IRC-Galleria

Työpäiviä on nyt pari takana ja Helsinkikin alkaa käymään tutummaksi. Ihan ekana pakko sanoa, että herrsiunaa miten mä rakastan Helsinkiä! Toki kyse on osin vielä uutuudenviehätyksestä, mutta kun täällä on ihmisiä ja ihmiset ovat söpöjä ja ihmisten lisäksi kaupunkikin on kaunis ja julkisilla pääsee. En tiedä onko käynyt "Uuden kaupungin illuusio", mutta kun melkein jokainen vastaantuleva tyttö näyttää söpöltä ja ne vaatteet ovat niin *kuol* Tämä siis keskustassa. Jostain oudosta syystä esim. Ruoholahdessa tai Lauttasaaressa ihmiset eivät enää näytä erikoisilta, vaan ihan taviksilta.

Tänään kävin hakemassa matkakortin, joskin ensin eksyin ja löysin itseni Foorumilta, jossa kävelin ympyrää ihan vain kävelyn ja tuijottamisen ilosta :D Sieltä sitten harhailin takaisin rautatieasemalle ja uusi yritys. Nyt pääsee siis vielä helpommin liikkumaan, kun ei tartte itseään kipeäksi maksaa ja aina käteistä keräillä. Rannekellonkin omistan piiiitkästä aikaa, sitä ilman oli jo oppinut elämään, mutta toisaalta ei työelämässä voi kellotta olla. Telkkaria ei ole vieläkään ja nyt vähän paininkin itseni kanssa, että pitäisikö oikeasti jättää ostamatta koko boksi tai odotella jotain hyvää tarjousta Topfieldin uuden 600-sarjan laatikoista. Jos joku nauhoittaisi minulle kaikki myytinmurtajat, selviytyjät, suojelijat ja haamutiimit, niin vittuako mä telkulla. Mutta vielä kun joku nauhoittaisi... Vapaa-aikaa on kuitenkin vähän, mutta toisaalta se tallentava digiboksi juurikin mahdollistaisi sen, ettei tarvitsisi olla enää telkkariaikojen orja, vaan sarjat voisi katsoa sitten kun on aikaa ja tylsää. Plah. Mutkun ei ole digibokseja! Kakkapimperot, ei voi olla tälläinen tuuri, että koko helvetin suomesta ei löydy sitä mallia mitä haluan, eikä ole mitään edes etäisesti korvaavaa (alle 150 euroa kalliimpana) tarjolla. Olen tuhlannut jo kaikkeen krääsään niin paljon, ettei kehtaisi enää 600 euroa maksaa boksista, kun sen voi saada 350 eurollakin.

Julkinen liikenne on tosiaan jees. Vähemmän pelottava kuin luulin, joskin turhan ahdas melkein kelloon katsomatta. Olen jopa salaa ylpeä siitä, että osasin ilman turhia aikatauluja tai karttoja tänään Pasilaan ja koulutuspaikalle vain vähän käyttämällä päätäni. Niin joo, eilen oli siis töitä, tänään koulutusta ja perjantaihin asti istun Pasilassa kuuntelemassa kouluttajaa. Ihan hyvä näin, niin saa edes jotain pohjatietoa työhön liittyen, eli edes teoriassa voisi osata jotain. Itse työ oli vähän naah. Eka päivä on toki aina eka päivä, mutten tiennyt mitä tehdä ja oli hyvinkin ulkopuolinen olo. Jospa se siitä.

Pääkipu, jonka luulin johtuvan huonosta näytöstäni on palannut ilman näyttöä. Ehkä se johtuu kaikista näytöistä tai niskajäykkyydestä ylipäätään. Se on sellainen hyvin terävä kipu, kuin sukkapuikko aivoissa jomman kumman silmän päällä. Kipu ei ole voimakkuudeltaan mitenkään kamalaa, mutta se tunne on tosi ikävä. Melkein mieluummin kokonaisvaltainen vellovan sähköinen pääkipu, kuin tuollainen sukkapuikkopääkipu. Pitää käydä työpaikalla hieronnassa, kunhan sen ensin osaa varata ja sinne uskaltaa mennä.

Tällä hetkellä eniten kaipaisin sitä, että joku näyttäisi minulle vähän kaupunkia, saisin käydä parilla (tai viikonloppuna useammalla) kaljalla ja kun tämä kuitenkin on Helsinki, niin täällä on varmasti jotain erikoiskauppoja, paikkoja, näyttelyitä ja ties mitä. Kartasta ja googlesta toki saa selville jotain, mutta kun siitä puuttuu sitten se sosiaalinen aspekti ja aina on kivempi seurata toista jonnekin jonka hän tietää kuin yksin googletella, kun ei edes tiedä mitä googlettelisi.

Miinuspuolena kaupungin "kauneudessa" on se, että täällä tuntee itsensä niin rumaksi. Kaikki ovat laihoja, vaatteet näyttävät "Helsinkiläisiltä" (eli hieman erikoisilta ja hyvin uudenkarheilta) ja muutenkin sänkipartainen fleecetakkinenkin onnistuu jotenkin näyttämään coolilta rokkarilta, eikä juntilta, kuten hän maaseudulla näyttäisi. Suuri määrä halpoja erikoisvaatekauppoja toki mahdollistaa nuo vaatteet, jos vain osaisin shoppailla, mutta muutenkin on vähän alemmuudentunnetta. Ehkä se tästä rapisee ja jos saisi hankittua liikuntaseteleitä ja lähdettyä pumppaamaan rautaa salille ja harrastamaan aerobikkiä, niin jospa se tästä. Tai ehkä jos hankkisi jostain ihan vain sitä itseluottamusta. Mistähän sitä saisi. Olen jotenkin niin erakoitunut ihmisistä ja sosiaalisista piireistä, että on jotenkin ihan mahdoton ajatus kuvitella olla olevansa kuin muut. Mikä pahinta, tämä myös estää vahvasti uusiin ihmisiin tutustumisen, josta tuleekin sitten noidankehä.

Ääh. Viekää joku mut kaljalle. Viekää joku mut shoppaan. Viekää joku mut kamppihengaan, ihq!

Noniin, täällä ollaan! Muutin jo lauantaina, mutta kun en jaksanut enkä ennättänyt lähteä "kylille" hakemaan modeemia, niin kävin sitten vasta tänään. Nyt pelittää netti ihmeen hyvin jopa, joskin ei tietenkään ongelmitta, kun antennijohtojakaja ei mahdu seinään. Onneksi ei ole (vielä) digiboksia, niin ei haittaa, mutta sitten kun on, en tiedä mitä tehdä. Itkeä ja lyödä päätä seinään tai hieman viritellä. Mä vain vihaan kaikkea sähkövirittelyä.

