta tulee autiotalon kohdalla, kun vasemmalla puolen on autiotalo, oikealla puolen on pieni vähämetsäinen alue, jolloin aukean kajo pääsee valaisemaan vähän kohtaa ja suoraan edessäpäin on jyrkkä lyhyehkö lasku ja synkkenevä metsä. Tästä tulee sellainen efekti, että näyttää kuin siellä suoraan edessäpäin olisi täysin musta luola, johon syöksytään. Kun puut vielä muodostavat siinä kohden hieman holvimaisen rakenteen, niin näyttää kuin laskeutuisit peruskesäyövaloisasta mustan portin läpi täydelliseen pimeyteen puiden keskelle. Tässä vaiheessa pulssi nousi mittarin mukaan aina päälle 170 jo kävellessä ja mp3-soittimen äänenvoimakkuus alkoi olla tyyliin "KOVALLA", ettei vain kuule ympäriltä mitään. Harmillisesti tai onneksi tuon viimeisen syöksyn kohti pimeyttä reissu onkin ohi ja oma kerrostalo näkyi jo. Höh. Noh, pitäähän matkan loppuakin ja tässä vaiheessa alkoi olla jo niin pimeää, että koko viehätys alkoi lenkistä katoamaan, koska kaikkialla oli yhtä pimeää, eikä enää valoeroja tullut. Lisäksi en halua oikeasti pimeässä kulkea metsäteillä, koska nilkkani ovat minulle kalliit.

Se mitä minä nykyään haluaisin olisi sama idea, mutta ilman lenkkiä. Tahtoisin lähteä järkevään aikaan (kevät-syksy) jonnekin luontoon mäelle, laaksoon, tms, jossa kulkee käveltäviä polkuja ja jotka noin jo luontoa ajatellen tuntuvat viehättäviltä paikoilta. Aina vain plussaa, jos siellä on jotain uhrikumpuja tai muita vanhan kansan pelottavia paikkoja. Lähtisin reissuun iltapäivällä teltan ja kameran kanssa. Mielellään en yksin, vaan haluan jonkun pitämään minua kädestä ja pelkäämään kanssani pahimpaan aikaan. Kävelisimme hitaasti kohti määränpäätä, räpsisimme hyvällä kameralla otoksia ja pitäisin päiväkirjaa reissusta nauhurille puhuen. Psyykaisimme ja pelottelisimme toisiamme, ottaisimme ehkä vähän evästä matkalla (pari kaliaa ok, muttei kyse ole ryyppyreissusta, vaikka sellaisenkin tahtoisin joskus metsään). Jossain vaiheessa tulisi sitten se ihana pimenevä ilta, pitäisi tarkemmin katsoa mihin astuu ja kuvista tulisi hämärämpiä. Lopulta sitten pimeyden laskeutuessa olisimme pelotelleet toisiamme lisää, huudahtaisimme aina kun näkisimme jotain outoa metsässä ja antaisimme kauhun lyödä vähitellen yli. Kuvat alkaisivat tässä vaiheessa olla jo kamalia vääntyneitä puita tai painostavassa mustuudessa olevia yksittäisiä kiviä. Nauhuripäiväkirjan otokset olisivat hätääntyneempiä ja tässä vaiheessa kiroaisi, kun kaljat on jo juotu, niiden avulla kun voisi vähän pelkoa poistaa. Silti kokoajan, jos ei sitten ihan mene pakkotilanteeseen, ei sorruttaisi mihinkään loogiseen ajatteluun tai partioelämään, jossa katsottaisiin tähtiä ja purtaisiin heinää, vaan tuo pelottavuus on koko homman idea.

Kahdestaan haluaisin tuonne siksi, että yksin en ensinnäkään koskaan saisi aikaiseksi ja toiseksiin siksi, että minä en kestä hirveän suurta kauhua. Olen pilannut elämääni lapsena lukemalla noidan käsikirjaa (nyt tiedän miksi sitä ei olisi saanut lainata, snif) ja pelkäämällä pimeää, yöllisiä ääniä ja liikkuvia esineitä sen takia. En siis halua aiheuttaa ihan huvikseni itselleni sellaista traumaa, joka lisäisi tätä pelkoa, etenkin kun nyt viimeinkin noin 15 vuotta myöhemmin olen vasta ihan vuosi sitten pystynyt nukkumaan yöni ilman paniikkiin heräämistä. Tämä uusi kämppäkin on auttanut, koska täällä ei enää kuulu sitä KRIIK, PAMMM, TSÄTSÄTSÄ, GGRRRRRAAAA, HHHHHH, PAMMM, KLOKLOKLO ääntä läpi yön, mikä edellisessä kämpässä kuului. Tiedän lämmön laajentavan ja valojen sammuttua monikin laite sammuu ja supistuu, jolloin materiaalit paukkaa, mutta kun ei tuokaan tuntunut täysin selittävän sitä melua. Se kun alkoi vasta kun valot sammutti, eikä esim. silloin kun sammutti koneen.

Kaveri-pelko-aargh reissun lisäksi toki saman voisi tehdä romanttisena versiona, eli pelkäämisen sijaan siellä teltassa voisi sydän hakaten tehdä jotain muuta, jolla pelkoa vähennettäisiin. Molempi hyvä.

Ilmottautumisia otan vastaan.

IH-MI-SI-Ä! PERKELE! IHMISIÄ! KAIPAAN IHMISIÄ!

Olinkin tänään ihan täpinöissäni, kun oli koulutuspäivä AMK:lla ja siellä oli IHMISIÄ! Siis nuoria ihmisiä, eli 50-vuotiata mahakkaita yritysjohtajia tai mummoja. Nuoria ihmisiä, joilla ei ollut kaljalippistä ja pilottia, vaan oikeita IHMISIÄ!

Herra siunaa, että alkaa vituttamaan tämä täydellinen sosiaalinen eriö ja se, ettei niitä ohikulkijoitakaan näe missään. Aamulla töihin, vastaan tulee mummo, varis ja 5000000000 autoa. Töissä on pari työkaveria ja muiden firmojen samanlaisia insinöörismiehiä ja rouvia. Sitten kotiin. Vastaan tulee kaksi mummoa, teini, varis ja 400000000000000 autoa. PERKELE! Vihaan näitä paikkoja, missä ihmiset ajavat vain peltilehmillään, eikä ketään liiku ulkona tai missään. Sitten kun tosiaan työpaikan puolesta ei ole mitään katseltavaa ja ei sitä kotisohvalle päästyään osaa, uskalla ja kykene lähtemään mihinkään, niin siinäpä on. Ainoa paikka nähdä ketään on kaupat ja tulee kalliiksi bongailla siellä ihmisiä :D

Pienessäkin kaupungissa asuminen olisi ok, jos olisi sosiaalinen elämä tai jos olisi työpaikassa, jossa näkisi väkeä. Kaupan kassalla, vaikkei se työ insapisikaan yhtään, näkisi ihan hirveästi erilaisia naamoja. Ihanaa. Toki monessa muussakin työssä niitä näkisi ja jopa se insinööristyökin kävisi, jos olisi sellainen työpaikka, että joko olisi paljon omaa väkeä mitä katsella ja se vaihtuisi usein tai sitten olisi näkymät ihmisvirtaan.

