IRC-Gallerian tietosuojakäytännöt päivittyvät 25.5.2018 vastaamaan EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) vaatimuksia. Lue päivitetty Tietosuojaseloste. Lisäksi käyttöehdoissa on tarkennettu ikärajaa ja kohta 6.2 viittaa Suomen lain lisäksi Euroopan unionin lakiin.

IRC-Galleria

Olen taas jostain syystä menettämässä järkeäni ja sen huomaa siitä, kun halu tehdä jotain ihan hullua lisääntyy. Olen ehkä joskus kirjoittanutkin siitä, että välillä iskee hirveä himo tehdä jotain oikeasti ihan typerää. Lievemmillään tämä olisi sitä, kun ottaisi vastaantulijan aurinkolasit yhtäkkiä ja katkaisisi ne, pahimmillaan tämä olisi sitä, kun hyppäisi vesitornista ihan vain siksi, kun "pitiköön hypätä?". Kyse on tietenkin siinä mielessä aina vain hullusta himosta, ettei tuota koskaan ole tullut toteutettua, joskin välillä se himo tuntuu aika voimakkaaltakin. Luulin lapsena olevani ainut jolla tämä on, mutta käsittääkseni tämä on hyvinkin yleistä ja ainakin lähipiirissäni moni on kertonut samaa. Joskus sillalla tulee vain hinku, että jos hyppäisi, niin olisi varmaan siistiä! Kukaan ei ole hypännyt, mutta se ajatus silti on olemassa.

Pelottavaa tästä tekee se, että joskus etenkin humalassa oikein hakemalla hakeutuu miniversioon tästä olotilasta, koska se on koko hauskanpidon ydin. On ihan jumalattoman hauskaa kun pääsee siihen fiilikseen, että tekee kaikkea tyhmää, josta ei seuraa itselle tai muille mitään pysyvää pahaa. Esimerkkinä vaikka viuhahtaa alasti parvekkeella tai laulaa serenadia Espalla. Kun miettii jotain parhaita festarikokemuksia ja muita, niin parhaat muistot (tai jos ei itselle jäänyt muistoja, niin kaverien jutut ;) tulee tietenkin silloin, kun on päässyt kreisiolotilaan ja tehnyt jotain ihan hoopoa.

Festareilla alasti teltta-alueen ympäri juokseminen ja sillalta hyppääminen ovat toki aika eri kaliiberin juttuja, mutta sinänsä kyse on samasta asiasta: tehdään jotain hullua. Uhkarohkeus lopulta päätyy asiaan, josta onkin haittaa muille. Niitä muistoja kännitempauksista, joista on saanut kärsiä katkenneen kylkiluun tai muiden vihojen takia riittää kyllä myös.

Joskus kadulla kävellessä repeän hillittömään hymyyn kun yhtäkkiä saan päähäni jotain ihan hulluja ajatuksia, mitä tekisin jos voisi ajassa palata taaksepäin. Esimerkkinä yksinkertaisuudessaan olisi kiva kiljaista jotain toisen korvaan tai lyödä suoraan avarilla kiveksille kättelytyyliin. Kerran nenästäni tuli räkää kun ajattelin, miten vastaantulevan nuoren miehen kohdalla ihan yhtäkkiä ilman mitään vihaa, varoitusta tai muuta läväyttäisin häntä kiveksille ja jatkaisin kävelyä kuin ei mitään.

