IRC-Galleria

Olen pitkään miettinyt ja etsinyt jotain sellaista, joka saisi ihmiset käymään kotisivuillani. Enpä olisi arvannut, että se toimiva asia on "uutinen" amputoiduista japanilaistytöistä.

Normaalisti osumia 1000 kuukaudessa sivuillani, nyt on tullut jo 4 päivässä 13000 osumaa. Pitänee äkkiä laittaa sinne mainoksia :D

Kyse siis tästä: http://www.damienthorn.com/node/194

En jaksa satuilla pitkästi, joten kerron vain otsikon aiheesta. Eilen olin leffassa ja syömässä. Hyvästeltyäni seuralaisen lähdin kävelemään citykäytävään. Parin metrin päästä tulee kaksi rumaa ja hieman resuista talvivaatteista somalia vastaan ja he käyvät täysin iholle, eli kopeloivat minua, nykivät huiviani ja kysyvät olenko "terroristi" (palestiinalaishuiviin viitaten). Oudointa tässä oli se, että he eivät olleet yhtään agressiivisia, mutta silti he tosiaan tulivat täysin liki ja tunkivat käsiään vaikka mihin, joka toki tuntui melkein kuin raiskaukselta, ainakin henkilökohtaisen tilani.

Kun järkytykseltäni selvisin ja onnistuin pakenemaan paikalta, ajattelin, että no jo oli ihme juttu! Varttia myöhemmin sit tajuan kupletin juonen: kännykkä on kadonnut takin taskusta. Kyseessä oli klassinen taskuvarkaus. Toinen hämää, toinen nyysii arvoesineet. En minä tajunnut mitään takintaskujani ajatella, kun päällimmäinen ajatus oli vain se, että mitä vittua nuo yön timot oikein meinaavat tehdä minulle ja käykö tässä pahasti vai voinko vain kadota paikalta vai mitä helvettiä.

Eilen vitutti niin paljon, että olisin voinut tappaa jonkun. Tänään ei enää niinkään paljoa. Onneksi uusi kännykkä hoituu aika kivuttomasti työpaikan kautta ja uusi liittymäkin avautui jo tänään samalle numerolle, joten rahallista tai ajallista haittaa ei pahemmin tullut (paitsi uutta puhelinta odotellessa pitää pärjätä wanhalla Nokia 3510i:llä, joka on oikeasti ihan helvetin penaalista).

Suurin pelko on se, että vaikuttiko tuo tapahtuma minuun hyvinkin negatiivisesti ihmisryhmiä ajatellen. Pelkään äänekkäitä ja kännisiä ihmisiä ja nuorisojoukkoja pahoinpitelyjeni takia. Toivottavasti en ala nyt pelkäämään kaikkia somaleja tämän takia, ainakaan enempää.

Opin kuitenkin sen, että tästä lähtien kännykkä on aina taskussa, joka on kiinni ja jos joku kuka tahansa tulee jotenkin oudosti liian liki, huudan heti täysiä, että IRTI tai vaikka RAISKAUS mieluummin kuin jään arpomaan, että onko kyseessä vain idiootti känniläinen, vieläpä eri kulttuurista oleva, joka ei osaa kunnioittaa henkilökohtaista tilaa vai onko käynnissä taskunpuhdistusoperaatio.

http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?t=5243

Ja siis selvennys: Minä olen sen jutun kirjoittaja, johon tuolla threadissa linkki on, mutta itse en sitä ole mihinkään pastennut, eli joku on sen sivuiltani kaivanut tuonne.

Osoittaa tehokkaasti, miten fiktio on tehokasta, kun sen oikein esittää. Sillähän se Da Vincin koodikin toimii. "Vaikka sen valheeksi vannotkin, silti sua uskotaan"

Vaikken olekaan ihan hirveän innokas matkustelija, niin silti reissuja tulee tehtyä hyvinkin paljon muihin verrattuna ja vaikka reissu olisikin vain trippi vanhempien luo ja vaikka siellä menisi koko viikonloppu ja liikaa rahaa julkisiin, niin silti joko itse reissu tai ainakin junamatkat aina tuottavat hirveän kasan jotain "Jeij", "Pelottavan maagista" tai "Tahtoo!" olotiloja. Niin tälläkin kertaa.

Kävin siis vanhempien luona viettämässä äitin synttäreitä. Osallistuttiin sitten koko porukalla Tahkon Vuorijuoksuihin, joskin itse en juossut, kävelin vain 7 kilsan lenkin. Siinä kävellessä tuli sellainen jees olo taas liikunnasta. Ihan oikeasti minä tykkään urheilusta. Valitettavasti olen todella laiska, ujo, saamaton ja mieleni muuttuu kuin tuuliviiri, jonka takia minun on tosi vaikea harrastaa mitään urheilua, mutta silloin kun syystä X olen jossain liikkumassa, etenkin porukalla, niin onhan se kivaa kun sen saa tehdä tarpeeksi rankasti. Ärsyttää sellainen semihipsiminen. Toki on kiva käydä jonkun kivan ihmisen kanssa käsi kädessä syksyisellä tiellä kipittelemässä, mutta ei se ole liikuntaa, se on ulkoilua. Liikunta on sitä, kun saa vähän kiduttaa itseään, hiki lentää (etenkin kun normaalisti harrastan tosi vähän ja harvoin mitään hikiliikuntaa) ja aivot alkavat tuottamaan mielihyvähormoonia. Sen takiahan ihmiset liikkuvat, se vapauttaa aivoissa ainetta, jota muut vetävät piikkuhuumeista. Häpeä valitettavasti estää tuon mielihyvän, joten yksin lenkkeily ei toimi oikeastaan koskaan ja valitettavasti tieto mielihyvästä ei ylitä laiskuutta, joten sieltä sohvalta ei pääse ylös, jos joku muu ei pakota.

Kävelyn jälkeen mentiin kylpylään, kun se lipun hintaan kuului. Siellä tuli sitten se lopullinen ahaa-elämys. Tämähän on, taas kerran, kivaa! Yksi syy lisää miksi tulee käytyä harvoin salilla tai etenkin uimassa on se, että se on kallista ja siellä menee koko ilta. Jep, totta. Mutta sitten tajusin, että kun käyn jonkun 2-4 kertaa viikossa kaljalla, niin sielläkin menee koko ilta ja rahat ja etenkin arkena tapahtuvat kaksittain kaljoittelut voisi ihan hyvin siirtää uimahalliin. En lähtisikään jonkun kanssa kaljoittelemaan, vaan salille ja uimaan. Samat jutut siellä voisi höpöttää, yhtä paljon siinä köyhtyisi ja yhtä myöhään tulisi kotiin ja mahdollisesti olokin olisi yhtä hirveä seuraavana päivänä (kipeät lihakset), mutta maksa ja kroppa kiittäisivät. Eihän urheilun tarvitse kaljaa kokonaan korvata, mutta minua on jo pitkään vähän rasittanut se, kun en ole keksinyt mitään vaihtoehtoa kaljoittelulle. Kyse ei siis ole siitä, että haluaisin monesti viikossa mennä hornimaan kaljaa puhelimeen, mutta kun ei se kahvilla käyminen ole sama asia, leffateatterissa ei voi puhua ja muita ideoita ei ole oikein tullut. Nyt olisi kiva urheilullinen vaihtoehto, joka olisi silti sosiaalista kanssakäymistä, koska sitä minä nykyään harrastan ja haluan harrastaa. Missään nimessä en aio vähentää ihmisten tapaamista, yritän vain siirtää osan tapaamisista muualle kuin Old Hatiin.