Tämä avautuminen tuli siitä, kun siellä AMK:lla täpinöinnin jälkeen iski sosiaalinen olo. Tietenkin juttelin vain meidän ryhmälle, mutta tuli yhtäkkiä hirveä hinku karata baariin ja jutella kelle tahansa. Jeij! Harmi vain, että kolmelta ei voinut oikein baariloiseen kävellä. Tai ei olisi edes voinut, kun oli sulispeli illalla tulossa. Itseasiassa olisi ollut juuri fiksuinta vain kävellä baariin suoraan. Ei siellä olisi tarvinnut yöhön asti perseitä vetää, vaan kerrankin suoraan hyvillä fiiliksillä mennä, eikä ensin kotiin laiskistumaan ja sitten puoliväkisin räntäsateeseen siinä vaiheessa kun ei enää hotsita. Jäipä tekemättä. Kakkapyllyt.

Tämä oli päivän miete, muttei kevyt tapahtuma. Kevyt tapahtuma oli se, että hävisin suliksessa pistein 45-2 ja luulin sentään olevani tasoltani ihan siedettävä, jos en nyt hyvä tietenkään. Luulin väärin :D Ei jiisus. Opin sen, että jos sulkapalkokentällä juoksee, ei osaa pelata. Se oli niin totta. Vastustaja seisoi paikallaan ja teurasti minut kuin mamma possun.

Suurinta pudottajaa katsoessa ja läskejäni itkiessä (no hei, oon neiti, antakaa mullekin mahis ;) tuli mieleen, että olisi ihanaa, jos järjestettäisiin ihan oikeita "läskileirejä" ilman mitään typerää kilpailua. Läskileirien lisäksi olisi myös kaikkia muitakin leirejä, kuten itsetuntoleiri, sosiaalisuusleiri, kaverinhankintaleiri, jne. Ideana kaikissa olisi se, että leiripaikka sijaitsisi metsässä ulkona sivistyksestä ja siellä pakkotutustuisi uusiin ihmisiin ja opetus/treeni/mikälie olisi niin rankkaa, että tuloksia tulisi nopeasti ja kiitos oppien myös pysyvästi. Aivan takuulla monikin maksaisi hunajaa siitä, että pääsisivät vaikka 6 viikon leirille, jona aikana painoa putoaisi noin 20 kiloa. Itse maksaisin aika monta valuuttaa leiristä, jossa minut opetettaisiin takaisin sosiaaliseksi. Tonni olisi pikkuraha ihan jo sillä, että kiitos sosiaalisuuden voisi hankkia rahakkaampaa työtä ja tuon tonnin hankkisi kuukaudessa palkasta. Inttiinkin voisin palata joka kesä vaikka kuukaudeksi ihan vain siksi, että siellä saisi rääkätä itseään, pakkotutustua muihin ja kärsiä vitutusta yhdessä. Ette varasta mun ideaa!!

Loppuun vielä näin perjantai-illan kunniaksi hieman marmatusta pornosta. Yhtäkkiä alkoi ihan sairaasti taas ärsyttämään perus-hc ja ne videoiden kuvaukset jo kertovat homman nimen. "Kiimainen Pete iskee kolme tiukkatussua pikapanoille". GAAAH! TYLSÄÄ! EI KETÄÄN KIINNOSTA KIIMAPETET JA PIKAPANOT! ARGH! Sitten se toinen vaihtoehto, eli softcore, on tismalleen samaa typerää, alistavaa ja mielikuvituksetonta paskaa kuin hc, mutta ilman värkkejä. Se soft on tökätty just väärään kohden. Ei ne elimet haittaa, vaan se juoni.

Millainen olisi hyvä pornoleffa? Siinä saisi näkyä kaikki, eli mitään sensurointia ei tartteisi harrastaa. Turhaa mässäilyä voisi vähentää ja ihan oikeasti ei kiinnosta nähdä vain pelkkiä elimiä, joten se kameramies voisi ottaa pari askelta taaksepäin. Näyttelijät? Ihmisiä kiitos. Ei tartte olla sellupyllyamatöörejä, eikä mua joku isotissinen blondi haittaa, mutta olisi toki kiva jos ne ihmiset olisivat erinäköisiä. Käytännössä normaali saippuasarjameininkin kelpaisi, eli ihmiset näyttävät tavallisilta ja toisistaan erottuvilta, mutta silti kaikki epärealistisen hyvännäköisiltä.

Sitten se tärkein asia: NÄYTTELIJÖIHIN SAMAISTUMINEN! Jos leffassa päähenkilö ei voisi vähempää kiinnostaa, niin ei leffa voi olla hyvä. Sama ongelma pornon suhteen. Ei pelkkä fyysinen mäntäakti inspaa ja ihmettelen, miten kukaan siitä tykkää, kun ne ovat vain ihmisolennossa kiinni olevia peniksia ja vaginoita. Minua kiinnostaisi se ihmisolento enemmän. Nämä "fantasia"pornoleffat, joissa tinamieheltä räpsitään suihin joka puskassa, ovat sitä samaa kakkaa, eli ei se juoni tarkoita jotain päälleliimattua taustakertomusta, vaan syytä sille seksille.

Esimerkki:

Huono leffa: Iso-Jarmo menee väärään hotellihuoneeseen, jossa kaksi "lesboa" räplää itseään. Iso-Jarmo antaa molemmille hoidit ja pizzamies syö lopulta pizzan. Pizzamies? Joo, se tuli kesken sisään ja hakkasi kaikkia pyllylle kädellä, joka on kai kiihottavaa.