En jaksa nyt hirveästi vielä sepostaa, kun ei ole tietokonepöytää ja pitää istua lattialla tyynyjen päällä. Aika epäergonomista. Lyhyesti kuitenkin asun Lauttasaaressa, kämpässä on "jännittävä suihkuratkaisu" ja vielä jännittävämpi pesukoneratkaisu (suihkuttelu ammeessa, joka on helsingissä arkipäivää, mutta itselle shokki ja pyykinpesukone tulee sitten olohuoneeseen, koska keittiössä on liittimet, vittujeij!). Noin muuten kämppä on tosi nätti ja valoisa, siis vielä. Kohta siitä tulee ruma ja tunkkainen, kun saan kaikki tavarani leviteltyä. Ehkä voisi oikeasti ihan summassa vain lappoa 50% tavarasta kaatopaikalle, koska sitä taitaa olla jo liikaa. Tyhjä kämppä kun on hieno, ei voi kieltää ja olen istunut sohvalla verhottoman ison ikkunan edessä vain auringosta nauttimassa. En halua pilata sitä tökkimällä eteen verhoja ja kaihtimia ja muita, vaikka pakkohan se on, jos haluaa telkkaria nähdä. Ääsh. Harmi kun olohuoneessa on parempi näkymä ja makuuhuoneessa huonompi, koska olkkari pitää saada pimennettyä, makkarilla ei niin väliä. Naapurikin kävi jo valittamassa, ovea ei saa kuulemma paiskoa (eli sulkea). Pelottaa jo etukäteen mitä naapurit tykkäävät stereoistani, jos pelkkä oven sulkeminen rikkoo heidän tärykalvot. Tai siis yhden.

Ennätin jo harrastaa sosiaalista elämää vanhimman ystäväni (siis ensimmäisen, ei iältään vanhimman) kanssa, johon on tullut oltua turhan huonoissa yhteyksissä. Nyt ei ole enää tekosyytä olla pitämättä yhteyttä, kun hän asuu samassa kaupungissa. Käytiin jopa paikallisessa, kahdessakin. Ekaa ravintolaa en muista, sellainen rumanperus ja äänekkäitä ihmisiä. Toinen oli sitten legendaarinen Kujakatti, nykyään "Kujis", jossa kalja sentään oli lantraamatonta, mutta puutarhakalusteet sisällä aika jännä ratkaisu. Baarina ihmeen perusviihtyisä, joskin pieni, asiakaskunta sitten asia erikseen. Kyllä tuolla silti mielellään parit kaljat käy nappaan jos vain sisälle mahtuu, mieluummin kuin siellä ekassa, jonka nimeä en muista (en ollut kännissä, en vain muista, joku piraatti/tms).

Keskustassakin kävin hoitamassa asioita. Kuvittelin sen olevan kamalaa, mutta sehän oli ihanaa. Siellä on kuivaa asfalttia! Kesä! Ihmisiä oli paljon, muttei liikaa (paitsi bussissa, ruuhkabussikin on nyt sitten koettu). Olin kuin lapsi karkkikaupassa kun kävelin ympäriinsä, etsin liikkeitä ja tuijottelin ihmisiä ja heidän vaatteitaan. Ainoa ongelma oli se, että nyt _ei_ ole enää toppatakkikeli. Tartten kesätakin, mutkun en osaa itse sitä ostaa, vaan tartten shoppailukaverin :< Digiboksia en löytänyt mistään, kaikki möivät eioota. Paska. Clas & Ohlsonin löysin ja sinne meni rahat. Rakastuin tosin siihen kauppaan, koska siellä on kaikkea! Olen ehkä 2 vuotta etsinyt koaksiaalikaapelia ja sieltä sitä löytyi, mistään muista kaupoista ei. Siellä oli myös kaikki mitä saattoi kuvitella tai olla edes kuvittelematta kylpyhuoneeseen liittyen. Kuvittelin, että vessanpytyn kannen tai pesukoneen jatkokaapelien löytäminen olisi vaikeaa. Ei ole, C&O:lle vain! Ainoa miinus koko kaupassa se, että kauppakassit pitää sit raahata bussilla kotio ja täydessä bussissa ei ole kiva, jos on sylissä vielä vessanpytynkansi ja parinmetrin pituinen moppi. Pitää varmaan ne ostaa joskus silloin, kun tietää, että bussiin mahtuu.

Tästä tulee nyt pitkä, vaikken meinannut. Syömään kallista lähiruokaa ja sit iik-ailemaan huomista työpäivää. Kaikki vaatteet (ja muutkin tavarat) purkamatta, voisi vaikka ottaa niitä esille suoristumaan. Kraah. Jänskättää!

Nysse aika on sit käsillä. Johdot irti, pillit pussiin, patarummut pussiin, torvet pussiin, huilut pussiin ja kitarat pussiin. Jos Welho ei ole nopeampi avaamaan nettiliittymiä kuin Sonerat, niin palaillaan 4-6 viikon päästä.

Vittu paska kusi mälli horoporo kakkareikä anaalileppäkerttumunamankelihomoteuvoristo.

A N G S T!

Miksei vain voisi päästä vaikkapa jo yli.

Pääsiäiset on ohi ja muuttokiire alkanut. Kämppä on tosiaan varmistunut (toivottavasti!) Lauttasaaresta. Kallis ja pieni, mutta niinhän ne aina. Lauantaina pitäisi viedä ensimmäinen muuttokuorma Helsinkiin ja tulen sitten huhtikuun aikana vielä roudaamaan loput tavarat ja siivoamaan kämpän, sekä palauttamaan avaimet. Sinänsä ihan hyvä, että vanhan kämpän vuokrasopimus loppuu vasta huhtikuun loppuun, koska vaikka pitääkin maksaa kuukausi lähes turhaan vuokraa, niin ei tartte kerralla stressata muuttokuormaa kasaan. Olen hamstrannut jo sen verran tavaraa, ettei millään autolla sitä saisi vietyä yhdellä lastilla, jos ei sitten jotain kuorma-autoa vuokraisi.

Autoista puheenollen, jeij! Maksoin tosiaan autovakuutuksen vuoden nuljailun jälkeen ja nyt on siis käyttökuntoinen auto vanhempien luona. Olen jo monesti kertonutkin ajopeloistani ja -traumoistani, mutta jotenkin näiden useiden ajamattomien vuosien aikana olen henkisesti kypsynyt ajatukseen ajamisesta. Kun ajattelin rattiin tarttumista, päällimmäiseksi ei enää noussut mielikuva hiestä, tuskasta, verestä ja toimimattomista jarruista, vaan mukava, mutta toki hieman tylsä ja kivulias tapa siirtyä paikasta toiseen. Tuntui, että olin henkisellä tasolla päässyt ohi peloistani, joskin tottakai rattiin tarttuminen jännittää, kun en ole vuosikausiin ajanut ja kaikki säännöt ovat unohtuneet.