Nyt pitäisi vain saada ihmiset innostumaan tästä samasta. Valitettavasti näissä usein käy niin, että yritän saada mukaan ihmisiä, joita en muutenkaan näe koskaan. Jos erään ystävän kanssa nähdään puolen vuoden välein kaljalla, vaikka samassa kaupungissa asutaan, ihan takuulla ei sinne uimaankaan ennätettäisi kuin puolen vuoden välein. Mutta sitten ne ihmiset, joita näen viikottain tai ainakin useita kertoja kuukaudessa, olisivat tärkeämpiä, jos vain haluavat tulla mukaan. Haluni kun on käydä _usein_ uimassa/salilla/lenkillä/keilaamassa (no ok, se ei ole urheilua, mutta silti)/sulkapallimoimassa/bodypumpissa/jne. Tässä ei ole kyse siis mistään "haluan tehdä tän kerran" tyylisestä ajatuksesta, joten se ei riitä, että kaksi kuukautta suunnitellaan sitä lähtöä, kunnes saadaan lähdettyä. Tärkeintä olisi se, ettei sitä asiaa suunnittelisi ja vatvoisi. Ei tarvitse. Jos on aikaa kaljalle, on aikaa uimaan. Jos on rahaa kaljalle, on rahaa uimaan. Jos ei ole uimapukua, vuokraa hallista. Jos ei osaa uida, what evör, sit juoksee tai rypee altaassa. Tai jos ei tykkää uida, sit menee muualle, esim. salille tai lenkille tai what fucking evörents!

Toinen ahaa-elämys tuli "funtsimisen" suhteen. Minulla on nimittäin kaksi harrastusta, jotka ovat tosi tärkeitä oman henkisen kehitykseni ja viihtymiseni osalta, mutta jotka ovat molemmat sellaisia, joiden ohi kaikki tietokoneet ja muut ajavat. Ne ovat kirjoitus ja "funtsiminen". Kumpaakaan ei tule pahemmin harrastettua, jos on muutakin tekemistä ja kotonahan on muuta tekemistä aina. Kuten olette huomanneet, näitä kirjoituksia tulee nykyään tosi harvoin ja se johtuu ihan siitä, että kun illalla tulee myöhään töistä, niin mieluummin facebookkaa kuin kirjoittaa. Tarkoitus olikin ostaa miniläppäri sitä varten, että saisin hyödynnettyä matka-ajat kirjoittamiseen, silloin kun ei voi lukemisen lisäksi tehdä muuta. En saanut ostettua vielä läppäriä tätä reissua varten, joka oli vähän harmi, kun kuitenkin junassa sen 11 tuntia viikonloppuna istuin. Sain kuitenkin aikaisiksi ottaa mukaan muistion ja kynän ja helvetti, sehän toimi!

Kynällä ei voi kirjoittaa muistioon, koska kirjoittaminen vaatii nopean median, koska haluan kirjoittaa hyvin pitkälle ajatuksenvirtaa. Sen sijaan "funtsiminen", eli asioiden pähkäily, onnistuu parhaiten kynällä paperille, koska voi töhertää, piirrellä, vetää nopeita ranskalaisia viivoja ja muutenkin hahmotella. Miinuspuolena mahdolliset fiksut päätökset pitää erikseen siirtää paperilta koneelle, joka jää usein tekemättä. Eli läppäri mahdollistaa reissukirjoittamisen ja vaikka se häviää reissufuntsimisessa paperille, se mahdollistaa sen, että lopputuloksen voi tarvittaessa suoraan pyngätä kotikoneelle/nettiin. Mikään ei toki estä pitämästä mukana molempia, se muistio mahtuu ihan hyvin läppärilaukkuun. Vaikka funtsin vain kotiintulomatkan, niin sain jo aikaiseksi ihan helvetisti kaikkea! Olen nimittäin sairaan huono valitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta ja haluan punnita asioita (liian) pitkään. Olen myös sen verran fiksu, että pystyn ratkaisemaan tosi monta asiaa ihan vain ajattelemalla sitä tarpeeksi pitkään. Ilman lehtiötä valitettavasti en saa ajatuksia jäsenneltyä tai unohdan ratkaisut, mutta lehtiön kanssa voin ensin prosessoida asiaa ja lopuksi sitten tehdä yhteenvedon, mitä pitää tehdä. Tälläkin reissulla sain jo keksittyä sen, miten ehkä pystyn heräämään helpommin (vaihdoin suihkun ja syömisen paikkaa ja lisään aamuun jotain hyvää ruokaa, joka palkitsee heräämään ja myöhäisempi suihku on nopeampi, koska ei ole zombieväsynyt, joka säästää aikaa), miten säästän, montako tiliä tarvitsen, paljonko minun pitää hankkia kuussa, jotta verojen jälkeen se mahdollistaa elintason säästöineen mihin pyrin, miten hallitsen rahamääriäni ja miten muutan eläkesäästöäni niin, että se tekee plussaa tappion sijaan.

Sain myös reissulla päähäni sen, että vaikka säästänkin tällä hetkellä 50€/kk ulkomaanreissua varten, niin voisin kyllä ihan hyvin lähteä suomeenkin lomalle. En ole koskaan eläissäni vielä lomaillut kunnolla. Olen ollut ihan helvetin monessa paikassa Suomessa, mutta ne ovat olleet joko ryyppyreissuja kaverin luo, festareita/tapahtumia tai sitten jotain urheilua kotiporukalla. Nyt haluaisin yhdistää alkoholin ja urheilun ja valita ehkä hieman Espoolaisen nelikymppistylsän vaihtoehdon, mutta lähden johonkin kylpylään. Otan viikon lomaa (eli 9 päivää viikonloppuineen), josta käytän 3-4 päivää kylpylämatkaan. Budjetoin jo etukäteen matkaan niin paljon rahaa, että voin osallistua kaikkeen mihin haluan, eikä jokaista penniä tarvitse itkeä. Aamulla kun herään, hyödynnän kaikkia puljun palveluita. Aamupala, jeij! Hierontaan! Sit lenkille, uimaan, squashille, keilaamaan, pizzalle, ratsastamaan, ajamaan, golfaamaan, uudestaan uimaan ja allasbaariin vetämään tumuja (olen aina halunnut juoda uimahallissa alkoholia) ja illalla lietsuun. Seuraavana aamuna sit krapuloissaan heti altaaseen lillumaan ja kun olo vähän helpottaa, sit aamupalaa, sulkapalloa, tennistä, lisää krapulapizzaa, vähän välitumuttelua, jne jne. Tuollainen reissu vain vaatii ehdottomasti ihmisen, joka ajattelee samoin kuin minä, eli haluaa juhlia JA urheilla ja on aikaansaavampi kuin minä, jolloin ei käy niin, että ekan illan jälkeen sitä makaa vain yöhön asti krapulassa, sit vetää pohjat hotellihuoneessa ja sammuu ravintolan pöytään. Onneksi siskoni innostui samasta ajatuksesta ja hän on kyllä sellainen menijä, että hän läikyttää energiaa minullekin ja itsekin sit innostun. Jeij! Kyllä mä sinne ulkomaillekin haluan, mutta tärkeintähän on pitää lomalla _hauskaa_, eikä orjallisesti tehdä jotain, mitä joskus tuli suunniteltua. Muutenkin viikon lomaa ei haluaisi tuhalata ulkomaareissuun, koska se on enemmän sit kesäloman heiniä, kun yhden viikon reissu ei vie kaikkea irtoaikaa. Lomalla kun pitää ennättää kuitenkin myös lomailla, eli maata sohvalla ja piereskellä.

Kerrankin lyhyt, koska tässä on vain yksi aihe: Mariko <3

Olen pitänyt Marikosta jo Kwanin ajoista lähtien, sekä lauluäänellisesti että myös ulkonäöllisesti. Ei hän ole koskaan ollut mahtava, mutta jotenkin niin ylisympaattinen ja erikoisen ihqu silti. En koskaan katsonut sitä tanssiohjelmaa, mutta olin jotenkin niin pähkinöinä kun Mariko voitti. Ja mikä minusta upeinta, tanssivoitti vaati käytännössä suuren laihdutuksen ja kropan kuntoonlaiton ja sen jälkeen hänestä tuli "tavismissi", mutta edelleen erikoiselta näyttäen. Moni pettyi Marikoon kun hän ei ollutkaan enää se söpön pullea wanha-Mariko, vaan pelottavan kaunis semitäydellinen. Vielä kun uusi levykin oli diskotanssihilettä ja musiikkivideoilla pylly heiluu ja on piukkaa ja kiinteää päällä, moni haistatti kakat. Minä taas rakastuin vain enemmän.