Hyvä leffa: Liisa tulee uuteen kouluun ja tutustuu vähän huonosti ihmisiin. *sympatiat nousee* Liisa ihastuu poikaan, jota ei uskalla lähestyä. Liisa makaa kotona sängyllään ja masturboi haaveillen pojasta *söpön eroottista*. Liisa törmää koulussa toiseen tyttöön, joka on ihastunut samasta pojasta ja heistä tulee kavereita. He kertovat kahdestaan pojasta ja innostuvat masturboimaan ujosti toistensa nähden (ei, sisään ei tule pizzamies ja ei, he eivät lesboile). Jne jne

Niihin ihmisiin pitää samaistua ja erotiikkaa pitää olla muutenkin kuin vain perusseksinä. Erotiikaksi jo riittää se, että kamera kuvaa henkilöä aina, eli myös vesskäyntien, vaatteenvaihtojen ja masturbointien kohdalla. Jo ihan perus-Pentin elämä on kiihottavaa, jos sitä kuvattaisiin kokoajan kameralla ja leikattaisiin parhaat palat. Lisäseksikkyyttä saisi sitten vaikka vaatteilla (ei, ei miniminihametta ja läpinäkyvää paitaa, vaan jotain hieman eroottista ja vaikka rintsikoiden unohtaminen kotiin neuleen alta).

Jne jne

Olen marmattanut. Saatte pölliä idean!

Aloitetaan henkselinpaukuttelulla. Selailin kännykän kuvia ja huomasin, että olin kotona käydessä näköjään kuvannut muunmuassa palkintokaappiamme. Liitettynä onkin kuva tuosta kaapistamme. Perheessä on kuitenkin 6 henkilöä, joista kaikki ovat urheilleet joskus ja osa edelleen, joten tietenkään en voi omaksi kunniakseni laskea hirveän suurta osuutta kaapin mitalimääristä. Itse voitin ehkä vain 50 palkintoa, muut ovat muiden. Niin ja tuo on siis alkuperäinen kaappi, loput mitalit ovat muualla, kun tuonne ei enää mahdu. *henkspauk* *pätem*

Kävin taas salilla, kuten torstaina on pruukannut olla tapa. Olen monesti jo asian huomannut, mutta tänään vasta oikein ymmärtämällä ymmärsin, että naisten salivaatteet ovat ihan uskomattoman söpöjä! Jostain syystä tiukkakin vaate on niin tyttömäisen tuijtuij ja ihana, kun on sali/urheiluvaatteesta kyse. Mystistä, miten pienet asiat vaikuttavat ja miten joku yksi vaaleanpunainen raita tekee vaatteen niin naiselliseksi. Tietysti kontrasti jo itse pukeutumisissa miehiin on suuri. Suurin osa miehistä ei pidä mitään erillisiä kaupasta ostettuja salivaatteita, vaan lököt verkkarit/collegehousut ja vanha paita. Naisilla taas ihan järjestään on tiukkoja jazz/trikoohousuja, tiukkoja paitoja, vaaleanpunaiset salikengät, jne. Voisi viihtyä salilla pitempäänkin ihan jo kivojen vaatteiden takia ja mikä oudointa (tai no en tiedä onko se outoa), pulleampikin näyttää upealta tiukan söpöissä salivaatteissa, vaikka kuinka vähän tursuaisi jostain välistä ylimääräistä välillä ulos. Sit taas jos itseään yrittää peitellä isossa t-paidassa, niin lopputulos on vähän :---D, eli luultavasti samanlainen miltä itse näytän. Eli: tahdon salivaatteita! En naisten vaatteita, kun miesten salivaatteita. Tah-don.

Jauhan Frendeistä: Jos Frendit-sarja pitäisi kiteyttää yhteen henkilöön, kuka se olisi? Tai jos sarjan nimi olisi XXX & Friends, kenen nimi olisi tuossa XXX:n kohdalla? Itselleni vastaus on aika selvä: Ross. Hän on päähenkilö aivan selvästi ja kaikki muu liittyy jotenkin häneen ja hänen elämäänsä. Joey selvästi ei ole se päähenkilö, hän on vain hauska sivuhahmo, joka saa hauskan oman sarjan (itseasiassa se sarja oli ihan paska). Chandler on kaikessa hauskuudessaan ehdottomasti sivuhahmo, kuten Phoebekin. Rachel ja Monica periaatteessa olisivat myös hyväksyttäviä vastauksia, joskin Monican pitäminen päähenkilönä ohi Rachelin ja ohi Rossin olisi jotenkin outoa ja tälle pitäisi ainakin olla tosi hyvä selitys. Loppujen lopuksi kun kuitenkin Monica on Rossin sisko, eikä niinkään Ross Monican veli. Rachel onkin kinkkisin vastus Rossille, mutta vähän "puolihuijaten" mielestäni Rachel menettää vähän päähenkilöpisteitään siinä, ettei hän kuulu alkuperäiseen poppooseen.

Kenen kanssa seurustelisin näistä kuudesta? Noh, jos unohdetaan Joey pois laskuista, niin vastaus olisi ehdottomasti Monica. Rachel on nätein ja Phoebella paras pukeutuminen, mutta Monica on ehdottomasti sympaattisin. Valintaa vain helpottaa se, että hän valitsi Chandlerin, joka on sentään aika samaistuttava henkilö. Ihan jo ulkonäöllisesti Monica on täydellisen ihana tavismaisella tavalla, vaikka toki kukaan oikea ihminen ei pitäisi joka päivä uutuutaan kiiltäviä aivan mahtavia vaatteita. Noh, oletan Monican olevan rikas ja/tai hän kärsi niin pitkään ylipainostaan, että nyt tykkää esitellä itseään vaikka kaikki rahat menisikin vaatekauppaan. Monican neuroottisuus on toki iso miinus, mutta se on jotenkin suloisen kestettävää, toisin kuin Phoeben hulluus tai Rachelin pissismäisyys. Molemmat täysin ok kaverisuhteessa, muttei seurustellessa.

Ah, ihana analysoida komediasarjaa. Mulla on selvästi liikaa elämää.

Näin töissä kesken valvomo-ohjelmiston piirtämisen spontaania unta, että takanani seisoi lauma lapsia harmaat lammaspuvut päällä. Tästä hämääntyneenä ja närkästyneenä, lapsilla kun on kamala tapa hämistä, heitin kolikoita ikkunasta ulos ja katsoin hykerrellen, kun lammaslapset hyppäsit toisen kerroksen ikkunasta ulos kolikoiden perään. Haha. Sit heräsin ja huomasin, että olin unissani jatkanut valvomin piirtämistä. Vitutti korjata tekemiäni virheitä, joista ei edes ollut mitään hajua, missä ne oli.

Voisin kertoa myös kaskua piereskelystäni (aijai, ruokavalio kusee, koska pierettää), mutta taidan jättää sen ensikertaan.