Kotona auton renkaita potkittuani ja huomattuani, että hiiri on tehnyt sisälle pesän (lemmikkejä, jeij!), olikin aika tarkistella auton kuntoa paremmin. Fiksuna poikana olin mukana vaihtamassa ja täyttämässä renkaita, joten ihan nuo peruskäytännönasiatkin nyt sujuu. Minä kun olen henkilö, joka oppii vain tekemällä itse, vieressä katsominen tai lukeminen ei auta ja monikin helppo käytännön asia on ihan ufoa, jos en saa sitä valvotuissa olosuhteissa tehdä itse. Ruoste vähän kukki, mutta mitään suurempia vikoja ei ilmennyt. Auto käynnistyi kuten pitikin ja akkukin oli vaihdettu uuteen. Jeij.

Heti ekalla kerralla hyppäsinkin sitten seuraavana päivänä rattiin viemään perhettä kaupoille. Pientä junaääntä lukuunottamatta autohan toimi jopa. Kaasujalkaa pakotti ja niskat iski jumiin, mutta muuten ajaminen oli helppoa, joskin äiti puristi aika kovasti auton ovenkahvaa ja kiljui risteyksissä, kun en kuulemma ajoissa jarruttanut :D Hauskaa tosiaan se, että minä teen itse ihan samaa kun veli tai exä ajavat autoa. Heti kun on itse ratissa, ei pelotakaan samalla tapaa. Itseasiassa huvittavaa huomata jopa se, että pelkäsin vähemmän ratissa kuin pelkääjän paikalla (ah, siitähän se nimi tulee!) veljen ajaessa, nyt kun on itsellä on kontrollivehkeet.

Peruuttaa en osaa. En tiedä miksi, mutta jotenkin aivoni eivät ymmärrä peruuttamista. Ihqu-Corollassani taitaa olla vielä jotkut zoomaavat peilit, koska en vain pysty mitenkään hahmottamaan niiden kautta maailmaa. Kyllä minä peileistä näen, mutta kun en ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Minun pitäisi saada peruuttaa jossain parkkipaikalla siten, että vieressä olisi läppäri ja siinä näkyisi parkkipaikka ylhäältä kuvattuna. Tällöin voisin suoraan harjoitella, mitä oikeasti tarkoittaa se, kun peilissä näkyy toisen auton keula, eli olenko lähellä, kaukana vai linkussa siihen nähden. Nyt yritän vain tehdä kaikkeni välttääkseni peruuttamista. Jos en voi välttää, sitten en tiedä mitä teen. Jätän auton niille sijoilleen ja odotan, että saan peruuttaa yksin ilman muita tai juoksen kiljuen karkuun. Ehkä jälkimmäinen. Hieman tosin lohduttaa se, että muutama tuttu eivät kortin saatuaan peruuttaneet vuosiin ja valitsivat kaikki parkkipaikat siten, ettei tartte peruuttaa.

Hieman enneunimaisesti (olen nähnyt autokoulukolarin jälkeen noin kerran viikossa kohta 10 vuoden ajan unia, jossa ajan autoa, jonka jarrut eivät toimi ja törmään edelläajavaan) suunnitelmani kuitenkin menivät uusiksi. Tarkoitus oli ajaa Toyotani Varkauteen nyt ja sitten joskus huhtikuun lopulla täältä Helsinkiin, mutta koska jarrut eivät toimineet (!!!), niin auto jäi kotio. Iskä korjauttaa ja katsastuttaa sen ensin. Onneksi jarrujen toimimattomuus ei ollut samanlaista kuin unessa, eli kyllä ne jarrutti, mutta lukkojarrutuksessa vain toinen takarengas meni lukkoon. Ei hyvä, kuten testatessa huomasin auton kääntyessä hetkessä kohti penkkaa. Sen verran oli kuitenkin jäänyt mieleen autokoulusta, että osasin jopa nostaa jarrua ja oikeasta auton välillä.

Hieman noloa myöntää, mutta amistelin jo vähän autolla. Kun en uskaltanut tosiaankaan peruuttaa, enkä halunnut myöskään ajaa parkkipaikalle kääntymään, niin ainoa tapa kääntää auto oli ajaa vanhempien luota 13 kilsaa lähimpään kirkonkylään ja siellä matkahuollon pihassa ajaa auto ympäri, kun siinä on sellainen O-liittymä pihalla. Koska tie oli ihan saatanan liukas ja myös hyvin luminen, oli ihan pakko liukkauden tajuttuani vähän kaasuttaa ja heittää perää. Sitten kikatin koko kotimatkan pilluralliani. Puuttui vain passomusa ja kaljalippis. Niin ja se peränheittovauhtikaan ei tainnut olla ihan tarpeeksi nopea.

Jottei menisi ihan autoamisteluksi, niin kerron myös ideastani aloittaa Uusi Elämä (TM). Tällä kertaa olen niin fiksu, etten oleta elämäni muuttuvan mahtavaksi vain sillä, että muutan Helsinkiin. Eihän se muuttunut sellaiseksi, kun muutin Lappeenrantaan tai Varkauteen. Itse pitää siis tehdä jotain. Helsingissä on onneksi mahdollisuus saada ja nähdä kavereita ja elää, mutta jos tökötän kämpässäni verhot kiinni, niin ei ne mahdollisuudet tule kotiovelta minua hakemaan, ainakaan paria kertaa enempää. Ja kun olen myös huomannut miten tietokone passivoi, niin aion lyödä pirua kivellä päähän ja rajoittaa koneaikaani. Olen huomannut näin työttömyyden aikana, että jos herää vaikka klo 09 ja aamupalan syö koneella, niin siinä vaiheessa kun tekisi mieli tehdä jotain muuta, kello on jo yleensä 14 - 18. Se aika vain jotenkin ryntää, eikä siinä koneella edes tee mitään, kunhan roikkuu netissä ja painaa F5, F5, F5, F5, kiroilee ja F5, F5, F5. Jos taas aamupalan syö ruokapöydän ääressä, niin kun kello lyö 14, sitä on siivonnut, pelannut pari tuntia pleikkaa, lukenut kirjaa, käynyt lenkillä, laittanut ruoan uuniin ja haaveillut ja käynyt tietokoneella lukemassa sähköpostit ja palannut takaisin haaveilemaan. Ilman konetta on toki tylsää, mutta "Mitäs nyt tekisi?" kysymykseen tulee aina vastaus "Olen lisää koneella", jos on jo ennestään koneella. Jos taas istuu sohvalla ja pyörittelee peukaloita, niin "Mitäs nyt tekisi?" kysymykseen voi tulla ties mitä vastauksia. Lähden ulos. Juon kaljan. Venyttelen. Nautin ihan vain auringosta. Otan päikkärit. Laitan kasvonaamion. Pelaan pleikkaa. Järjestelen sukkalaatikon. Käyn kaupassa. Mitä vain!