Jos jostain syystä X laihduttaa ja treenaa kroppansa, niin miksi olisi väärin hankkia myös sen verran itsetuntoa, että sitä ilkeää esitellä. Muita vartenhan se pääosin on aina hankittu ja näyttelyesineeksi ja miksipäs ei pitäisi jotain pinkeitä kiiltohousuja, kun niissä silti hyvältä näyttää. En välttämättä tykkäisi yhtään uutuus-Marikosta, jos hän ei olisi ollut ennen wanha-Mariko, mutta nyt vain arvostan enemmän, kun hän osaa olla oma itsensä myös tässä uudessa kuosissa.

En minä vieläkään häntä täydellisenä pidä, soololevy on yhtä semihyvä kuin Kwanin levyt ja Mariko on ulkonältään yhtä semihyvä kuin vanhalla tyylillä, mutta arvostus alkaa olla jo taivaissa. Unstoppablen musavideo aivan mieletön, se jotenkin tiivistää kaiken sen mitä minä sanoin. "Olen edelleen oma itseni uutena, omistan huumorintajun ja olen erikoinen upeassa tavallisuudessa". Ah!

Sain eilen yhtäkkisen päähänpiston. En tiedä mistä ja miksi, mutta aivoihini kirkastui yksi sana: "Miniläppäri!". Tahon! Omnomnom, eikun tahon! Ehkä lopultakin mainosten subliminaaliset viestit menivät perille tai jotain, mutta ryntäsin heti nettiin vertailemaan vaihtoehtoja. Valitettavasti tuo vertailuvaihe on se, joka 90% tapauksessa pilaa ostoinnon ja 10% tapauksissa ostan silti, mutta olen jo valmiiksi pettynyt tuotteeseen. Valitettava tosiasia kun on se, että kaikki on aina paskaa ja kun lukee liikaa negatiivisia kommentteja, on tosi vaikeaa huolia edes vähiten paskaa tai sitä hinta/laatusuhteeltaan järkevintä paskaa.

Tällä kertaa kävi vähän sama ongelma. Muuten niin söötti Acer Aspire One sisältää kiiltävän näytön ja vihaan niitä ihan ärsyttömästi. Luultavasti 2000-luvun typerin keksintö. "Hei, miten saadaan näytöstä sellainen, ettei siitä näe koskaan muulloin mitään kuin pimeässä huoneessa? Mä tiedän, tehdään siitä peilipintainen! Joo! Sit myydään sitä tuplahintaan BrightViewinä. Joo!!". Vittu. Toinen vaihtoehto alle 300 euron hintaluokassa on sitten Asuksen EEE PC 900, jossa ei ole Atom-ydintä. Kakkakikkare. Enkä mä taho enkä malta odottaa niin pitkään, että jotkut muut mallit halpenisivat alle 300 euron. Gää! Mikä pahinta, vessassa mynniä pursottaessa satuin huomaamaan Mikrobitin takakannesta, että seuraavassa numerossa on miniläppäritesti. Tuplagää! Pitäisi odottaa siis kuukausi, jotta näkisin mikä on paras ja siinä vaiheessa en ostaisi enää mitään, kun kaikki olisi huonoja.

Pointti lipsahti vähän teknisiin yksityiskohtiin, vaikkei pitänyt. Eli miniläppärin haluaisin siksi, että voisin lopultakin kirjoittaa auto- ja junamatkoilla, muuta käyttöä sillä ei sinänsä olisi, joskin kyllähän sitä toki nyt välillä on kiva läppäröidä sohvalla / vessassa / sängyssä. 300 euroa pelkkään novellikirjoituskoneeseen on toki jonkin verran rahaa, mutta whatevör. En ole koskaan ollut läppäri-ihmisiä, mutta miniläppäri ajaisi samalla myös oikean läppärin virkaa silloin kun sitä joskus tartteisi, eli sinänsä tuo olisi ihan fiksukin sijoitus. Kiitos mineyden sitä myös kehtaisi kantaa mukanaan, jotain normaaleja läppäreitä kun en todellakaan halua koskaan raahata mihinkään. Mikä parasta, nuo miniläppärit ovat niin tehottomia, että ne ovat herkullisen jännittäviä wanhan ajan koneita. Ei siis enää tuskaisen hidasta windowsin odottelua pöytäkonetta hitaammalla läppärillä, vaan reilusti tehottomaan läppäriin on tökätty joku linux ja sillä voisi sitten pelata jotain wanhoja tai kevyitä pelejä. Jeij! Mainosmiehet tosiaan osaavat hommansa, kun läppärin tehottomuus tuntuu niin söpöltä ja seksikkäältä, että sitä itsessään himoitsee :D Vielä kun ostan läppärin Verkkokaupasta, niin voin ostaa siihen kustomoinnin päälle. Tahtoisin Hello Kitty läppärin, mutta paremman puutteessa maksan 30 euroa siitä, että safiirinsinisestä (joka on nimeään rumempi livenä, kävin katsomassa tänään) läppäristä tulee pinkki läppäri. Iih! Harmi vain kun Verkkokaupan kustomointipohjeet ovat niin perseestä, niin niiden kuvioiden käytöstä ei saa mitään selvää ja on turvallisempaa ottaa yksivärisenä, vaikka se ehkä vähän tylsää onkin.

Helkkari, polttelisi kyllä haistattaa kakat kaikille testeille ja tuloksille ja odottamisille ja ostaa se Aceri, mutta kun se kiiltonäyttö :| Oikeasti kun tuo läppäri tulee pääosin käyttöön jossain hyvin jännittävästi valaistuissa paikoissa, kuten autoissa, junissa ja ties missä, niin oikeasti jos se näyttö kiiltää pahasti, ei sitä voi käyttää. Sitten minulla on söpö 300 euron (+30 eur kustomointi + 20 eur laukku + 40 eur vara-akku) pinkki verkonpaino.

Nyt kun olen tylsistänyt kaikki koneilla, voin siirtyä ihanampaan aiheeseen, eli ihastumiseen. Koin tänään pitkästä, joskaan en tosi pitkästä aikaa ihastuksen ensisilmäyksellä. Olen ottanut itseäni vähän niskasta kiinni ja parina päivänä mennyt ysiin töihin, joka tarkoittaa sitä, että lähden 8.30 bussilla (joka on aina ihan täynnä). Jotenkin typeränä panikoiduin bussiin tullessa, kun näin sen olevan täpötäynnä ja heti bussikuskin kopin takana oli tyhjä paikka. En ajatellut sitä, että istumalla siihen näen vain seinän, enkä ihmisiä ja tottakai olisi parempi seistä takaosassa ihmisiä katsoen kuin istua seinää katsoen. Hävetti kuitenkin liikaa lähteä vaihtamaan paikkaa seisomaan, joten piti vain purra hammasta ja yrittää nauttia söpöistä ihmisistä sivuikkunoiden ja vieressäistujien kautta. Jossain vaiheessa tajusin, että minun kuvani heijastuu kolmesta eri paikasta, kahdesta peilistä ja kuskinkopista, joka ei ollutkaan seinää, vaan peilipintaa. Alussa vähän iikahdan, kun olo on jotenkin alaston kun itsensä näkee joka puolella, mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että näen itseni lisäksi muutkin takana istuvat ihmiset. Sekunti myöhemmin tajusinkin, että takanani olevalla penkillä istui joku nainen, jolla oli paidassa jännä kaulukseen asti nouseva paksu pystyviiva. Siinä vaiheessa olin jo ihastunut.