Angsti meni pois huis, joten palataan mietteisiin ja kepeisiin tunnelmiin. Tänään oli isopääpäivä. Tajusin töissä, että hupparillani oli hammastahnaa ja syynkin tajusin. Unenpöpperössä menin huppari päällä vessaan, vaikka normaali menen aina vain aluspaidassa tai paidatta ihan jo siksi, että vessassa on lämmin kuin saunassa, eikä patteria voi säätää ja kun en siedä liian kuumaa, niin paita päällä sinne kuolisi. Jumala kosti vielä tuplasti, hikistymisen lisäksi vielä mähmin sen paidan, joten piti töissä olla sitten t-paidalla. Hmm, mistäs tämä juttu lähti? Ai niin, iso pää. Jossain vaiheessa vessassa käydessä sitten huomasin, että pääni näyttää ihan valtavalta. Epäilin syyn olevan t-paidassa, mutta kun töistä lähtiessä laitoin hupparin, pääni näytti vieläkin isolta. Samalta kuin Suurimman pudottajan Henrillä/tms. Kamalaa. Toivottavasti pääni ei ole paisunut. Tätä se itsetunnon nousu tietää, kusi on noussut päähän ja nyt se kasvaa :'(

Ennen ison pääni huomaamista haaveilin uusista vaatteista. Nyt tuntuu siltä, että voisi taas miettiä jotain hienoa vaatetta, eikä vain shoppailla jossain marketissa luomumaidon ja vessapaperin välimaastossa. En tarte, mutta haluan housut. Sellaiset hienot vetoketjuhousut, joita goottiliikkeissä myydään. Niitä on toki kaikilla, mutta silti, ne on vain niin ihkut! Sit tahdon kaularemmin, mielellään ihan vain nahkaisen ja yksinkertaisen mustan. Tartten myös mustapunaisen raidallisen hieman paksumman kaulaliinan, joka on hieno ja ei fleeceinen, muttei myöskään liian villamaisen naisellinen. Juuri sellainen, mitä stereotypiset jenkkiläiset yliopistorunoilijamiehet kaikissa komedioissa käyttävät. Haluan myös jonkun hieman sähäkkäämmän takin. Tai siis haluan ja tarvitsen yksinkertaisen hienon mustan kevät/syystakin (miksi helvetissä näitä ei löydä enää mistään?) ja sitten pelkästään haluan jonkun esim. kiiltävän tai rotsimaisen biletakin.

Haluan paitoja. Paljon. En vain yhtään tiedä, millaisia paitoja. T-paitoja on ja huppareitakin muutama, mutta olisi kiva omistaa jotain muitakin paitoja. Olen paitojen suhteen aika ulalla, enkä yhtään tiedä mikä minulle kävisi. Kaljamaha, jota en millään onnistu laihduttamaan pois, kuitenkin estää pitämästä mitään tiukkoja trikoopaitoja tai housujen sisään tungettavia kauluspaitoja, joten valikoima jää aika pieneksi :/ Tiedän kyllä, ettei se näytä pahalta jos vähän mahakaskin pitää tiukkaa paitaa, kunhan sitä pitää oikein, eikä ala sitten häpeilemään itseään. Tähän ei vielä itsetunto riitä, helpompi laihduttaa.

Tahdon myös jonkun päähineen. Mikään ei vain minulle kelpaa, käy tai mitään en voi edes käyttää, kun se latistaisi tukan. Huppuja vihaan päässä siksi, että heti kun tuulee, se huppu lentää pois päästä ja lopulta joutuu kävelemään toinen käsi hupusta kiinni pitäen, joka näyttää typerältä.

Tah-don.

Tahdon myös jotain hyvää mandariiniruokaa, jossa mandariinit on aseteltu nätisti. Mmm, jospa teen mandariinitexmexiä, johon tulee kamalasti eri wokkivihanneksia ja jauhelihaa ja krakovanmakkaraa ja riisiä ja HP-kastiketta ja sitten mandariiniyllätys viilin kera. Jeij! Teen! Heij!

Noin viikon on ollut hyvä mieli ja mahtava meno, mutta tänään iski sitten snifo. Päivä lähti käyntiin jo heti aamulla päin prinkkalaa, kun heräilin yöllä kylmissäni ja hikisenä viiden aikaan ja kun yritin lähteä vessaan, vasen pohkeeni kramppasi. Kun sen kanssa sitten kiljuin ja riehuin, iski myös takareidet lukkoon ja oikea pohjekin alkoi prakaamaan. Pian olinkin sitten liikuntakyvytön ja pelkkä vessaan könyäminen tuntui ihan mahdottomalta, kun joka askeleen jälkeen piti varttitunti yrittää hieroa lihaksia. En tiedä mistä tuo oikein tuli, mutta lauantain ryypiskely ja maanantain nestehukka varmaan ainakin pahensivat tuota.

Kun työmatkat hoidan kävellen ja bussit lähtee noin puolivälistä työmatkaa ja taksi tuntui liioittelulta, niin ei auttanut kuin pitää etätyöpäivä. Kandityön kanssa on kyllä jo niin paniikki, että 8.5 tuntia kandityötä ei ollut turhuutta. Sain jopa sellaisella "silmät sirittäen kännissä valehdellen tämä on valmis" asteelle työn käytännön osuuden, jota en tosin päässyt varmistamaan, mutta olo oli vahva. Nyt pitäisi vielä tehdä koko 30-40 sivun dokumentti ja sipsiä se käytännön osuus paremmaksi. Kiire tulee, enää parisen viikkoa aikaa.

Jotenkin iski superankeus, kun koko päivän oli istunut paskalla tuolilla jalat halvaantuneena ja selkä valitettavasti ei vielä halvaantuneena, vaan superkipeänä ja sitten loppuu "työt", jolloin kävin vessassa ja istahdin takaisin samalle tuolille. Jahas, nyt alkoi vapaa-aika, olenpa koneella. Eeeeh, nolife x5. En saanut edes aikaiseksi viedä pyörää korjaamolle tai käydä kaupassa, kun ulkona näytti kylmältä.

Vähitellen tästä nolifeydestä iski sitten GÄÄÄ olo, kun vielä aloin jostain syystä vähän mököttämäänkin ja itsetuntokriiseilemään ja tuli epätoivoinen ja vaativa olo ja sit vielä itsesäälin ja angstailin ja oikein piehtaroin siinä olossa. Tuttu fiilis palasi, musiikki itketti taas, ei voinut katsoa frendejä kyynelihtämättä ja siinä vaiheessa kun "maustoin" jo vahingossa ruoan, rupesi vituttamaan. Tätäkö tämä nyt taas sitten on.