Uuteen Elämään (TM) ja tsadilaisuuteen toki kuuluu myös uusi ulkonäkö. Laihdutusurakkani alkaa olla piirua vaille valmis, joskin hieman epäonnistunut, koska normaalipainon alaraja lähestyy ja läskiä on vielä liikaa, kiitos aerobisen kuntoilun täydestä puutteesta. Koska Lauttasaaressa on kuntosalit ja kuntoilukeskus ihan vieressä, ajattelin liittyä mahdollisesti kuntoklubiin. Kallista lystiä, mutta ehkäpä sillä 55-75 €/kk hinnalla olisi sitten motivaatiota myös tehdä jotain. Minä olen vielä tasan just sellainen ihminen, että minähän en yksin jaksa tehdä mitään. Lenkkeily tai kotona painojen nostaminen on itsensä pettämistä ja se lopahtaa aina viimeistään parin viikon jälkeen. Kuntosalilla sen sijaan olen käynyt säännöllisesti ja siellä on aina kivaa. Eli kun en kerta lenkkeile ulkona, niin miksipä en lenkkeilisi kuntosalilla. Voin myös lopultakin osallitua ihaniin hikijumppiin, eli joihinkin ties mihin bodyhässäköihin ja tuolla kuntokeskuksessa on vielä hyvin vahva Aishi-edustus, joka on pop ja crackle, koska tarkoitukseni on ollut aloittaa Aishi tai Pilates. Pilatestakin taisi olla tarjolla, joten voin aloittaa vaikka molemmat.

Uusi Elämä (TM) näkyy myös uudistuvassa vaatekaapissa ja sisustuksessa. Ajattelin, että jospa kerrankin sisustaisin (/sisustuttaisin) ihan oikeasti. Etenkin piskuisesta makuuhuoneesta saa varmaan aika hienon kun näkee vähän vaivaa. Nyt voisi kerrankin miettiä jotain teemaa, eikä vain sisustaa maustetyyliin, eli vähän "kustakin purkista". Ehkä toteutan myös ikihaaveeni ja maalaan kattoon fosforilla tähtitaivaan (ja kärsin sitten pahoista unista, kun ne ploistaa silmiin). Uusi Elämä (TM) voisi myös helliä täysin tuhoutunutta selkääni siten, että viskon kaatopaikalle nykyisen tietokonepöydän ja tuolin ja ostan kalliilla uudet tilalle. Jos tuoliin käyttää 60-100 euroa ja pöytään tuplasti tuon, niin ehkä voisi saada jotain sellaista, jonka ääressä voisi vähän ergonomisemmin olla. Nykyinen asento on puhdasta helvettiä ja kivikova täysin selkää tukematon neliöpenkki on käytössä vain siksi, kun 30 euron "selälle hyvä" tuoli tappoi selkäni ja niskani lopullisesti. Tiedänpä ainakin, että halvalla ei saa hyvää ja samanmallista Executive-tuolia en osta enää koskaan. Pyllyni ei ole niin syvä, että voisin nojata selkänojaan, vaan asento tuolilla on aina etukumara.

Sitten vielä kun saisi Uuteen Elämään (TM) sen elämän. Vaikka Helsinki onkin iso paikka, ihmeen vähän tuttuja siellä asuu. Toisaalta Helsingin isoudessa on se hyvä puoli, että kuka tahansa uusi (netti)tuttu on suuremmalla todennäköisyydellä pk-seudulta kuin jostain muualta. Jäljelle jää enää yksi dilemma, mistä helvetistä minä revin aikaa kaikelle tuolle. Tjaa-a.

O-ou, musta tulee pläski. Kun en kerta juonut, niin sitten söin. Eilen ja tänään. Kirottu Lidl, rasvapizzat, karkit, chicken wingit ja sipsit. Byää. En edes uskalla merkitä huomista painoani seinälle, kun minun niin nätti tasaisesti alentunut käyrä tulee repeämään kuin myyrän takamus.

Mitäs tässä onkaan viimepäivinä tapahtunut. Ainiin, sain siis töitä ja paikka on varmistettukin, joskin nimi ei ole vielä paperissa. Asuntoja olen etsinyt huonolla onnella, suureksi osaksi siksi, etten ole osannut hakea oikein. Minä kuvittelin, että voisin etsiä kaikki teoriassa järkevät kohteet, naputella ne exceliin ja sitten vertailla kämppiä eri kriteereillä ja harkita, mikä niistä on sopivin, mutta eihän se homma niin toimi, kun ne kämpät saattavat kadota parissakin tunnissa ja vaikkeivat katoa, se voi olla silti jo varattu. On siis ihan mahdoton vertailla niitä keskenään. Pitää siis laittaa kaikki asuntovahdit päälle, kytätä arkisin vähintään sen 8-16 ajan sähköpostia ja heti kun tulee uusi kämppä, laskea sen hyvyys ja jos voisi kuvitella muuttavansa, niin soittaa välittäjälle ja sanoa, että mä tahon tän! Onneksi tämäkin asia selvisi, muuten minä olisin kiltisti vain odotellut ja ilmoitellut järjestään päiviä tai tunteja myöhässä, enkä saisi koskaan mitään.

Jostain syystä minuun iski yhtäkkiä voimakas surumielisyys toissapäivänä. Se vain tuli jostain ja olosta tuli yhtäkkiä samanlainen mitä syksyllä. Kyseessä ei ole angst-olo, vaan enemmänkin sellainen :(-olo. En kieriskele itsesäälissä enkä mitään, mutta ihan jo naamasta näkee, että kaikki ei ole ok, kun suupielet roikkuvat alaspäin ja otsassa on ryppy. Näytän samalta kuin äiti, jonka lapsi on kidnapattu ja uhattu tappaa. Sekoitus stressiä ja surua, sekä epätoivoisuutta. Ehkä se asunnonhakustressi laukaisi tuon tai ehkä muuten vain koko muutto ja elämäntilanteen muuttuminen ylipäätään oirehtivat näin. Olen jostain syystä ollut lähes ylityyni tämän työn suhteen. En osannut jännittää hirveästi haastatteluja, en osannut hyppiä kattoon työn saamisesta ja jostain syystä yhtäkkiä olen pystynyt soittamaan puhelimella ties mihinkä ilman paniikkia. Normaalisti kun vähintään tunnin hautoisin sitä puhelinnumeroa käsissäni ja kirjoittaisin itselleni repliikit. Ehkä se mystinen tunteettomuus nyt purkautuu tälläisenä alakuloisuutena.

Toisaalta kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että halusin juhlia työnsaantia. Edellisessä taisinkin jo kirjoittaa, että yksin juhliminen on tylsää. Jep, jopa niin tylsää, etten edes viitsinyt sitten juhlia. Rosso ja Kotipizzakin jäi väliin ja tilalle tuli liikaa Lidlin paskaruokaa. Pääsiäisen ja muuttokiireiden takia voi mennä hyvinkin 3-4 viikkoa, ennenkuin ennättää heittää "tsadissa" vapaalle ja kivahan se olisi ollut vähän kuin pitää läksiäiset vielä täällä asuen. Uudessa kaupungissa en tykkää heti niinkään juhlistaa muuttoani, vaan enemmänkin pari ekaa viikkoa ujosti yksin yrittää tutustua lähialueisiin jännäkakat puntissa. Niissä ekoissa juomakerroissa on aina jotain maagista, vaikka ne aina ovatkin juhlintaa ajatellen tosi tylsiä. Muistan niin elävästi ensimmäinen ryypiskelykertani Kuopiossa, kun kartta kädessä kävelin torille ja join ylimakeaa kiljua, jota taisin vähän laatatakin ja joka ei edes noussut. Sitten kotiin. Kaikesta huolimatta se oli erikoista. Varkaudessa istuin sohvallani pimeässä asunnossa (en omistanut vielä lamppuja) yksin ja katsoin juuri ostamaani digitelkkaria ja join Tapiota. Keskustassa kävin nukahtamassa. Outoa kyllä, Lappeenrannan ekaa kertaa en muista, tosin asiaan vaikuttaa hieman se, että olin käynyt siellä ehkä joku 3-5 kertaa ryypiskelemässä jo ennen muuttoani, joten ihan sellaista puhdasta ekaekakertaa ei niinkään tullut.