Huomasin aika pian vain tuijottavani sitä heijastusta kuskinkoppi"peilissä" ja mikä parasta, se nainen ei tajunnut minun tuijottavan, kun istuin selin häneen. Tajusin hänen näyttävän ihan eräältä ihanalta kaveritytöltäni. Hän oli iältään ehkä vanhempi (jotain 30-40 luultavasti), pukeutui hieman erityylillä ja muutenkaan ei tietenkään ollut identtinen, mutta kyse oli enemmänkin siitä, että hänellä oli samaa "arkkityyppiä" kuin kaverini. Tajusin myös, että hän käyttäytyi muutenkin täysin "Maisamaisesti", huulen mutristelut, katseet tyhjyyteen ja ihanat pienet rypyt silmäkulmissa olivat samat. Kaiken lisäksi tukkamallikin vielä matsasi. Jotenkin se pystyviiva paidassa, hänen identtisyys kaverini kanssa ja heijastava peili loivat otollisen hetken täysin maagiselle pikaihastumiselle. Ennätin katsella sitä naista noin 3 minuuttia, mutta siinä vaiheessa jo tärisytytti ja sydämeen pisti ja kirveli jännästi. Harmittavasti bussista oli pakko nousta ja jotenkin en ennättänyt luomaan kunnon katsetta häneen pois noustessa, osin tosin siksi, kun yritin katsoa sitä paitaa :D

Pikaihastuksia tulee, pikaihastuksia menee, en usko tuon olleen kuin yksi pieni sattuma ja häntä en enää uudestaan näe. Mutta tuo onkin hyvä aasinsilta noihin "arkkityyppeihin", eli siihen kun joillain ihmisillä on hirveästi naamakaimoja ja toisilla ei yhtään tai ainakaan sellaisiin ei ole törmännyt. Kyse ei siis todellakaan ole siitä, että jotkut ihmiset näyttäisivät ihan samalta, vaan kyse on siitä, kuin heidän naamansa (ja varmaan kroppansakin) olisi muodostuneet täysin samoista geeneistä. Tyyli voi olla eri, ikä on usein eri, hiukset erilailla, eri meikki, erilaiset rypyt, finnit, vammat ja muut, mutta se naaman yleisilme, josta ihmiset tunnistaa, on joillain täysin sama. Olisi tosi kiinnostava tietää, ovatko he oikeasti jotain kaukaisempaa sukua (tosin harva sisaruskaan näyttää yhtä samalta), onko kyse vain täydestä sattumasta vai onko jotkut tietyt kasvonpiirteet selvästi yleisempiä kuin toiset. Joitain naamatyyppejä kun on tosi paljon, kun taas toisia arkkityyppejä on sitten vähemmän ja sitten tosiaan ne täysin uniikit, joita kuitenkin on varmaan 50% ihmisistä.

Kiitos näiden samanaamojen on hassua, kun voisi ihastua joka kertaa uudestaan eri ihmiseen, joka näyttää kuitenkin samalta kuin vaikka exä. Toisaalta se voisi olla jo spookya, aivan kuten joillain ihmisillä se, miten he seurustelevat aina samannimisten ihmisten kanssa. Sattumaahan se on, mutta hupaistuttaa jos jollain on ollut useita suhteita ja aina samannimiseen.

Ps. Sisustakaa sitä kämppää!

Suunnittele olohuoneeni sisustus ja voita!

Lyhyesti: Olen kyllästynyt siihen, kun olohuoneeni on niin autio ja tyyliltään epäselvä. Minä _en_ osaa sisustaa, tiedän sen ja nyt pyydänkin apua muilta. Sisustakaa kämppäni kuvankäsittelyohjelmalla, koska minä ymmärrän vain visuaalista lopputulosta, joten minun pitää nähdä teidän ideanne suoraan kämpässäni. Kyseessä ei ole kuvankäsittelykilpailu, joten käsiteltyjen kuvien ei tarvitse olla hienoja. Paint riittää, sillä saa väriä pintoihin ja taulujen paikkoja hahmoteltua.

Säännöt/ohjeet:

- Sisustaminen tapahtuu käsittelemällä antamiani kuvia. Kuvankäsittelyn ei tarvitse olla hienoa, ideana on vain visualisoida lopputulos, eli piirtää kuvaan sisustustavaroita, värittää verhot/sohvat/pöytäliinat/jne ja yksinkertaisesti luoda kuva, josta näen lopputuloksen.

- Jokaista kuvaa ei tarvitse muokata, mutta kuitenkin mielellään koko kämppä sisustetaan, ei vain yhtä seinää. Ei ole myöskään tarve moneen eri kuvaan tehdä samaa muokkausta, eli jos sama sohva näkyy kolmessa kuvassa, se tarvitse sisustaa vain yhdessä. Tietysti plussaa on, jos sen sisustaa jokaisen, koska se helpottaa aina hahmottamista

- Tarkoitus on sisustaa seinät, vaihtaa pöytäliinan ja verhojen väriä, lisätä sisustustavaroita ja muuta tälläistä pientä. En ole vaihtamassa huonekaluja, enkä mielellään edes niiden paikkaa. Perustelluista syistä hyväksyn toki vinkin jonkun tosi ruman huonekalun vaihtamiseen hienompaan (ja halpaan).

- Sisustuksen pitää olla kätevä. Sisustus ei saa siis tehdä elämästäni vaikeaa. Elän elektroniikan ehdoilla, joten telkkarin eteen viritetty kukkapuska aiheuttaa hylkäyksen.

- Tyylillisesti toivoisin kämpästä tulevan "aikuismaisen poikamaisen". Olen siis päässyt ohi julisteaikakaudesta, mutta haluan silti sisustuksen näyttävän minulta, eli raikkaan nuorekkaalta. Tyttömäisyys on täysin ok, rakastan söpöyttä sisustuksessa, mutta liika on liikaa (sohvatyynyjen määrä on rajoitettu ;D). Populäärikulttuuri, söpöys, tunnelmallisuus, hillitty synkkyys JA/TAI avaruus ovat teemana kivoja. Huomatkaa kuitenkin se, että jos minä osaisin sisustaa, olisin itse jo kämppäni sisustanut, eli voitte suhtautua vinkkeihini sillä asenteella, että luultavasti tiedätte paremmin mikä näyttää hyvältä kuin mitä itse tiedän.

- Voittaja saa 10 euron edestä arpoja. Voittotyö on työ, jonka perusteella oikeasti haluan kämppääni sisustaa. Voittajaa ei siis automaattisesti tule, jos kaikki työt ovat mahdottomia, mutta toisaalta pidän itselläni oikeuden myös palkita muitakin töitä, jos niistä löytyy jotain kivaa.

- Älkääkä ottako tätä liian vakavasti. Suunnitelkaa jotain ja lähettäkää. Mieluummin 50 nopeasti tehtyä työtä kuin ei yhtään, kun "kuulostaapas vaikealta ja onpas paljon sääntöjä".

- Kisa alkaa maanantaina 1.9.2008. Kisa päättyy 1.10.2008 tai myöhemmin, jos tuntuu, ettei töitä ole tullut tarpeeksi.

Mene seuraavaan osoitteeseen päästäksesi kotisivuilleni alkuperäiseen kisakutsuun: http://www.damienthorn.com/sisustuskilpailu

Mene seuraavaan osoitteeseen päästäksesi muokattaviin kuviin:
http://www.damienthorn.com/image/tid/3

Lähetä valmis työ osoitteeseen (liitä mukaan muokkaamasi kuvat): pahuttun (at) damienthorn.com
Lähetän varmistusviestin viimeistään parin päivän päästä siitä kun saan kuvat. Jos varmistusviestiä ei tule, en ole kuviakaan saanut. Lähetä silloin sähköpostiviesti ilman kuvia, niin sovitaan joku toinen tapa siirtää kuvat. Moni sähköpostiohjelma kun voi tuhota viestit kokonaan, jos niissä on mukana (liian isoja) kuvia.