Noh, jotain kivaakin. On pitänyt hehkuttaa Frendejä, mutten ole koskaan muistanut. Kyseessä on aivan sairaan hyvä sarja jokaisella mittapuutta. Se on hauska ja mikä parasta, hauska myös tuhannennella katsomiskerralla. Lisäksi sarja on loppujen lopuksi ihanan normaali, mutta positiivisen erikoisen normaali, eikä masentavan kyynisen normaali. Hahmoihin on helppo samaistua ja löytää itsensä jostain niistä tai edes jotain nykyisiä tapahtumaketjuja, jos ei itse henkilöitä. Tänäisessä jaksossa olikin juuri niin ihanaa nähdä, miten Ross itki Rachelin perään, vaikkei heillä tosiaan ole välillä oikein enää mitään, eikä Rossilla ainakaan ole _lupaa_ hänen peräänsä mustasukkaistella. Mustasukkaisteli silti. Sitä se on se ihmisluonto! Ja mikä parasta ja surullisinta, Rachelilla sitten heräsi vanhat muistot ja hän näki, että Ross jutteli Monalle. Hänelläkään ei ole lupa mustasukkaistella, mutta silti hän teki niin. Ehkä maailman säälittävintä ottaa ihmissuhdevinkkejä ja lohdutusta komediasarjasta, mutta reaalielämästähän ne vitsit ja jutut kumpuaa ja sinänsä lohduttaa, että edes Frendeissä itketään exien ja uusien ja puolivanhojen perään ihan jo vaikka itkemisen ilosta.

Jotain hauskaa vielä loppuun. Katsokaapa aamuisella kun tulee Bratzien mainos, jossa ne tyttäret kipittävät koiriensa kanssa. Ei tsiisus ja kilo saipotta päälle. Kävelevää nukkea ei ole helppo tehdä, jonka takia ne bratzit ja hurtat tärisevät eteenpäin :D Se mainos on aivan hulvaton, eikä voi olla nauramatta sitä katsoessa. Ihqu-Mirka ja Pissis-Lissu tärisevät pikku krapuloissaan tiellä koiriensa kanssa, joille on myös taidettu juottaa jotain ihan muuta kuin vettä. Toivottavasti tuosta kävelytyylistä tulee yhtä iso muiti kuin pingviinöinnistä.

Po-po-possujuna! Katsokaa miten suloisia possuleita junana peräkkäin kärsä pyllyssä kiinni. Kikatin ihan kamalasti firman pikkujouluissa tälle, kun hieman päihtyneenä asettelin ruokapöydässä noita koristeita peräkkäin ja sit kuvasin.

Ainiin, kävin firman pikkujouluissa. Oli kivaa. Ensin käytiin jossain vanhusten humpparavintolassa syömässä ja juomassa ja loppua kohden alkoi se viina kikatuttamaan kivasti. Sitten paikalliseen humpparavintolaan jatkoille, jossa valssahtelin hieman erään toisen firman henkilön kanssa ja lopuksi vielä jatkojen jatkot. Sunnuntaina olin tosin sitä mieltä, etten juo enää koskaan. Tänäänkin oli aamulla vielä niin hirveä olo, että teki mieli laatata. Kivaa oli silti pitkästä aikaa ja tulipa käytyä hieman eri paikoissa kuin normaalisti.

Uuden tukan myötä itsetunto on noussut kohisten. Tänään tuijotin ruokalassa kaljua miespoliisia (ei, en ole homo) ja sitten hauskannättiä parturikampaajaa ja olin vain kokoajan, että brrrraau. Mikä parasta, olokin on parantunut huomattavasti. Töistä kotiin kävellessä jalkani olivat tiivistettyä tuskaa polvista alaspäin, taivaalta satoi räntää, hiukset ja lasit valuivat jäistä vettä nenääni, takki kastui, autot mörisi ja kuulottimista tuli Gravewormin mahtava R.E.M. coveri Losing my religion. Tilanne oli niin surkean itkettävä, että jo pelkkä tilanne olisi itkettänyt 30% varmuudella ja tuon biisin kanssa 99.9% varmuudella ennen, mutta nyt ei. Olin vain jeij, tsimppadai ja loooosiiing my reliigiioon *laulel*. SMG:n hölmö rakkauskin sai aikaan vain pienen palan kurkkuun ja tuo on sentään maailman itkettävin biisi.

Minulle on tullut paha tapa... tai siis vielä entistäkin pahempi tapa laulaa kotona jotain aivan typeriä hollotuksia. Eivät ne edes yritä olla oikeita lauluja, eikä ainakaan järkeviä sanoja, mutta niitä on kiva laulaa. "Kissalan Auno se saunoo, ja nyt se tekee salaatin, sen nimi onkin Salaatti-Pentti ja sillä on tosi iso penis. Tässä se pilkkoo kurkkua, namnamnam-kurkkua, sitten se pistää ne tänne vatiin ja hämmentää, llallatilaa, onhan hän Hämmennys-Tero, vanha kunnon heitero, täällä ei saa heiteroida, shallala-la, PIKKU G, PIKKU G, MITÄ SÄ OIKEIN TEET?, mmmrallallaa". Ehkä tämä on jo merkki tietynlaisesta mökkihöperyydestä. Pitää puhua ja laulaa jollekin, että kuulee edes jotain ääntä, omaansa :D Ehkä mun pitäisi ottaa kissa.

Taas oli hyvä työpäivä, viides sellainen putkeen. Ekaa kertaa koko työhistoriani aikana, jos ei ihan ekoja viikkoja lasketa, on jaksanut joka päivä punkea hommaa ihan täysillä ja töistä ei ole meinannut malttaa lähteä pois. En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä en ollut enää väsynyt. Nukkumisesta se ei ole kiinni, päinvastoin, yöuneni ovat tällä viikolla jääneet huomattavan pieniksi, pahimmillaan alle neljään tuntiin per yö. Ruokavaliokaan ei ole muuttunut. Itsetunto on kohonnut, kuten myös työmotivaatio ja fiilikset yleensä, mutta nämä lienevät enemmänkin seuraus siitä heräämisestä, eikä syy virkeydelle.