Vaikka vihaankin muuttoa fyysisenä toimenpiteenä, tykkään kovasti siitä, kun maisemat vaihtuu. Aina myös toivoo ja olettaa, että muutto toisi sellaista virtaa ja muutosta ylipäätään elämään, jotta voisi pyrkiä ulos rutiineistaan. Valitettavasti harvoin niin käy, mutta jospa tällä kertaa. Edellisistä muutoista viisastuneena tiedän kyllä sen, että itsestään mikään ei tapahdu, joten pitää vain aktiivisesti tavata jokaista tietämääni Helsinkiläistä kaljatuopin äärellä, etten taas erakoidu yksin isoon kaupunkiin. Etenkin jos kämppä tulee olemaan hieman syrjemmässä ja sinne menee yhteydet läheltä työpaikkaa, on niin helppo lähteä suoraan töistä kotia ja sinne tielleen jäädä. Jo se, että kulkuyhteyteen päästäkseen pitäisi kulkea keskustan läpi, auttaisi paljon, kun silloin on helpompi jäädä sinne "hengaamaan". Periaatteessa optimaalisinta olisi toki asua niin lähellä keskustassa, että töistä voisi suoraan kävellä kämpille hieman virkistäytymään ja sit "kylille", mutta arvata saattaa, ettei se onnistu kuitenkaan, vaan sitä jämähtää siihen sohvalle tai koneen ääreen, etenkin jos joku kaveri ei vonkaa johonkin.

Enää hieman yli 2 viikkoa muuttoon. Pitäisi jännittää, muttei vielä. Sen pitäisi jännittää triplasti, että reilun viikon päästä minulla on auto, joka pitää ensin ajaa tänne ja sitten vielä Helsinkiin. Tämäkään ei jännitä, vaikka olen viimeksi auton ratissa istunut pari vuotta sitten ihan vähän ja enemmälti herra tietää milloin, joskus 6-7 vuotta sitten. Kääk!

Tekisi mieli kovasti aloittaa helsingissä jotain sosiaalisia harrastuksia, mutta kun ei tiedä mitä. Varmasti helsingistä löytyy ihan mitä vain, mutta kun ei edes tiedä niitä valikoimia, niin miten niistä mitään valita. Pitänee tutkia jotain nettisivuja tai ties mitä kelttiksiä, että löytyisikö jostain joku lista kaikista harrastuksista ja niiden harrastuspaikoista, tätä kautta kun voisi saada huisisti ideoita, että hei, totahan mä haluankin koklata! Punttisaleilua pitää ehdottomasti jatkaa, mutta tekisi mieli myös tanssia ja käydä pilatesissa, sekä sitten ei-fyysisemmin harrastaa esim. astronomiaa ja jotain sellaista, jota harrastetaan tuopin kanssa kuppilassa paskaa puhuen.

Loppuun (tai siis alkuunhan se tulee) kuva minun Hulk-ilmeestäni. Osaan jännittää kaulan kaikki jänteeni hyvin irtonaisiksi. Kuvista valitettavasti se ei näy niin hyvin kuin oikeasti, niitä jänteitä on viisi ja ne hyppäävät tosi selvästi esille. Kiitos laihduttelun nuokin nyt näkyy. Mitään hyötyähän siitä ei ole, että kaulassa törröttää hirveitä "suonia" kun ilveilee, mutta ilveily onkin kivaa!

Mä haluaisin juhlia ihan kunnolla ja selvästi tätä työpaikan saamistani. Haaveissani olisi mennä johonkin hienompaan roskaruokapaikkaan syömään mahansa täyteen, esimerkiksi Kotipizzaan tai Rossoon. Sitten kun kykenisi taas liikkumaan, samalla matkalla menisin johonkin ravinteliin kaljoittelemaan ja tilaisin kaikkia hauskoja drinkkejä. Koko illan budjetti jotain 50-100 eur. Mutkun snif, ei tuo ole yksin kivaa. Voin tarjota vaikka nuo pizzan Rossossa (syö ja juo niin paljon kuin jaksat!!), jos joku lähtisi völjyyn. Tai kutsuisi minut völjyyn, en näe ole varma, haluanko "juhlia" täällä Varkaudessa yhtään mitään.

Jos käy perinteiset, eli lähden yksin humppaamaan, niin sitten on dilemma ruoan suhteen, Rosso vai Koti"pissa". Kävin työkaverin kanssa oliko maanantaina vai tiistaina Rossossa lounaan aikaan. 7.5 eurolla tosiaan saa syödä ja juoda niin paljon kuin jaksaa, jossa syödä tarkoittaa kahta eri pannupizzaa, pastaa ja keittoa + salaatit päälle. Pannupizza oli jotenkin tosi kiehtovaa. Eihän se ole puhtaasti niin hyvää kuin normipizza ja hävisi jopa työpaikan ruokalan pizzalle, mutta se oli erikoista. Lisäksi ilmainen limppari ja Rosson hienohkomainen sisustus jotenkin toivat uutuusjännitystä. Pienenä pettymyksenä ennätin syödä itseni vain täyteen, en ähkyyn ja nyt jäikin kaivelemaan sellainen henkinen onttous, että mä tahdon uudestaan Rossoon ja tällä kertaa syön niin paljon, että varmasti saan rahoilleni vastinetta ja pelkkä Rosson näkeminen yököttää. Tuntuu kuitenkin vähän pöljältä mennä yksin pariksi tunniksi lounasaikaan syömään Rossoon, kun taas pizzapaikassa tuo ei niin pöljältä tuntuisi. Paitsi että minä en halua normaalia lättypizzaa, vaan pannupizzan, eli pitää mennä kotipizzaan, jossa kebab-pannari maksaa 10.40. Hieman hullua maksaa 10.40 yhdestä räiskäleestä, kun 7.50 saisin syödä niin paljon kuin jaksan, mutta toisaalta Kotipizzassa olisi jotenkin helpompi syödä yksin, koska pizzeriassa se ei ole niin outoa, paitsi... GAAH! JELP! Kohta en syö mitään, lämmitän pakastimesta mustikkarahkapiirakkaa ja juon salaa pullon valkkaria. Kakkiaiset. Ketkä? En tiedä.