Kun on aikaa kävellä ja miettiä, mielikuvitus helmuaa ihan omissa sfääreissään. Jos minulla olisi joku superkyky, käyttäisin sitä luultavasti juuri tuohon hoopoiluun. Tänään töissä nauroin koko iltapäivän kun ajattelin, miten olisi ihana omistaa lentokyky. Hyppäisin yhtäkkiä varoittamatta kattoon aivan kuin siellä olisi joku magneetti, sätkisin ihan hulluna ja päästäisin suustani HUUU-ääntä. Vaihtoehtona lentäisin hirveää vauhtia johonkin rappukäytävään ja nappaisin joltain kädestä jäätelön, iskisin sen päähäni ja lentäisin pois. Tai ehkä haluaisin kyvyn muokata kehoani, avaisin suuni jalkapallon kokoiseksi, muljauttaisin silmäni ympäri ja päästäisin tripod-tyylisen matalan ja pitkän huudon, joka vavisuttaisi ikkunoita ja repisi ihmisiltä sielusta ilon pois. Niin tai hankkisin supernopean kielen, jonka avulla voisin leikkiä kuin koiraa pikakelauksella, joka yhtäkkiä alkaisi jonkun naaman edessä lipomaan ihan hulluna kielellään hikoillen kuin sika. Aaaaah :D

Mä en tiedä mitä mun pitää tehdä, että saan nämä pois päästäni. Täytyy varmaan viuhahtaa, ettei himo iske yrittää lentää ja napata toisen jäätelöä, eikä tartte muiden lukea lehdestä yllättävästä kiveshyökkäyksestä Albertinkadulla.

HiihtäjäPerjantai 03.07.2009 00:37

Nousin unisena bussista kylmään ja pimeään talvi-iltaan. Bussi meni menojaan ja jäin seisomaan yksin pimeälle pysäkille valkoisen hangen keskelle. Oli helmikuu, perjantai kello 22 ja ulkona saman verran pakkasta. Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään tyhjää tietä eteenpäin.

Viikko sitten eräs kaukaisempi kaverini oli soittanut minulle ja kertonut, että he ovat ostaneet kivan talvimökin Kolilta, jossa viettävät nykyään hippivaimonsa kanssa talvet urheillen, kirjoittaen ja viiniä lipittäen. Kaveri tekee ohjelmointityönsä jollekin pikkufirmalle etänä, samalla tavalla se koodi sujuu kuulemma Helsingissä vuokrakämpässä kuin Kolin romanttisessa pimeydessä mökissä. Kaverini oli kuitenkin pakko lähteä käymään Helsingissä selvittämässä jotain firman hässäkkää ja hänen vaimonsa ehdottomasti halusi mukaan, maalaisena kun tosi harvoin kävi pk-seudulla. Se, miten minä liityn tähän skenaarioon on heidän puolivuotias kissa, jota he eivät halunneet ottaa mukaan ”pahaan Helsinkiin”, eikä kukaan heidän kavereistaan suostunut sitä vahtimaan. Uskon sen, koska me olimme viimeksi jutelleet 2 vuotta sitten, joten olin tuskin ihan ykkösenä hänen listallaan.

Kun istuin pullo huulilla perjantaina kotona ja kaveri kertoi, miten pitäisi tulla Kolille katsomaan viikonlopuksi kissaa, vastasin tottakai ihan jo selkärangasta, että sori kun nyt ei millään pääse, mutta muuten kyllä tulisin! Hän onnistui kuitenkin maalaamaan silmiini kuvan hirsimökistä, pimeästä talvesta ja viikonlopun rauhasta ja kun kalenterini mukaan mulla ei oikeasti ollut yhtään mitään viikon päästä ja he maksaisivat matkat ja ruoat, niin helvetti mikäjottei! Kun kaveri sanoi, että täällä on mahtavat hiihtoladut, tokaisin, että mähän en perkele muuten sitten hiihdä. En ole mikään liikunnanlaistaja ja suunnittelinkin jo lähteväni lauantaina pimeyden laskeutuessa metsään rämpimään ja tunnelmoimaan, mutta EI hiihtämään!

Kun saavuin mökille, joka oli siis sellainen hieno ”hotellimökki”, eikä mikään sähkötön mummonmökki, kaveri istui jo autossa vaimoineen. Heillä oli jo kiire ja esittely kämpästä oli hyvin lyhyt. Tuolla ruokaa, tuossa kissa, tässä kissanruokaa, syö mitä tahot, kaapeli näkyy, sauna lämpiää kun painaa tota nappia ja ainiin, mun serkku muuten saattaa tulla yöksi myös. MOOI!!!