Jännää vielä se, että tällä viikolla olen töissä stressannut ihan helvetisti. Tukkani on ohentunut, iltaisin koskee stressin takia mahaan ja ruokakaan ei enää hirveästi maistu. Olen myös hakannut päätäni pöytään, purrut näppäimistöä, itkenyt ja hakannut itseäni nyrkillä päähän sanoen samalla kaikki kirosanat mitä on olemassa. Työ on siis ollut vittumaista ja turhautumiset aivan uskomattomia, mutta tästä huolimatta se on ollut palkitsevaa ja etenevää. Olen saanut keskittyä kahteen isoon työhön, valvomo-ohjelmiston tekemiseen (ei sano teille mitään) ja kandityöhöni. Normaalisti homma on juurikin toisinpäin, eli mitä lyhyempiä töitä on, sitä paremmin jaksaa ja ikuisuustyöt eivät nappaa yhtään. Nyt kuitenkin kun noissa töissä on ollut kokoajan sopivasti haastetta, niin aikakin hurisee siivillä. Tärkeintä kun on se, että pitää yrittää keksiä ratkaisu ongelmaan, eikä se, että tietää ratkaisun ja nyt se pitäisi vain jaksaa toteuttaa. Tuo jälkimmäinen on todella apaattista, kun tietää että se vaatisi vaikka pari tuntia työskentelyä ja äääähhhhhhhh. Pajon kivempi on vain ajattelematta testata kaikkea, hakata päätä seinään kun ne ei toimi ja sitten rynnätä munasillaan vessasta takaisin työpöydälle, kun keksi vielä yhden tavan, jolla se ehkä sittenkin voisi toimia!

Se hehkutuksesta. Sitten hämärämpiin asioihin. Töihin kävellessä ja musiikkia kuunnellessani yhtäkkiä päähäni tuli mielikuva siitä, että lyhythiuksinen ja suupartainen julman näköinen lihaksikas mies mustassa t-paidassaan istuisi pöydän ääressä. Hänellä olisi revolveri kädessään, jolla hän tähtäisi päätään. Toisella puolen pöytää istuisi ällöttävä(n) lihava, hikinen ja likainen mies, jolla olisi siniset farkut, ei paitaa ollenkaan, naamassaan muovinen joulupukkinaamari ja punainen tonttulakki. Hänen kainalostaan tursuaisi hikiset karvat ulos ja hänen mahansa hyllyisi, kun hän tuijottaisi tätä vastapuolta aseen kanssa. Pöydällä olisi myös pullo tiukkaa viinaa ja molemmilla shottilasit ja päätellen viinapullon tyhjenemisestä olisi shotteja otettu yhteensä 4, eli loogisesti venäläisessä ruletissa olisi jo neljä "laukausta" ammuttu. Erikoisena yksityiskohtana vielä se, että tällä itseään päähän tähtäävällä lihaksekkaalla julman näköisellä miehellä on jalassaan pinkit puputossut.

En tiedä mistä ihmeestä tuo kuvitelma syntyi, mutta se oli niin selvä ja todellinen, että oikein pystyi haistamaan sen joulupukin hien ja viinan hajun ja sen ahdistavan oudon ilmapiirin ja karun suomalaisen alkoholistiduunariperheen sisustuksen. Kun pääsin töihin, oli pakko piirtää tuo tussitaululle kuin itselleen muistutukseksi. Kuva on liitettynä tähän.

Toinen kertomisen arvoinen asia oli se, että kauppalistassa luki bokserit ja bokserihyllylle tieni vei, josta en tietenkään löytänyt M-koon hienoja boksereita ollenkaan. S:ää oli ja XL:ää, mutta kun hintaa on boksereilla 11 euroa per tsipale, niin en todellakaan halunnut ostaa mitään muuta kuin sopivia. Juuri kun olin luovuttamassa, näin puoli hyllyä syrjemmässä juuri etsimäni bokserit, mutta väriltään vaaleahkon viininpunaisina. Väri on varsin tyttömäinen ja erottuva ja etenkin erottui niistä muista mustista, valkoisista ja paskanvärisistä boksereista kuin homo leijonakoru-risteilyltä. En ole ihan käytännön syistä hirveän innostunut muista kuin mustista alusvaatteista, mutta kun niitä hakemiani mustia boksereita ei löytynyt ja tuo väri alkoi hypnotisoimaan minua, oli pakko nuo ottaa völjyyn.

Ovat aivan uskomattoman gay-seksikkäät kalsongit ja niistä hehkuu oikein sellaista mystistä "tsiikaa mun peppuu!" -säteilyä. Jos en tietäisi, luulisin niitä naisten boksereiksi. Tai no, en mä tiedäkään, mutta miesten puolella ne oli. Grrrrrrau. Voin kuvitella miten pyöritän kävellessä tahallani pyllyäni nuo housut jalassa ja vessan peilin edessä pelleilystä ei tule loppua. "Are you talking to me? Are you looking my ass?"

Pakkomainintana vielä eilinen South Parkin jakso. Se ei ollut mitenkään erikoisen hyvä ja katsottuna enemmänkin ok ja vähän sekava, mutta se hauskuus tuli vasta jälkikäteen. We didn't listen! ja I broke the dam! soivat koko päivän päässäni ja turskin (tukahdettua korahtelevaa naurua) koko päivän tuolle. Jossain vaiheessa jopa kikatin (kimeämpää vapaata naurua) ja pahimmillani jopa hytkähtelin. Suupielet helmusi korvissa ja nämä hampaat nauroi.

Ei vitja. Tämä on ollut hyvä viikko! Täältä tähän.

Pääni ja siihen kiinnitettyjen orgaanisten okuläärien tila alkaa hieman pelottamaan. Näen outoa mustaa "savua" kaikkialla ja näkökentässäni on kirkkaampia kohtia. Lisäksi saan aiheutettua itselleni "aivosähkökohtauksia" nykyään jo hallitusti joillain todella raikkailla tuotteilla. Molemmat kuulostavat hullulta, mutta etenkin tuo näköongelma jo oikeasti häiritsee.

Mitenkähän asian selittäisi. Jos katson mitä tahansa valkoista pintaa, vaikka seinää edessäni, se ei ole silmissäni oikeasti valkoinen. Silmieni ja valkoisen välissä leijuu mustaa "tihkusadetta", joka ei ole hirveän näkyvää itsessään, mutta kokonaisuutena erottuu selvästi. Ehkä paras kuvaelma on tosiaan tuo tihkusade ja hieman pimeämmissä valkoisen kohdissa, vaikka nurkissa, tuo vahvistuu selvästi. Monesti näyttääkin siltä, että nurkassani sataisi vettä tai katsoisin telkkarista samaa, jolloin kyse olisi jostain pienestä kuvahäiriöstä.