Ainiin, sain asumislisää. Vuhuu. Pileet! Paitsi että typerä minä, kun hain sitä vasta nyt. Sitä kun saa vain hakukuukautta edeltävältä kuukaudelta aikaisintaan, joten menetin noin 260 euroa siinä, kun en hakenut ajoissa. Kakka. Buu. Pileet peruttu :<

...nimeni on Pasi. Asun Helsingissä ja työskentelen Satama Finlandilla Junior software developerina. Nyt saatte kummartaa! Pennuille jaffaa, isommille täytekakkua!

Eli sain töitä! Jiihaa! Suck my hairy bullsarna! I gettu jaab! Hiers ö manki chau, its all mankis feivörit!

Nyt sitten hirveällä kiireellä hankkimaan asuntoa Helsingistä tai lähialueelta. Jos teillä on nätti ja halpa vuokrakämppä radan varrelta, ilmoittakaa. Ps. Ei kiitos "Tehoneliöt, jännä suihkuratkaisu, tee se itse -miehen unelma!" tyylisille kämpille.

Jännittää. Pelottaa. Naurattaa. Mahassa on perhosia ja perhosilla on oksennustauti. Jeij!

Aloitan takaperoisessä järjestyksessä, koska kuva tulee aina ekaksi, joten on loogista siitä kuvasta kertoa. En ole mikään pakastepizzojen ystävä, vaikka muuten pizzasta tykkäänkin. Pakastepizzat ovat kuitenkin halpoja verrattuna pizzeriapizzoihin ja minulla vielä se dilemma, että lähimmästä pizzeriasta kannettu pizza on kylmä kämpillä ja kotiintilaus maksaa, eikä se parempi pizzeria edes kotiinkuleta. Jos ei siis halua mennä paikan päälle syömään, on pakko tehdä itse tai tyytyä kauppojen valikoimaan. Kun Tokmannilla oli Grandiosat vain 1.99 eur kipale, niin ajattelin kokeilla sellaista. Tähän asti olen vain syönyt Lidlin meetvurstipizzaa (rasvaista, yöh), Rainbowin pizzaa (ääh, tylsää) ja Appetit pizzaa (plaah). Mielestäni ne 70 sentin roiskeläpät ovat paljon parempia kuin pakastepizzat. Grandiosaa olen kuitenkin luullut laatumerkiksi ja oletin saavani varsin hyvän pizzaelämyksen.

Ihana ekana kuitenkin ihmetytti pizzan keskellä oleva mälli. Okei, älkää teilatko, mä olen Grandiosa-neitsyt, joten en tiennyt sen olevan sulatejuustoa. Ennätin kuitenkin jo ottaa ja muokata tuon kuvan, joten kikatusmielessä tänne sen laitan. Säikähdin vain niin ja mieleen tuli se huumorikuva jostain ulkomaalaisesta pizzeriasta, jonka mainoslehtinen on täynnä tosi hoono somi ja jossain reunassa lukee: "Jokainen pizza sisältää yllätyskastikej". Ihanaa, juuri sitä kaipaankin pizzoihini ;<<<

Paistoin ohjeen mukaan ja kun avasin uunin luukun, palohälytin rupesi kiljumaan. Tulipa vähän kuntoilua, kun panikoin ja yritin etsiä jotain tuolia, jonka avulla yletän kattoon vetämään hälyttimestä patterit pois. Sori naapurit. Ohjeen mukaan pizzan piti olla min 10 minsaa uunissa ja se oli 10 min, olisi pitänyt siis uskoa nenää, kun palaneelta haisi. Ei se onneksi pilalle (?) palanut, yksi reuna muistui ja muuten oli rapsakampi. Voin toki syyttää pizzan tylsästä mausta itseäni. Ehkä Grandioisat ovat oikeasti huippuja, mutta jos niitä edes vähän polttaa, niistä tulee tylsiä. Tai sit ei. Olipa mitäänsanomaton kokemus. Kebabpizza. Ai?! :O En huomannut. Maistui suolakurkulta ja juustolta. Parempaa kuin Rainbow, huonompaa kuin Lidl, 20 kertaa huonompaa kuin mikä tahansa lättypizza. Hyvän (ja halvan!) pakastepizzan etsiminen siis jatkuu. Ristorante lienee seuraava.

Hypätään sit alkuun. Nyt kun tiedostin, että tietokone on ehkä "hieman" ongelma minulle, ajattelin vähän muuttaa toimintatapojani. Aamulla en laittanutkaan konetta päälle ja aamupalan söin ruokapöydän, eikä koneen ääressä. Vau. En muistanutkaan, miten kivaa se oli, etenkin kun oli hesari luettavana ja sai katsella ihmisiä ulkona. Samalla vähän alasti ikkunan edessä joogailin itseni ja jalankulkijoiden iloksi. En mä siis oikeasti mitään joogaa osaa, mutta hengittelin, pistin silmät kiinni, ojentelin raajoja ja annoin auringon porottaa. Se oli ihanaa. Vastahakoisesti sit puin housut jalkaan, mutta heti oli ihan erilainen fiilis. Koska nukuin vielä sopivasti, en liian pitkään, enkä liian lyhyesti, oli olo virkeä. En vieläkään avannut konetta, vaan pelasin pleikkaria. Joku voisi sanoa, että "sama asia", mä en. Pleikkarilla pelaaminen on kivaa pienissä erissä. Jokin siinä vain on, ettei sitä jaksa tuntitolkulla hakata. No okei, joku huippupeli ja savetusmahdollisuuden puute, niin voi max mennä 4-6 tuntia kerralla, mutta yleensä pleikkarisessiot ovat 1-2 tuntia. Juuri sopivasti. Tietokoneella kun voi maksimissaan istua 24 tuntia putkeen ilman unta ja vähällä ruoallakin ja joku 16 tunnin sessio ei ole mitenkään tavaton.

Tästä kaikesta virkistyneenä päätin, että tänään en kiroile. Minulla on paha tapa ihan älyttömästi suuttua ja hermostua asioista, joissa mokaan tai jotka eivät mene tahtoni mukaan. Jos tipuutan mustikkarasiasta puolet vahingossa lavuaariin, viillän käteni lusikankuivaustelineessä oleviin veitsiin tai kone jökkii, niin VITTU SAATANA PERKELE lentää ja stressi sattuu mahaan. Tänään ajattelin olla kiroilematta ja olla suuttumatta. Itseasiassa nuo kaikki kolme tapahtuivat lupauksen jälkeen. Mustikoita katsoin hetken epäuskoisena, sitten rallattelin, että sellaista sattuu ja siivosin ne roskiin. Viiltynyttä sormea vain vähän puhaltelin ja ajattelin, että ehkä exäni oli oikeassa kun sanoi, ettei veitsiä pidä kuivattaa terä ylöspäin lusikankuivaustelineessä. Ääsh. Koneen jökkimisenkin siedin kuin rauhallinen mies. Pari kertaa lipsahti PERKELE päivän aikana, mutta ne tuli ihan vahingossa ja oikeastaan ilman suuttumista. Hups. Parannan taas tapani.