Miiiiittä? Mikä helvetin serkku? Mä en ole todellakaan mikään sosiaalinen jamppa ja ajatus jostain serkusta alkoi hiottamaan 20 asteen pakkasessakin. Kuulemma hän tulisi myöhemmin yöllä ja lähtisi lauantaina iltapäivästä pois. Kova hiihtämään kuulemma. Jaajaa. No jos menisi ajoissa nukkumaan ja nukkuisi pitkään, parin vuoden univelat on vieläkin kuittaamatta.

Pian olinkin ihanan puhtailta tuoksuvissa lakanoissa ja koska olen aina saanut unta hyvin vieraissakin asunnoissa, nukuin pian syvää unta varsin onnellisena kissa kainalossani. Heräsin kuitenkin jumalattomaan mekkalaan keskiyöllä. Jaahas, serkkupoika näköjään tulossa. Pelkäsin hänen olevan kännissä kolinasta päätellen ja kun menin katsomaan mitä saatanaa hän remuaa, näin hänen punkevan suksiaan sisään kämppään ja kolistelevan kattolamppuja niillä. Ajattelin, että voi helvetti mikä taneli täältä on tulossa. Äijällä oli hillitön risuparta, pituutta ehkä 210 cm ja hän oli laiha kuikelo kuin risu vedessä. Tavaraa oli paljon ja ne saatanan sukset päälle, joita hän ei osannut käsistään tiputtaa. Helpoin tapa päästä nukkumaan on olla välittämättä, joten huikkasin moikkamoi, sä varmaan osaat itse tehdä petisi tupaan, mä nukun makkarissa ja nähdään aamulla. Kolinasta huolimatta olin taas sormi suussa vällyjen välissä kuorsaamassa, kissakin palasi kainalooni ensin nuoltuaan nenäni litimäräksi kalanhajuisella suullaan.

Näin jotain hyvin hämärää unta isosta karvaisesta kiveksestä, jossa oli iso ovi ja siitä ovesta lähti aina saatananmoinen paukaus kun orava (!!) kulki sisään ja ulos. En tiedä mikä freudilainen mielleyhtymä tämä oli, mutta se orava alkoi hyvin äkkiä vituttamaan. Älä saatana ramppaa siinä kivesovessa tai mä teen susta sellaiset rukkaset, että ei sormia palella enää koskaan. Suustani purkautuu: ...aan ja silmäni aukeavat. Mitä helvettiä! Kello oli 05.45 ja se kolina kuului oikeasti keittiöstä. MITÄ KIVESORAVAN NIMEEN TÄÄLLÄ TAPAHTUU!

Vedän lyyssiä niskaan, avaan keittiön oven ja en ole uskoa silmiäni. Tämä saatanan kaheli keikistelee hyvinkin vähän mielikuvitukselle varaa jättävissä punaisissa hiihtotrikoissa ja pipo päässä keittäen jotain helvetin jättikattilaa puuroa. Tällä samalla kekellä on kädessään tuokkonen mämmiä, jota hän kauhoo suuhunsa kuin mielipuolinen eläin mustaa mämmiä parralle valuen ja mikä parasta, sillä saatanan hiihtokisojen hinttarilla on SUKSET JALASSA! SISÄLLÄ! En edes uskalla kysyä, mutta hän vastaa kysymättäkin, kuulemma on ostanut juuri uudet sukset ja testaa onko niiden kantavuus oikea. Kuulemma vähän lipsuvat mäessä. Kysymykseeni ”NIIN MUTTA MITÄ HELVETTIÄ SINÄ LIPSUT NIILLÄ SUKSILLASI KELLO 05.45” hän vastaa ylpeänä, että aikainen lintu madon nappaa ja oikein nuuhkimalla nuuhkii parta täristen aamuista ilmaa keuhkoihinsa päästäen samalla tappavan raivostuttavaa vinkuvaa ääntä nenästään, vetää lisää mämmiä naamariinsa ja hihkaisee, että kyllä talviaamu tuoksuu ihanalta. Iso lautasellinen kaurapuuroa, vähän mämmiä päälle ja sitten ladulle. Siellä mieli lepää kun suihkii pitkin jumalan luomia latuja aamupimeällä. Huudan vähemmän kypsästi ”Suksi vittuun!” ja hän onneksi ottaa vinkistä vaarin, kun mämmiä parrassaan riisuu sukset jalastaan ja lähtee raahaamaan niitä ulos mutisten, ettei kaikki taida olla aamuihmisiä. Kun ulko-ovi viimeinkin käy, en voi uskoa tilannetta todeksi ja ihan kiusallani maistan hänen keittämää puuroa. Suolatonta. Pitihän se saatana arvata. Yksi helvetin karhu koko äijä, liian suolatonta putroa, tämä kultakutri painuu takaisin juuri siihen sopivaan sänkyyn.