Ihanata! Oli ehkä maailman upein (ja kallein) eilinen. Jätän uteliaisuuden kuitenkin kutkuttamaan ja kerron ensin perjantaista. Perjantaina oli Taiteiden yö ja tuttuun tapaan odotin taas ihan älyttömiä siltä. Tein sen perusvirheen, että haaveilin liikaa, päässäni kehitin haaveen, miten illan pitäisi mennä ja sit petyin, kun se ei mennytkään niin. Mulla oli oikeasti kivaa, näin piiitkästä aikaa erästä maailman ihaninta kaveria ja hänen kavereitaan ja meillä oli porukalla niin hauskaa istua ja jutella. Illan tullen porukka väheni, mutta kahdestaankin oli upeaa. Odotin kuitenkin kokoajan tutustuvani hirveästi uusiin ihmisiin ja bilettäväni, mutta en kuitenkaan itse saanut tehtyä yhtään mitään asian eteen. Istuin kaverin kanssa ja join, enkä sanonut edes "Moi":ta muille. No yllättäen kukaan ei mulle tule juttelemaan, jos itse en juttele. Väkikin oli aina, muka, liian vanhaa tai nuorta tai kännistä tai vähäistä ja kun en löytänyt suurta määrää pariskymppisiä, vaan ensin vain mummoja, sit liian vähän ja sit liian nuoria, tuntui, että ilta oli pilalla. Kaverin näkeminen ja toisen kivan ihmisen kanssa loppuyön viettäminen tosin olivat ihanata, sitä muistelen lämmöllä.

Kaveri sanoi helvetin fiksuna, että "Älä odota mitään". Se ei ole mikään "Elämä on paskaa" tyylinen kyynispessimistinen ajattelutapa, vaan juurikin se, miten elämään pitäisi suhtautua. Ei pitäisi odottaa mitään upeaa, niin silloin kaikki kiva mitä tapahtuu on aina vain plussaa ja kun ei valmiiksi jo odota jotain, niin erilainen kivakin on kivaa, eikä pilaa iltaa, kun tutustun kolmeen ja juon siideriä, vaikka haaveilin tutustuvani viiteen ja juovani tequilaa :D

Asiasta viisastuneena kun sisko kysyi, lähdenkö katsomaan hänen korkkarijuoksuaan eilen keskustaan, niin suostuin. En haaveillut etukäteen mitään illasta, enkä odottanut jotain. Lähdin vain. Ja voi pyhä jeesus ja neljä opetuslasta sentään, että kivaa oli! Pelkkä korkkarijuoksu oli jo hubaa, kun ihmisillä oli upeita vaatteita ja sisko oli niin älyttömän hienoissa vaatteissa ja hän on vielä niin kilpailuhenkinen, ettei mikään alkuerissä häviäminen tullut edes kysymykseen. Ja ylläripylläri hän tietenkin ylivoimaisesti juoksi itsensä välieriin ja lopulta finaaliin. Vielä kun mukana oli sisaruskatras isoveljeä lukuunottamatta, äiti ja sisarusten kumppanit, niin tuttua porukkaakin oli. Vielä pari siideriä, niin johan suupielet helmusi korvissa.

Sisko tuli lopulta kolmanneksi, joka oli hänelle pettymys. Minua tosin kikatutti se, miten vittuuntunut hän oli ja huuti vittusaatanaperkelettä :D Hauskimmaksi asia muuttui sitten kun hän alkoi juhlimaan kolmanneksi tuloaan. Voittaja ja kakkonen hävisivät ties mihin, mutta me vedettiin samppakaljaa, poseerattiin ja oltiin ihan uu, bileet, voitto kotiin, jee ja kaikki tuntemattomat tulivat myös ottamaan kuvia, halusivat siskon kanssa samaan kuvaan ja juttelivat hänelle. Oli ihan olympiavoittajafiilis hänen puolestaan ja hän oli vielä niin yleisön suosikkikin, kaikki toimitsijatkin kehuivat häntä kuorossa.

Ilta vain parani, kun ostettiin vähän lisää juomista, mentiin minun kämpille tissuttelemaan ja sitten baariin. Muisti vähän pätkii, mutta käytiin aika helkkarin monessa paikassa vetämässä maksullista ja ilmasta viinaa ja sit lopulta Kaarleen "jatkoille". En ole koskaan ollut yökerhoihminen, mutta kun en taaskaan odottanut mitään hyvää tai pahaa siltä, niin kaikki oli vain bonusta ja sitähän riitti. Nimittäin minä biletin ekaa kertaa ehkä viiteen vuoteen. Siis biletin, en istunut pöydässä ja juonut kaljaa. Kikatin ihan älyttömästi siskon tempauksille ja herra siunaa, TANSSIN! Mä en koskaan tanssi tai jos tanssin, se on sellaista superväkinäistä "Ei vittu mitä paskaa" pientä nykyttelyä naama häpeästä punaisena. Nyt tanssin kuin eläin. En mä varmaan tanssia osaa, mutta ihan sama, en ajatellut koko asiaa ja annoin vain musiikin viedä. Jorasin kuin hirvi pesukoneessa ja olin ihan hikinen, kaljainen ja onnellinen ja ihmiset tanssivat myös kanssani, ainakin hetken.

En myöskään välittänyt, jos sisko ja hänen exänsä katosivat johonkin, jorasin sit yksin ja menin muiden tanssiporukoiden mukaan, eikä ollut kolmaspyöräolo tai muutenkaan epävarma. Se itsevarmuus oli ihan pelottavaa, tiesin haluavani tanssia ja tanssin ja nautin siitä niin paljon. Näytin ehkä tyhmältä, joo, mutta vähemmän tyhmältä kuin vähän polvia nykytellen normaalisti tanssilattialla tai naama norsuntuherolla nurkkapöydässä murjottaessa. Vedin tequilaa kaljan sijaan ja tajusin taas kerran tequilan ihanuuden. Se ei ole litkittämisjuoma, mutta kun on bilehilebailufiilis, niin ei silloin voisi mitään litkittääkään, vaan tiukat naamaan ja taas joraan niin että pylly heiluu.

Tänään on ollut sitten aika käsittämättömän nihkeä krapulaolo ja kylmä hiki nousee kun muistelen monessako baarissa käytiin ja katselen kuittejani, mutta whaevö! Tuosta lystistä kannattikin maksaa. En mä varmaan samaa oloa saa taas vuosiin, enkä oleta seuraavan kerran baarissa riehaantuvan noin, mutta oli niin ihana löytää taas tuo puoli itsestä ja tajuta, että mäkin voin ja osaan bailata, kun vain porukka, asenne ja nesteytys on kunnossa. En tosin ymmärrä mistä ihmeestä sain sitä energiaa. Normaalisti kun bailaamisen estää ujouden ja tylsyyden lisäksi se, etten jaksa riehua tanssilattialla. Yhden biisin jälkeen olo on jo väsyneen hikinen. Ehkä joku sujautti juomaani jotain ekstaasia tai supervahvaa kahvitiivistettä tai jotain, mutta vielä nukkumaan (sammumaan) mennessä suljettujen luomien alla kävi ihan älytön vipinä ja mustuus tuntui repeilevän ja pikselöityvän kuin digiboksissa, kun aivot eivät pysyneet perässä. Aivoni olivat niin ylikierroksilla vielä pitkälle aamuun, että huh huh.

Äiti oli siis käymässä Helsingissä suunnistuskisoissa ja samalla lopultakin sain tänne kotoa kasan mööpeleitä. Tietokonepöydällä on niin paljon helpompi olla kuin koneen kanssa lattialla. Tosin ei tämäkään ole niin selkäystävällinen kuin toivoin, joskin vika on paljon myös tuolissa, joka on perushuono kova tuoli. Seuraava homma sitten ostaa kunnon kallis työtuoli. Maksaahan se, mutta ei se hieronnassa juokseminenkaan ja särkylääkkeiden napsiminen ilmaista ole. Kiitos tietokonepöydän sain siirrettyä sohvapöydän sohvapöydäksi ja kun vielä tuli hieno persialainen (?) mattokin, niin nyt kämppä näyttää jo kämpältä. Tosin hieman mummokämpältä kiitos värien, mutta jos jaksaisi hankkia jotkut räväkät verhot (nekin muuten sain, jeij, sori naapurit ilmaisen nakujoogan loppumisesta) ja vähän tauluja, niin tämä näyttäisi jo nuoren miehen asunnolta, eikä varastolta.