Kun aloin tarkemmin selvittämään, mitä minä oikeastaan näen, yhtäkkiä sain valaistuksen. Kyse ei ole niinkään sateesta tai "suhinasta" valkoisilla pinnoilla, vaan kiemurtelevasta aineesta. Ja mikä suurin huomio, se musta "savu" ei ole itsessään mustaa, vaan tärkein asia on kirkkaat "lonkerot", joiden ympärillä on tummempaa. Efekti on sama kuin jos katsot kirkasta mustaa tietokoneruutua ja sitten siirrät katseesi valkoiseen seinään. Se ruutu näkyy edelleen oudosti kirkkaampana kuin muu alue. Tälläisiä kirkkaita kohtia näkökenttäni on täynnä ja ne liikkuvat ja mutkittelevat, sekä yleensä myös ärsyttävästi värisevät kuin rikkonainen vilkkuva lamppu. Siellä missä ei ole kirkkaampaa, on sitten tummempaa, eli tätä sumuista. Kun hetken tuijottaa kuin seinän läpi ja yrittää tarkentaa siihen näköhäriöön, se muuttuu selväksi. Kirkkaat kohdat muuttuvat lähet valkeiksi, musta alkaa vellomaan entistä enemmän ja tämä koko kirkas/mustapinta alkaa lähestymään silmiä ja estää sen takana olevan objektin, vaikka seinän näkemisen.

Olen kärsinyt tästä pitkään. Suhinaa näin jo lapsena, mutta pahemmaksi tämä muuttui vasta yliopistossa. Sumui muuttui helpommin ja helpommin nähtäväksi ja eräänä yönä oikeasti pelkäsin ja ihmettelin, kun hieman hämärässä huoneessani valkoinen oveni "suhisi" kuin kauhuleffoissa. Viimeinen niitti oli se, kun valkosivuisen kirjan lukemisesta tuli vaikeaa. Kirja on juuri pahin pinta, koska se on kauttaaltaan valkoinen, josta tuo sumu/kirkkausnäkyy pahiten, mutta se myös sisältää kontrastiväriä mustaa, joka palaa välittömästi kiinni verkkokalvoilleni.

Mahdollisesti koko homman käpy onkin siinä, että silmäni "polttavat" kuvan aivan liian nopeasti. Minulle tulee silmiin sama efekti sekunnissa, mikä muilla tuolee puonen minuutin vaikka jeesuskuvan tuijotuksen jälkeen. Kun kaikki mihin katson kokoajan palaa verkkokalvoille ja näkökenttään, lopputulos on yhtä kirkasta ja tummempaa sekamelskaa, joka välkkyy, velloo ja sataa kohti lattiaa.

Olen sanonut asiasta optikolle, mutta häntä ei tietenkään kiinnostanut, kuten ketään ei koskaan kiinnosta, jos et ole erikseen varannut aikaa juuri kyseistä ongelmaa varten. Muistaakseni hän vain sanoi, että no ostapa tästä lasit, niin paranee. No ei tietenkään parantunut. Ei-lääkäri-kaverit taas arvailevat migreeniä, koska migreenissä näköongelmat ovat hyvin moninaisia ja aika outoja. Njaanjoo, en ole koskaan eläissäni migreenikivuista kärsinyt, joten jos tämä on migreeniä, tämä on sitten 24/7 jatkuvaa ja kivutonta. Aivoperäistä toki voi olla, eikä vain silmistä johtuvaa.

Pelottaa lukea aina miten diabetes, jokutauti, jokukolmastauti, jne, aiheuttaa näköoireita ja sitten miettii, voiko nämä olla sellaisia näköoireita, joista puhutaan.

Ettei ongelma jäisi vain silmiin, sitten on lisähauskuutusta päästäni. Tämä taas "vaiva", joka on ollut hyvinkin nuoresta lähtien, mutta vasta vuosi sitten opin hallitsimaan sitä. Ensimmäinen muistikuva, joskaan ei varmasti ensimmäinen tapahtuma, oli kun ala-asteella luokkaretkellä käytiin jossain luontopolulla ja saatiin juoda oikeasta lähteestä. Vesi näytti aivan helvetin raikkaalle ja se maistuikin jääkylmän puhtaalta. Kun hörppäsin vettä, tuntui kuin aivoihini olisi kytketty yhtäkkiä ihan liikaa sähköä päälle. Ei se ollut kivuliasta tai kohtausmaista, vaan sellainen aivojen keskeltä lähtevä aalto, joka pyyhälsi reunoja kohden "suhisten ja siristen" ja toi euforisen tunteen. Seuraavan kerran koin samaa, kun salaa kaverin maassa käyneestä kiljupullosta maistoin. Sekin oli juurikin raikasta, kylmää ja kiljumaista ja taas iski tämä aivosähkösalama pääni läpi. Kahdesti vielä, molemmilla hörpyillä.

Pian huomasin, että raikkaus on se avainsana. Vain kun joku asia on tai tuntuu äärettömän raikkaalta, se aiheuttaa noita. Tuntuu aivan uskomattomalta, mutta tuo on niin selvää ja täysin varma yhdistävä tekijä joka kerta. Eikä sen raikkauden tarvitse aina olla mitään hikisenä limpparia tyylistä, vaan tosiaan se voi olla erilaista raikkautta, kuten kahvin nuuhkaisu. Tällöin ei voi tuota edes selittää jollain kehon lämpötilan laskulla/tms.

Jokunen vuosi sitten minulla oli tapana käydä silloin tällöin saunassa kaverini kanssa, kun samassa kerrostalossa asui. Kun kahdestaan saunan varasimme, niin sinne ilkesi ongelmitta vesipullon mukaan ottaa. Huomasin, että vesipullo saunassa oli ehdottomasti helpoin tapa aiheuttaa tuo aivohäiriö. Erään kerran sitten makasin kuumassa saunassa, otin pullon huulille ja luulin veden jo loppuneen, mutta sieltä tulikin jääkylmää vettä hieman naamalleni. Tästä tuli siihen asti voimakkain kokemus. Sähkö taas iski keskeltä kohti reunoja sähköisen suhisevalla äänellä ja nyt lanasi mukanaan myös täydellisesti tajun itsestäni. Rojahdin lauteella taaksepäin, menetin näkökykyni ja ainoa mitä tunsin oli sähköräjähdys päässäni ja se ääni, joka repi korviani ihanan huumaavasti. Kohtaus kesti ehkä sekunnin, joka on pitkä aika, koska tähän asti ne ovat olleet alta puolen sekunnin.

Seuraavalla kerralla meninkin sitten saunaan yksin ja aloin simuloimaan tilannetta. Otin kovat löylyt, nojasin varuilta taaksepäin, otin pullon huulille ja aloin varovasti kaatamaan kylmää vettä suuni sisään ja naamalleni. Kohtaus. Tein saman uudestaan. Uusi kohtaus. Vielä kerran. Taas kohtaus. Ekaa kertaa eläissäni sain nopeassa ajassa tehtyä tuon kolmesti. Lopulta opin kontrolloimaan tuota siten, että pelkkä pullon vieminen suulle ja ajatus siitä, että kohta kaadan vettä, alkoi tuomaan "esikohtauksia". Näissä se sähkö lähtee keskeltä leviämään, mutta palaa sitten takaisin, kun mitään ei tapahdukaan. Vaikka tunne ei ole sama kuin orgasmissa, niin noin teoriassa sitä on helppo selittää orgasmin kautta. Ensin tulee "esiorkkuja", eli melkein jo tuntuu tulevan, muttei sittenkään. Sitten lopulta laukeaa. Molemmissa samalla tavalla menettää hetkeksi itsensä ja tuntuu, ettei päässä ole muuta kuin se.