Kävin pitkällä lenkilläkin, joka ei tosin ollut niin kivaa kun olisi voinut olettaa. Oli jotenkin tosi ruma keli, sellaista kello kolmen pilvihämärää. Ei hienoa pakkasta, muttei hienoa lämmintäkään. Jotenkin ankeaa vain. Lisäksi jostain mystisestä syystä iPodin kuulokkeet eivät pysy korvissani, jos on pakkasta. Sisällä pysyy. Ulkona pysyy, jos on plussaa. Ulkona ei pysy, jos on miinusta. Ei vain pysy. Ne pitää tunkemalla tunkea käytävään, jolloin sattuu hirveästi korvaan. Inhaa, enkä tajua miksi. Minulla lienee mutanttikorvat. Onneksi iPodin kuulokkeet tosiaan pysyy lämpimässä, entisen Creativen kuulokkeet eivät pysyneet koskaan, jos yhtään liikkui.

Kävin lenkin yhteydessä tosiaan Tokmannilla. Se on ihana paikka, kun siellä on myös varsin kattava ruokaosastokin ja jotain erikoistuotteita lukuunottamatta sieltä saa aina kaiken mitä tarttee (erikoistuote oli tällä kertaa Turkkilainen jugurtti, jota ei myyty, harmi). Lisäksi sitten kauppa on täynnä kaikkea muuta halpaa krääsää. Halpa krääsä on heikkouteni. Ostan mitä tahansa, jos se on halpaa, KOSKA SE ON HALPAA! Tällä kertaa mukaan tarttui 5 euron paketti jotain Omega-hässäkkää ja 5 euron käsipainot, jotka tosin olivat 1kg per paino, eikä 2kg. Plaah, vittujako mä noilla teen? Ostin myös harjanvarren treenausta varten, joskin janda-rutistukset epäonnistuivat kun huomasin, etten saa enää tehtyä yhtään normaaliakaan istumaannousua. Salitreeni on kyllä voimiani kehittänyt, mutta jotkut lihakset ovat edelleen surkeassa kunnossa. Pitää nyt salitreenin lisäksi kotona voimistella ja voimailla, niin saa tasapuolisemmin lihasvoimaa. Harmi vain, että olen rikkonut jossain selkäni ja liike kuin liike tuntuu kuorittavan yhtä kipeää nikamaa. Äää.

Ainiin, Tokmannista. En tiedä mikä ulkonäössäni oli niin tuttavallista (lenkkarit, ulkoiluhousut, toppatakki, huppari, lippis), mutta minulta pyydettiin apua jopa kahdesti. Normaalisti saldo on 0. Joku ihana aasialainen tyttö (joita täällä on paljon, jeij, koska paikallisessa amk:ssa opiskelevat) kysyi minulta, mikä on punaisten paprikoiden hinta. Tai näin käsitin hänen kysyvän, koska kun kerroin, mikä hintalapuista on minkäkin väriselle paprikalle, hän kiitti. Jeij. Sitten kohta joku vanhempi nainen kysyi, että mitkä levitejuustot ovat alennuksessa. Jahas, mähän sen tiedän. No okei, tiesin, koska siinähän ne luki. Harmillisesti vain nainen päätyi ottamaan Heaven-tuorejuustoa, jota itsekin otin ja se on tarkoitettu jälkiruokiin, eikä leivän päälle. Paskan möitte! Noh, teenpä sit marjarahkajuustopiirakkaa. Om nom nom nom! Ostin myös paketin keksejä, jotka iskin heti pakkaseen. Nyt minulla on jäätyneitä keksejä. PIMSEJÄ, kuten äitini sanoi ja siskoani kiusasi. Otatko PIMSIN? Onpa maukkaita PIMSEJÄ!

Pieni rako rakkaudessa vielä sen suhteen, että Haamutiimi on mennyt vähän pikakelausmoodille. Alussa yhdessä jaksossa oli noin 1.2 tutkimusta, eli yksi kokonaan ja toista vähän aloiteltiin. Minusta tämä oli jännä, mutta hyvä ratkaisu, eli ei oltu erikseen pätkitty yhtä tutkimusta juuri jakson mittaiseksi. Nykyään on, jokaisessa jaksossa kun on tasan 2 tutkimusta. Ei hyvä, koska nyt niistä ei tunnu jäävän käteen mitään jännittävää. Menevät paikalle, kävelevät vähän, tutkivat tulokset ja ei mitään. Ei niissä alkupäänkään jaksoissa mitään löytynyt, mutta kun koko sarjassa minua eniten kiihottaa se kauhuvektori, siis se kun yhtäkkiä ovi läimäytyy kiinni tai on kokoajan ihan kamalan ahdistava tunnelma, vaikkei mitään tapahtuisikaan. Nyt kun sitä tutkimusta ei näytetä eikä niitä tunteita tuoda esille, niin sarja ei enää jännitä. Plaah. Ihana sarja silti, yksi parhaita mitä nykyään tulee, mutta toivottavasti palaisivat takaisin vanhaan 1.2 - 1.5 tutkimuksen per jakso vauhtiin.

Taas on yksi Helsinkireissu ohi. Kuudelta herätys, kymmeneltä illalla kotio ja tämä kaikki tunnin haastattelun takia. Mutta onhan se sen arvoista. Haastattelu meni hyvin. Ei täydellisesti, mutta hyvin. Oli jotenkin tosi vapautunut olo jutella, vaikken ihan täysin ymmärtänytkään, pitäisikö minun toistaa kaikki mitä ekalla haastattelukierroksella sanoin vai tyytyä vain tuomaan ilmi asioita, joita en silloin kertonut. Kemiat ainakin synkkasi (siis minun mielestäni, heistähän ei tiedä) ja oli supervapauttavaa huomata, miten sosiaalisesti sitä osaa olla toisten edessä kun vain kehtaa.

Haastattelua lukuunottamatta meinasi luonnonvoimat olla vähän vastaan. Jostain mystisestä syystä en tee asioita helpolla tavalla. Olisin voinut mennä aseman läheltä bussilla lähelle Satamaa ja käveltävää olisi jäänyt vähän. E-ei. Minä kävelin koko matkan, vaikka taivaalta tuli räntää. Käytinkö varta vasten mukana ollutta sontikkaa? En. Siinä vaiheessa kun tajusin takkini olevan litimärkä, sain vasta kaivettua sontikan esille, tosin siinä vaiheessa olin jo lähellä merta ja kiitos tuulen se sontikka ei hirveästi pään päällä ollut. Kun pääsin perille ja vessaan, luulin hiusteni olevan kosteat, mutta ne oli ihan vesimärät. Siis sellaiset kuin suihkusta tullessa. Eivät yhtään pystyssä, vaan litassa päätä vasten. IIK! Onneksi oli aikaa sipsiä.