Pari uutta kuvaakin on, yhdessä näkyy vielä juoksijatähti vaatteissaan. Ja ei, en mä ollut niin naamat lähtiessä vielä, tykkään vain pelleillä kamerassa :P

Tai voisiko jo sanoa "kuukauden mietteet"... Noh, en jaksa pyydellä anteeksi. Kirjoitettavaa riittää, joten aloitetaan ja taas tästä päivästä taaksepäin. Tai aloitetaan eilisestä.

Olin sopinut "kaljatreffit" eiliselle, eli kaljoitteluseuraa oli luvassa. Kun töistä kuudelta kipitin kohti kamppia huomasin, että narinkkatorilta kantautui luja musiiki. Mikäs häppeninki siellä nyt on? Oho, baarifestarit! Olinhan minä ne lätkät nähnyt jo pitkään, mutta jotenkin olin kuvitellut niiden olevan vasta ensiviikolla ja kuvittelin kyseessä olevan art goes to kapakka, mutta se olikin eri juttu. Beats and styles aloitti juuri ilmaiskeikan kampin edessä. Wtf! Mahtavaa! Hieman harmillisesti seura ei halunnut katsoa keikkaa ja kun ei se munkaan lempibändi ole, niin mentiin sitten syömään intialaiseen ja kaljalle. Kivaa oli, mutta ei sellaista "jeij, paljon ihmisiä ja sosiaalista kivaa kaikkien kanssa" kivaa, vaan "kahdestaan juttelua syrjemmällä" kivaa. Kun keli oli mitä oli, niin ihan sama, ihana ilta.

Tänään sitten taas kuuden jälkeen istuin narinkkatorilla katsoen jotain karate-esitystä (btw sinä yksi pikkupoika ryhmässä, opettele iskemään muiden tahdissa :D), tuli tosi ankea olo. Hei, minä tahdon baarifestareille! Olisin tietty voinut lähteä yksin juomaan kaljaa tai soittelemaan puhelinta läpi, että tuleeko joku muukin, mutkun... Ihan käytännön syistä oli fiksua jättää kaljat väliin, kun huomenna on firman juhlat ja viinit virtaa ja töihinkin pitäisi ennättää ja kaikkea, mutta ei liity! Tajusin, että minulla on kohtalaisen paljon, ainakin omalla mittapuullani, ihmisiä joiden kanssa mennä _kahdestaan_ johonkin, mutta ei oikein yhtään sellaisia kaveriporukoita, joiden kanssa voisi lähteä juhlimaan ja vielä sinkkumielellä. Kun kaverit ovat pääosin naispuolisia ja jotenkin ne näkemistilanteetkin sellaisia, että olisi vähän kusipäinen olo muita vilkuilla ja flirttailla, niin kaikessa kivuudessaan koko kesältä on jäänyt pois sellainen sinkkusinkkuelämä, eli siis kaveriporukalla baariin ja sit vähän mmtsikidibaumtsikidi, muihin tutustumista ja kaverit yllyttäisi, että mene nyt jutteleen tolle söpölle raitasukkahousutytölle, se vähän vilkuilee. Olen kuitenkin pitkästä aikaa sinkku ja kiitos Helsingin, sinkkuna voisi tehdä muutakin kuin nyyhkiä. Pelottaakin se, että kohta löydän jonkun ihanan ihmisen ja sitten en ole enää sinkku ja menetän kokonaan koko sinkkuelämävaiheen, joka olisi niin tervetullutta vaihtelua. Olen viimeksi sinkkuillut lukioikäisenä, sen jälkeen tuli antisosiaalisuusvaihe ja kaverit ovat koostuneet pääosin naisista tai varatuista, joiden kanssa iltaa viettäessä joutuisi yksin tekemään aloitteensa ja ei minusta siihen ole.

On vain niin tuskaisen vaikea tutustua miespuolisiin ihmisiin! Naispuolisen voi aina "iskeä" kaveriksi. Voi pyytää kahville ja sit huomata, että juttu luistaa, mutta mitään romanttista säätöä ei ainakaan pahemmin ole. No jeij, sit ollaan kafruja ja kivaa, mutkun ei ole sellaisia kaverityttöjä jotka lähtisivät iskemään miehiä ja minä naisia (tai miehiä, mitä sitä nirsoilemaan aina ;D), eikä ole niitä kaveripoikiakaan. Asiaa ei helpota yhtään se, että minä olen tosi huono olemaan ryhmässä jos mukana on tuntemattomia. Kahdestaan pystyn jo juttelemaan ihmisille, mutta kun mukana on kolmas, en saa enää sanaa suustani. Isoissa porukoissa voi toki käydä niin, että juttu luistaa jonkun kanssa paremmin ja sit olen käytännössä kahdestaan porukassa, mutta kun se vastapuoli ei aina sit jaksaisi vain kanssani höpöttää, etenkin jos hän tuntee ne muut ihmiset ja minä en niinkään. Mikä pahinta, jos joku miespuolinen minut vaikka meseen lisää tai juttelee jossain terassilla, että olisipa kiva lähteä joskus baareilemaan, niin heti saan jotenkin ajatuksia päähäni, että mitähän toi meinaa. On vain niin vaikea suhtautua miespuolisiin ihmisiin. En ole edes jaksanut analysoida mistä se johtuu ja miksi naisten kanssa on niin paljon helpompaa. Ehkä se on jotain itsekeskeisyyttä, aina kuvittelen ihmisten ihastuvan minuun (huonoitsetuntoinen on ihan yhtä minäminätyyppi kuin hyväitsetuntoinen, aina on kyse muka hänestä) ja miesten kohdalla sit tulee se outo fiilis, että hei, enhän mä teistä tykkää. Argh :D Noh, onneksi sää muuttui ihan hirveäksi ja olin silloin jo kotona, joten ei nyt enää niin harmita, että ilta jäi välistä. Bussissa istuessa ja jonkun emokaveriporukan toilailua ja ihania vaatteita katsoessa tosin kaiherti pahasti.

Spontaaneja tai kaveriporukan "hei tuu tänne, täällä on baarifestarit, juodaan ja ollaan ringalingling" illanviettoja kuitenkin estää työt. En ole liian "fiksu", eli voin hyvin juoda yhden liikaa ja kärsiä aamulla, mutta ei sitä silti voi ihan vapaalle heittää ainakaan usein, kun tietää, että se kone odottaa siellä työpaikalla ja viinakaan ei saisi haista, eikä sitä työtä kestä krapulassa, kun ei selvänäkään kestä. Tästä päästäänkin rahaan. Minä en todellakaan tee työtä työn vuoksi. Kyllä minä ymmärrän sen, että työ periaatteessa luo myös nautintoa elämään ilman palkkaakin ja itse ainakin huomaan sen, että minä tarvitsen jonkun pakon "elää". Jos olisin rikas työtön, makaisin vain sohvalla pierren, mutta kun en ole, pitää mennä töihin (eiiih, paskaa), mutta töistä on sitten niin helppo mennä kaupungille, etenkin kun julkisilla matkustaessa siellä on pakko bussia vaihtaa. Joten kiitos töiden tulee ylipäätään elettyä, ilman töitä kun voisi "vielä viisi minuuttia koneella" roikkua ja olla menemättä mihinkään.