En ole koskaan ollut mikään hirveä aamutorkku, joten kun kello lyö yhdeksän ja luonnon ääniä alkaa ulkoa kuulua, ajattelen jospa minäkin nousisin ajoissa. Reippailemaan ja lepäämään tänne tultiin ja lepäily ei nyt enää nappaa, joten noustaanpa ylös. Laitoin karhuherran keittämän puuron takaisin tulille ja lisäsin siihen sopivasti suolaa ja kun kaapista löytyi vain vaaleaa leipää jota pötsini ei ripulitta kestä, niin ajattelin vetää tuokkosen mämmiä naamaani. Hyväähän se on. Istahdan aivan ylellisen pehmeälle sohvalle edessäni iso lautasellinen SOPIVAN SUOLAISTA kaurapuuroa ja kaadan kermaa suoraan mämmituokkoseen, vedetään se tästä ihan paljaaltaan. Parrassani ei ole mämmiä, eikä jalassani suksia, mutta muuten aamu on hyvin samanlainen kuin se pari tuntia sitten oli, kissakin kiehnää taas jaloissa. Nappaan musiikkikanavan päälle telkkarista, oikaisen vähän jalkojani ja valmistaudun ihanaan aamupalaan. En ennätä saada ensimmäistäkään puurolusikkaa suuhuni, kun ikkunalta kuuluu koputus. Vedän verhot edestä ja ikkunasta tuijottaa jäämiehen ja karhun perseen näköinen henkilö räkäjääpuikkoja nenästä roikkuen, joka huutaa ikkunan läpi, että on jo tunnin värjötellyt ulkona kun hänellä ei ole avaimia ja ovikellokin on rikki. Mökissä on pieni parveketyylinen terassi, jossa tämä helvetin rottamies kolistelee SUKSET JALASSA ja huutaa, että päästä sisään. Katson pakkasmittaria ja ulkona on enää vain -2 astetta, joten ei hän onneksi varmaan ole kuolemassa.

Lähden ikkunalta kohti ulko-ovea, pysähdyn sohvan kohdalla, heittäydyn istumaan, otan puurokulhon käteen, mätän mämmiä suuhuni perään, pistän telkkaria kovemmalle ja käyn nykäisemässä ikkunaan verhot takaisin alas. Aaah, ihanaa maaseudun rauhaa aamulla. Oikein nuuhkimalla nuuhkin raikasta aamutuoksua keuhkoihini puuroa ja mämmiä puhelimeen hornien ja suksien kopistelu terassillakin hiljenee kun Pink laulaa televisiossa vielä vähän kovempaa ja kissa pyrkii taas kainaloon. Tähän elämäänhän voisi tottua!
Paljon on taas tapahtunut edellisen ja tämän välissä, mutta skipataan ne ihan vittuillessaan. Lyhyesti tiivistettynä: jeij, elämää, neij, surumielisyys, jeij, uusia ihmisiä, neij, mikään ei tunnu riittävän, jeij lisää palkkaa, neij, ei tällä siltikään elä.