Tuohon sosiaalisuuteen vielä se, että minä olen osoittanut lukioaikoinani sen, että minä osaan olla myös joillain tavoin sosiaalinen. Minä pystyn olemaan satojen tuttujen ja kymmenien kavereiden kanssa, minä tykkään hengata kylillä, tutustua ihmisiin, jne. En minä siis mourota kotona siksi, kun en halua sosiaalista elämää, jotenkin en vain saa itseäni ruoskittua siihen. Minulla onkin siis selvästi kaksi puolta: toinen puoli haluaa olla yksin ja mielellään koneen ääressä, toinen taas haluaa olla porukassa, elää, lähteä ulos. En olisi onnellinen, jos olisin vain toista. En ole onnellinen, kun olen 24/7 yksin kotona, mutten olisi myöskään onnellinen, jos en saisi koskaan omaa rauhaa. En vain tiedä sitä, mikä minä lopulta olen. Olenko minä ujo erakko, joka voi leikkiä olevansa sosiaalinen, vaikkei ole? Vai olenko minä sosiaalinen, joka on masentunut erakoksi? Epäilen hieman, että vika on tietokoneessa. Tietokone ja etenkin netti passivoi. Ei ole mitään pakkosyytä lähteä sinne baariin tai lenkille, kun voi olla koneella. Kuopiossa kun en omistanut tietokonetta vuosiin, toki yksin vietetty vapaa-aika oli helvetillisen tylsää (ristikoita, ristikoita), mutta kiitos sen helvetillisen tylsyyden tulikin vietettyä paljon aikaa kylillä. Tässä on siis vittumainen dilemma. Jos viihdyn kotona, en elä. Eli minun pitää tekemällä tehdä kodistani niin tylsä paikka, että on pakko elää. Ääh. Haluan molemmat! Haluaisin ihan itse elää niin paljon kuin haluan ja silti viihtyä kotonakin. Tämä ei vain toimi.

Itse reissusta jäi taas maaginen olo. Vaikka olikin märkää, kurjaa, loskainen Helsinki on ruma, autot pelotti, juna oli tunnin myöhässä ja pyllykipu on taas palannut (tulee, kun istuu pitkään samassa asennossa jalat koukussa). Ekanakin se, että näkee hirveästi ihmisiä, on ihanaa ja ihanuutta lisää se, että siellä on paljon söpöjä tyttöjä ja etenkin kun vielä helsinkimuotiin kuuluu paljon vaatteita, mitä rakastan, niin ahhh! Se tyylien sekamelska, ernut, gootit, rokkitytöt, helsinkimäiset tavikset, jne jne. Toki tuohon liittyy se efekti, että uuden kaupungin ihmiset näyttävät aina paremmilta. Sitten kun sinne muuttuu, ne rumentuvat. Tämä on käynyt aina.

Pelkän puhtaan ihailun lisäksi minulle iski taas kamala halu tutustua ihmisiin. Katsos tuota ihmistä. Hieman pulleahko tyttö, ehkä kolmikymppinen. Kihlasormus. Päällään sininen paita ja hyppyrinenä. Mitähän hän ajattelee? Haluaisikohan hän jutella? Onko hänellä joku tarina, josta viehätyn? Jos menisin juttelemaan hänelle, kertoisiko hän illalla miehelleen, että joku tuntematon tuli juttelemaan ja se oli ihanaa? Entäs tuo pappa tuossa? Onkohan hän ollut sodassa? Tai tuo ihana nuori lävistetty pipopää? Uskaltaisinko pyytää hänet kahville tai kaljalle ja tutusta, vaikka se tutustuminen jäisikin junamatkan mittaiseksi?

Mitään en tietenkään toteuttanut, mutta minulla on hyvä/paha tapa kiinnostua yksilöistä ihan liikaa. Itseasiassa pysyvässä seurustelusuhteessa on vähän se ongelma, että silloin menettää "luvan" tutustua pienellä romanttisella säädöllä uusiin naisihmisiin, vaikka tosiaan kyse olisi vain hempeästä puheesta junamatkan ajan. Jokainen ihminen tuntuu niin seikkailulta, että on vaikea tyytyä mihikään, edes täydelliseen, kun tarjolla olisi 6 miljardia vähemmän täydellistä, mutta silti kiinnostavaa ihmistä. Mä niin tartten sen minua villitsevän kaverin! Ehkä kohta persoonani jakautuu ja luon mielikuvitusolennon, Paha-Pasin, joka villitsee minua kaikkeen.

Päivän ihanin fiilis oli kävellä asemalta märässä sateessa kämpille ja kuunnella iPodia. Autoja oli vähän, joten oli hiljaista ja musiikki kuului. Kävellessä musan kuuntelu on jotenkin aina hienompaa kuin vain istuen, koska samalla voi haistella ja katsella luontoa. Yleensä myös mielikuvitus laukkaa eniten juuri kävellessä, etenkin kun silloin on aika hankala mitään muutakaan tehdä kuin haaveilla. Lisäksi vielä, vaikka mielestäni ihan hyvät kaiuttimet omistankin, niin nappikuulokkeissa parasta on se, että ääni tulee suoraan korviin. Näin erottuu paljon pieniä yksityiskohtia, joita ei kaiuttimista kuunnellessa huomaisi (etenkin jos kuuntelee musaa koneelta, ääni kun menee rca-kaapelin ja erottimen läpi, joka syö laatua, cd:ltä yksityiskohdat erottuu jo tarkemmin). Lisäksi en minä nykyään enää koskaan kuuntele vain musiikkia kotona. En istu sohvalla hiljaa ja kuuntele. Eli jos kuuntelen vain cd:tä, en koskaan kiinnitä musiikkiin tarkasti huomiota. Sen sijaan mp3-soitin korvilla kävellessä voi kiinnittää tarkan huomion. Ohoh, tässä on tälläinen hyppäys, tuolla taustalla on piano, en ole koskaan ennen kuullut ja tämä kitaravallikin koostuu kymmenestä eri äänitasosta. Wau! Rakastankin hyvin tuotettua musiikkia siksi, että siinä on niin paljon yksityiskohtia. Ei se toki musaa hyväksi tee, mutta yksityiskohtainen hyvä musa voittaa aina halpistuotetun hyvän musan. Suurin syy miksi The Soundsiin rakastuin olikin se, kun aloin soittamaan sitä iPodin kautta. Ei se levyltä niin toimi, mutta kun se ääni tulee suoraan päähän, on aikaa kuunnella sanoja, haaveilla ja elää, niin ihanaa! Itseasiassa teininä musa toimikin, kun makasin sängyllä, kuuntelin musaa ja luin sanoja. Nyt mp3-soitin tekee saman efektin. Se ei ole enää vain ääntä ja musaa, vaan kuulen ja tajuan, mitä siinä lauletaan. Ihanata!

Tanssahtelinkin äsken yksi villasukka jalassa boksereissani ja olin onnellinen.

Edit: Muistinkin, että mähän otin kuvan siellä Hernesaaressa. Tälläiseltä näytti. Itseasiassa aika tunnelmallisen hienoa, kunnes kääntyi ympäri ja näki rakennustyömaat, telakkatyöntekijät, roskat ja loskaiset tiet.