Takaisin rahaan. Teen töitä, koska raha. Haluan rahaa, koska eläminen maksaa. Jos saisin jostain rahaa niin paljon, ettei tartteisi tehdä töitä, en tekisi. En ole koskaan ollut rahan perään hirveästi, ihan jo siksi, että olen prioirisoinut haaveeni. Lukioiässä haaveilin vapaa-ajasta ja levyistä. Moni kysyi, miksi ihmeessä syön jotain superhalpaa ruokaa ja kituutan, kun voisin mennä iltatöihin. No siksi, kun haluan olla illalla vapaa, enkä töissä. Vapaa-aika on tärkeämpää kuin leveä elämä tai voi leivän päällä ja levyt olivat tärkeämpiä myös kuin ruoka. Nykyään ruoka on kyllä jo hyvin tärkeää ja levyt vähemmän, mutta vapaa-aika on edelleen se tärkein. Tajusin vasta joku kuukausi sitten, että vapaa-aikaa saa rahalla. Eli vaikka minä en halua rahaa itsessään, niin raha on hyödyke, jonka voi vaihtaa vapaa-aikaan ja tämän takia jotta voisin toteuttaa haaveeni, eli vapauden, minä tarvitsen rahaa. Laskin, että jos saan rahoilleni 5% koron (esim. S-pankki), niin minulla pitäisi olla puoli miljoonaa euroa, että voisin elää 2000 eurolla kuussa pelkillä koroilla ja kuollessani minulle jäisi vielä saman verran rahaa kuin alunperin. Toki pitäisi ottaa inflaatiot ja muut huomioon, mutta tartten siis noin bouttiarallaa puoli miltsiä vapauteeni, jos koroilla elän. Vähempi riittää, jos osaan jotenkin sijoittaa tai tuottaa rahaa niin, ettei se vaadi minulta panosta.

Puolen miljoonan hankkiminen ei ole helppoa, enkä halua puolta miljoonaa viisikymppisenä (tai siis haluan, mutta enemmän haluan sen NYT). Lototahan aina voi, mutta kun ei sillä voita. Tulikin haave jostain "rahakerhosta", eli joukko ihmisiä kerääntyisi aina miettimään, miten luoda rahaa ja sit porukalla tehtäisiin niin. Porukan lotto toki vetäisi, mutta tutkittaisiin myös sijoittamista, nettikauppoja, erilaisia myyntihässäköitä, firman perustamista, keksintöjä, jne. Maailmassa on helvetisti eri tapoja tehdä paljon rahaa kun vain hoksaa, eikä ne kaikki ole edes vaikeita. Pitää vain uskaltaa ja ymmärtää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yksin tähän en pystyisi, mutta porukalla asia olisi eri. Hyvä esimerkki on esim. nettimainostaminen. Sen kulta-ajat ovat toki jo kauan sitten ohi, mutta siellä yksinkertaisilla keksinnöillä ihmiset takoivat miljoonia käytännössä tyhjästä. "Hei, tässä on mun kotisivut ja täällä on 1000x1000 pikselin kuva. Maksakaa euro per pikseli, niin saatte käyttää sitä pikseliä mihin haluatte. Osta vaikka 100 pikseliä ja tee siitä mainos". Ja se toimi. Heebo hankki miljoonan sillä, että sivulla oli tuhruisia yritysten mainoksia. Nerokasta!

Haaveilen myös kirjoittamisesta. Kuten hyvin olen huomannut, en minä töiden jälkeen iltaisin jaksa kirjoittaa, joten minulla pitäisi ensin olla sitä vapaa-aikaa (ja joku pakottamassa minut kirjoittamaan), jotta voisin pitää muutakin kuin blogia. Pää on täynnä tarinoita, kirjaideoita ja ties mitä, mutta kun ei vain saa aikaiseksi. Kohtalaisessa krapulassa firman piknikin jälkeen istuin auton takapenkillä kohti viikonloppua vanhemmilla ja koko kuuden tunnin matkan ajan päässäni pyöri ajatukset. Ehkä kyse oli krapulasta, mutta uppouduin täysin ajatuksiini ja kuin keskustelin aivojeni kanssa. Kirjoitin päässäni tarinoita, aivan kuin selittäisin niitä jollekin ulkopuoliselle (eli keholleni, joka on kuin eri olento kuin aivoni, homertyyliin). Minun piti kirjoittaa niistä ajatukistani reissun jälkeen, koska siellä oli jotain upeaa, mutta valitettavasti olen jo unohtanut ne. Kuitenkin se valaistuminen, minkä koin samalla oli se, että tässähän minulla on aikaa kirjoittaa! Automatkat! Junamatkat! Kun yleensä vielä haikeana, krapulaisena, sopivalla tavalla väsyneenä tai muuten oudossa mielentilassa kulkuvälineissä istuu, niin silloin irtoaisi parhaat jutut.

Ajattelinkin, jos ostaisin sellaisen miniläppärin, mitä on mainostettu. Hinta joku 250 euroa, eikä tehoa nimeksikään, muttei myöskään kokoa. Sopisi täydellisesti kirjoittamiseen, mutta huonosti pelaamiseen (joka on hyvä, koska sit tulisi kirjoitettua). En voi kirjoittaa kynällä paperille, koska kirjoitan aina ajatusvirtaa ja jos ajatukseni joutuvat odottelemaan tekstin ilmestymistä medialle, ajatus herpaantuu ja tekstistä tulee teennäistä paskaa. Olen tosi nopea kirjoittamaan koneella, mutta hidas käsin, joten kone on ainoa vaihtoehto pitkään kirjoittamiseen.

Samalla reissulla käytiin vuokratussa mökissä, jossa oli kaasulla toimivat valot ja laitteet. En ole koskaan oikein ollut mökkien perään, mutta ihastuin kyllä siihen etenkin kun tajusin, miten helvetin hyvä paikka sekin olisi kirjoittaa. Viikko yksin mökillä seurana pelkkä miniläppäri (ja helvetisti akkuja). Ei mitään nettiyhteyttä ja koneelta olisin poistanut kaikki peleihin viittaavatkin pasianssista lähtien. Ainoa mitä voisi tehdä olisi kirjoittaa ja nauttia talvesta/kesästä. Muutamassa päivässä pääsisi irti netin kaipaamisesta ja voisi alkaa laiskottelemaan ja kirjoittamaan. Kesästä voisi nauttia kesänä, ulkona paidatta puita pilkkoen ja tikkaa heittäen ja maitoa voisi polkea pyörällä hakemaan 10 kilsan päästä ja sit litimärkänä ukkosmyrskyssä voisi juosta sisälle mökkiin kaasuvalon alle, vaihtaa akku myllyyn ja alkaa naputtamaan. Koska osaan kirjoittaa vain asioista, joita olen itse jollain tavalla kokenut, tarjoaisi mökkimiljöö mahtavat puitteet esim. kauhulle. Pelkään pimeää aika luonnollisen kaupunkilaisella tavalla, eli kun mielikuvitus laukkaa ja puuceetä etsiessä lampusta loppuu virta ja metsä rapisee, sydän sykkii ja kovaa. Vaikka tuo tilanne ei nyt itsessään ole kirjan arvoinen, niin kaikkea voi aina tehostaa. Itse rakastan etenkin leffoissa sitä, kun katsojaan tartutetaan näyttelijöiden pelko, eikä yritetä pelottaa itse leffalla. Tässä syy, miksi rakastin Blair Witch Projectia. Siinä leffassahan ei missään vaiheessa näy mitään, siinä vain pelätään ja se pelko tarttuu. Sinä et pelkää jotain mörköä ruudulla, vaan sinä pelkäät sitä, kun muutkin pelkäävät. Pelkkä vessareissu yöllä rapisevan metsän äärellä on niin helppo pelon aihe, että se pelottaisi jo paskat housuun, vaikkei leffassa/kirjassa yksikään mörkö, sarjamurhaaja tai muu ilmestyisi.