Hallitulla "aivosähköistämisellä" sain myös lopulta luotua itselleni suurimman kohtauksen koskaan. Tämä kesti jo lähes kaksi sekuntia, pullo tipahti kädestäni ja päähäni tuli vielä pieniä "jälkijäristyksiä" sen jälkeen.

En tiedä olenko hullu, kun noin aivoillani härkin, mutta kun tuo tuntuu niin jännältä. Pelottaa silti, että aiheuttaako tuo jotain pysyviä vaurioita tai mikä pahinta, onko tuo todella hälyyttävä oire jostain pahemmasta. Tästä en ole edes lääkäreille kehdannut kertoa, kun kuvailu on aika vaikeaa ja en millään jaksaisi sitä terveyskeskuslääkärin katsetta ja suunnaksuttelua. "Jaa". Ei myöskään inspaa mennä erikseen johonkin päätutkimuksiin, jos ei oikeasti ole syytä epäillä jotain.

Jos jollain on kokemusta jommasta kummasta asiasta, niin hihkukaa, kiva olisi tietää mistä tämä johtuu ja miten vakavaa tämä on. Tuo näköongelma olisi myös kiva korjata, ennenkuin lukeminen muuttuu mahdottomaksi.

Mitäs sitä tänäisestä. Vessassa pelleily jatkui, tosin meni vähän fiilikset sohia peiliä, kun vessassa haisi niin uskomaton mynnintuoksu. Kun tulin vessaan ja avasin pöntön, siellä killui yksinäinen puolukka. Kikatti niin, että meinasi tulla housuun, kun jotenkin meni pasmat sekaisin ja en tajunnut istuuntua pöntölle.

Jälkiruokana oli ruokalassa sitruunakiisseliä ja "kevytvaahtoa". En ole mitään kiisselimiehiä, mutta ihmetys oli suuri, kun se pelkkä kiisseli oli hyvää, saati se vaahto. Syömisestä ei vain meinannut tulla mitään, kun mietin, mitä ihmettä se kevyt on, josta se vaahto on tehty. Onko se tehty kevyt-nimisestä aineesta? Vai onko se esim. kermavaahtoa, josta on poistettu kerma ja sitä jäljelle jäänyttä vaahtoakin on sitten kevennetty. Maistui hattaralta, perhosilta ja valkoihoisilta lihavilta miehiltä. Kuin bileet suussani ja sut on kutsuttu.

Toisen työpisteeni ikkunasta näkee ulos parkkipaikalle, jossa tehdään jotain rakennustyötä. En voinut olla kikattamatta, kun näin sellaisen talon kokoisen paalauskoneen, sen vieressä iiison kaivurin, sen vieressä ison traktorin, sen vieressä normaalin traktorin ja sitten niiden takana viipelti sellainen puolikkaan ihmisen kokoinen vihreä miniminitraktori, jonka kauha oli noin kahden lapiollisen kokoinen. Tuli niin Kummelit mieleen ja työvälinearvonta. Mahtaa sen minitrattorin kuskilla olla itsetunto-ongelmia iltaisin, kun vaimokin jäkättää.

Puhuin eilen vai oliko se toissapäivänä Nakkipojusta. Vastoin yleisiä periaatteitani tässä on kuva hurtasta. En oikein innostu siitä, että galtsussa on lemmikkikuvia, mutta lohduttaudun sillä, että ei se ole juuri mun koira :P Oho, tein hymsyn. Siis HYMSYN! Kyllä, käytän hymsy-sanaa. Tulin kaapista.

Loppuun arvokas ja hieno runo Nakkipojasta. Näitä runoja lauleskelen itsekseni päivittäin. Olen hullu, tiedän.

Tässä onpi koira,
hyvin notkea ja noira,
koiran päästä lentää kipinöitä,
ja myös runsaasti sipinöitä.

Hau, hau, hau,
hepo haukahtaa,
Nakkipoika lentää,
ja ulos entää,
riimiparit stemmaa
hyvin ne stemmaa
loppu, mmaa.

Vessaninjaspecial!

Tunnen sydämeni pamppailevan kuin hirvi kun painaudun ovea vasten, avaan sen nopealla ranneliikkeellä ja syöksyn pimeyteen. UNAGI! Pimeässä osa aisteistani ei toimi, joka vain parantaa muiden aistien toimintaa. Hajuaistini virittyy äärimmilleen ja aivojen synapsit järjestyvät uudelleen tehostamaan kuuloa. Kaukaista kolinaa putkista, jokua taas hakkaa yläkerrassa hanaa täyttäessään kahvipannua. Muuten ympärillä on hiljaista, ilmastointilaitteen hurinaa lukuunottamatta. Siirrän huomion kuulostani hajuun. Tuhannet feromonit tuoksahtavat nenääni ja analysoin kuin haukka niistä tärkeimmät. Emäksistä teollisuusliuosta, kumia, kuitua, tupakkaa, lihapiirakkaa ja otsoonia, joka jää leijumaan loisteputkien ympärille. Huoneessa on selvä ihmisen haju, muttei tuore. Huokaisen helpotuksesta ja laitan valot päälle.

Kellertävä loisteputki värisee ja syttyy ja valaisee ahtaan tilan. Ympärillä on rauhoittavan sinistä, mutta samalla kliinistä. Koko tila tuntuu kuiskivan päähäni ristiriitaisia viestejä. Viihdy! Kiirehdi! Älä jää asumaan! Hyvää päivänjatkoa. Kirkaisen, kun tajuan jättäneeni lukon auki ja virheestäni valpastuttuani syöksähdän sisempään huoneeseen kuperkeikalla, jota kadun koko loppupäivän törmättyäni johonkin tahmeaan lattialla. Kiepsahdan polviasennossa ympäri, tartun vessaharjaan ja valmistaudun kohtaamaan vihollisen. Ei ketään. Harmi, tämä manööverini olisi varmasti tuonut yllätysedun.

Hieman pettyneenä kuitenkin avaan aarteen ja housuni ja istahdan hetkeksi paikalleni samalla iloisesti viheltäen. Taas yksi seikkailu ohi ja taas voittajana. Lopuksi pyyhin pyllyni ja harjoittelen kurki-paperi-asentoa peilin edessä. Olen voittamaton vessaninja!