Olenkin kertonut joskus aiemmin siitä kauhunovellipäiväkirjahaaveestani, eli kirjoittaisin päiväkirjamaisen kirjan siitä, miten kirjoita päiväkirjamaisen kirjan suomalaisista kummitusjutuista. Kiertäisin ympäri suomea haastatellen ihmisiä ja kysellen heiltä tapahtumista, joita he eivät voi selittää. Ränsistyneitä kyliä, bussimatkoja (otollista kirjoitusaikaa) ja mielikuvituksen aiheuttamaa pelkoa. En minä voi kirjoittaa kauhukirjaa kotona kaakaomuki kädessä, mutta jos makaisin Sorsuanperällä halvassa aittamotellissa kuunnellen miten ulkoa kuuluu ihan kuin lapsen itku, vaikkei siellä ole ketään, minä oikeasti pelkäisin ja kun minä oikeasti pelkään, minun olisi helppo kirjoittaa se pelko päiväkirja/minämuodossa paperille. Valitettavasti tämä vaatisi aikamoista itsensä ruoskimista pelon yli hulluuteen, joka ei ole tietty kaikkein tervein tapa kirjaa tehdä, mutta voi sitä autenttisuuden määrää. Ja kun kyseessä olisi kuitenkin kirja kirjan teosta, eikä mikään dokumentti kummitusjutuista ympäri suomen, niin aina voisi ottaa vähän vapauksia ja tehostaa tunteita. Ongelma on vain siinä, että tämä reissu pitäisi tehdä yksin, muta yksin en varmasti saisi aikaiseksi lähteä mihinkään, enkä ainakaan uskaltaisi haastattaa ketään jermuja vintin pirusta.

Loppukaneettina vielä yksi "hassu" juttu, minkä tänään huomasin. En pidä itseäni ihan normaaleimpana ihmisenä, mutta joskus sitä yllättyy itsekin. Minulle tulee Seiska, vaikka olen sen perunut (laskutkin tulee, kiitti vitusti, USKOKAA JO ETTEN TAHO!) ja uusimmassa lehdessä oli juttu jostain pariskymppisestä tytöstä, joka oli koulukiusattu ja sen takia viilteli itseään hyvinkin runsasti. Normaali ihminen ehkä kokisi jotain ääk, villtelyä tai oivo, voi parkaa tunteita, mutta minä olin vain grrr ja söpö, iih, ihanaa! Se tyttö kun on niin suloinen siinä artikkelissa, enkä minä osannut tippaakaan tuntea mitään sääliä tai voivottelua tai mitään hänen koulukiusaamisensa puolesta, teki mieli vain sanoa tuijtuij ja iiih. Ja siis ei, en innostunut niistä arvista, vaan tarinan "opetus" oli se, että minä en jotenkin vain normi-ihmistyyliin osaa tuntea kaikkia samoja tunteita kuin muut. Ei minua se kiusaaminen kiinnostanut, vaan tytön söpöys. Itseasiassa olen huomannut saman asian jo miljoona kertaa ennenkin, en ole vain aina tajunnut sitä. Jos joku itkee pahaa kohtaloaan ja hän on söpö, ei minua kiinnosta hänen itkut, vaan hänen söpöytensä. Katso miten suloisesti kyynel tippuu, awwww! Tosin tuohan on etenkin teinityttöpiireissä hyvinkin yleistä, heidän mielestään kun on tosi söpöä jos joku karu mies joskus itkee, vaikka toisen tuskan söpönä pitäminen kuulostaakin aika sadistiselta. Mutta se on söpöä! Saatan myös jonkun karmean pedofiiliuhriuutisen tai pommitettujen uhreja näyttävän kuvan kohdalla ajatella heti, että vau miten nätti kuvaajanainen tai onpa tuolla 30 vuotta kellarissa raiskatulla naisella upeat kengät! WAU! Huomioni kiinnittyy ehkä vähän vääriin asioihin ja joku voisi sanoa minun olevan tosi tosi kylmä ihminen. Ehkä olenkin, mutta vain osittain, kun samalla olen ihan järjetön herkkis. Se minun herkkispuoleni taitaa kuitenkin olla hieman jakomielinen ja ilmestyy jos ilmestyy. Psykopaatista yliherkkikseksi sekunnissa ja takaisin :D

Olen toivoton haaveilija. Haaveilen kaikkea ja kaikesta, yleensä hyvinkin tarkasti, miten asioiden pitäisi mennä ja miten ihanaa olisi, jos kävisin salilla/tanssimassa, omistaisin xboxin/palvelijan/kissanpennun, osaisin piirtää/laulaa/manageroida bändiä, jne jne jne. Osa haaveista on toki puhtaasti hulluja haaveita ja osa taas sellaisia, joiden toteuttaminen vaatisi turhan paljon aikaa siitä syntyvään mielihyvään nähden. Iso osa on kuitenkin ihan järkeviä ja hyödyllisiä haaveita. Salilla käynti esim. Se olisi vain plussaa ja pop, vaikka nyt 70 euroa maksaakin kuussa.

Haaveilun lisäksi olen ihminen, joka innostuu hirveästi, mutta myös kyllästyy nopeasti. Suunnittelen haaveen jälkeen vihkooni kaikkea asiaan liittyvää. TODO: Ota selvää saleista, osta housut, osta kuukausijäsenyys, lue treenauskirja, jne jne. Suunnittelu on kivaa ja voin käyttää tunteja jonkun treeniohjelman miettimiseen ja kaikki tuntuu uudelta ja kutkuttavalta ja ihanalta.

Sitten alkaa alamäki. Menen googleen etsimään oikeasti tietoa, vaikka mistä löytäisin salihousut tai salin. Tämä aiheuttaa 3 tyypillistä ongelmaa: 1) tietoa ei löydy, 2) tietoa on liikaa enkä osaa päättää tai 3) tarjolla on paljon, mutta pelkkää paskaa. Tunnin googletuksen jälkeen olen siis löytänyt 50 kauppaa, jotka myyvät urheiluhousuja, jotka kaikki ovat keinokuitua (wtf, hikiurheilussa keinokuituvaatteet, wtf?) ja hinnat 50 eur ja ylöspäin. Nyt alkaa vituttamaan. Salia etsiessä sama juttu. Otanko kalliin Lauttasaaren salin vai kalliin salin keskustasta? Miten saan ketään kaveria tulemaan tänne salille? Miten voin käydä jossain toisen lähiön salilla kun en kuitenkaan saa aikaiseksi? Entä jos.. äääh.

Tähän yleensä loppuu innostus ja sit vain vituttaa.

Entä ratkaisu? Ratkaisu haaveongelmaan on tietenkin haave itsessään. Sitten jos/kun olen niin rikas, että minulla on varaa hyvän elämisen lisäksi käyttää rahaa muuhunkin, palkkaan itselleni henkilökohtaisen avustajan. Käytännössä olisi toki kiva, jos hän olisi myös kodinhoitaja, eli vahtisi lapsia ja tekisi ruokaa ja siivoisi, mutta se ei ole nyt se pointti. Haluan jonkun, joka ensinnäkin päättää puolestani, ottaa selvää puolestani ja mikä tärkeintä, pakottaa minut tekemään asioita. Hän olisi se, joka etsisi minulle hyvät salihousut. Jos ei ole hyviä, niin ostaisi edes huonot ja ottaisi rahat tililtäni. Problem solved. Mieluummin 50 euron housut kuin 10 tuntia raivoamista netissä, että ei nää oo hyvät, perkele!!! Etenkin jos on monta huonoa vaihtoehtoa, en osaa millään koskaan päättää ja kun lopulta teen pakkopäätöksen, sitten kadun heti päätöstäni, joka on typerintä. Pitäisi valita toinen ja sit pysyä siinä. Tarvitsen siis jonkun tekemään sen päätöksen ja sitten vain käskemään minua noudattaa sitä.

Viimeinen ja tärkein asia olisi sitten se pakottaminen. Salilla on tosi kivaa, salille meneminen on niin hankalaa. Kiitos tämän, yllätypyllätys, mieluummin jään kotiin kuin lähden mihinkään. Sitten jos joku pakottaa, tietenkin menen, koska auktoriteettejä aina olen kumartanut. Pakkohan se on mennä. Jälkikäteen fiilis on sit niin paljon parempi kuin jos olisi jäänyt mässään sipsejä.

Eli voisin hyvinkin maksaa jonkun 2000 euroa kuussa jollekin siitä, että hän repisi minut sohvalta ulos, päättäisi asiat kun minä en osaa päättää ja osaisi käyttää googlea, ottaa selvää asioista ja shoppailla. Vapaaehtoisia, anyone? :>