Eilen oli epäsosiaalisuusviikonlopun jälkeinen masennuspäivä ja tarkoitus oli mennä "äkkiä kotiin ja lenkille". Tajusin kuitenkin onneksi bussissa, että juurikin epäsosiaalisuuspäivinä ei pidä mennä kämpille, vaikka niin himottaisi, vaan kävellä ihmisten seassa. Ei tartte kuin 10 minuuttia kävellä kadulla vilinässä, niin suupielet helmuaa korvissa ja tulee olo, että elämä ei olekaan taas turhaa. Mikä parasta, jos on epäsosiaalisuusolo, niin se vartin kävely voi hyvinkin riittää ja sit voi tulla onnellisin mielin kotiin syömään, urheilemaan ja koneilemaan. Eilinen oli siis loppujen lopuksi kiva päivä, kävin ihmisten ilmoilla, lenkillä ja kokkasin juhannuksen jälkeen oikein kunnon ihmisruokaa, terveellistä sellaista. Tuorejuustoiset pavut ja texmex-kasvikset ulkofilepihvillä vähän parempi kuin "2 pakettia makkaraa".

Eilen oli vielä jotenkin vilakka ilma, vaikka lehdissä höpötettiinkin helteestä. Tänään heti aamulla jo huomasi sen, että eilinen vilakkuus puuttui täysin. Asteissa ei ollut eroa kuin pari, mutta ehkä suurin ero oli täydellinen tyyniys. Kuitenkin rannalla asuessa ja rannalla työskennellessä sillä on aika jumalaton merkitys, tuuleeko mereltä vai ei. Jos ei, niin se sama +25 onkin yhtäkkiä oikeasti kuuma, eikä vain sellainen, että tekee mieli vetää plyyssiä päälle.

Töihin kävellessä tuli jo kuuma ja töistä tullessa vielä kuumempi. Ärsyttävästi en saanut ketään lähtemään kanssani pussikaljalle. Kaikille olisi käynyt huominen, mutta kellekään ei tänäinen. Ärrr! Tänään oli kuitenkin sellainen päivä, että sata kertaa mieluummin menen yksin kaljailemaan kuin olen menemättä, joten kävin Suomalaisesta Fingerporin kakkoskirjan ja kaupasta pari halpaa siipukkaa ja sit Espalle. Kesämäisyys näkyi parhaiten siinä, että valkoista kirjaa lukemalla jo vartin päästä näkökyky hämärtyi hyvinkin vahvasti. Ihan sama mihin katsoi, kaikki näytti kuin vastavaloon katsottuna ja jotenkin palaneen valkoiselta. Vaikka näkemättömyys onkin oikeasti ärsyttävää, niin kesällä on jotenkin ihanaa kun aurinko polttaa silmät ja kaikki näyttää niin oudolta. Se lisää entisestä nestehukan kaverina kilahtamista ja niin kävi nytkin. Kaksi (2) puolen litran siideriä ja kun lähdin kohti bussia, mulla oli niiiin ufomainen olo!! Näin jopa näkyjä, taustalla olevat kolme isoa nostokurkea kaikki kääntyivät samaan tahtiin sivuttain. Olin ihan, että wow ja omg ja plz! Mun teki niin mieli jäädä kaupunkiin, hypätä johonkin vastaantulevaan pubiin ostamaan banaanidrinkki ja juttelemaan vastaantulijoille.

Siinä uskomattomassa onnessa ja euforiassa kuitenkin salaa ärsyynnyin taas siitä, miten nämä olotilat menevät hukkaan. En muista milloin olisin viimeksi "bilettänyt", jossa biletys tarkoittaa sitä, että antaisi luvan toteuttaa noita hulluja mielitekojaan, psyykkaisi itseään hauskuuteen ja mikä tärkeintä, kaveri/kaverit tekisivät samaa. Jos lähden samanhenkisen kanssa juopottelemaan, jutellaan kivoja ja ollaan kaksistaan, koska kumpikaan ei ruoski toista känneyteen. Jos taas lähden sosiaalisen kanssa matkaan, hän viipottaa ties missä ja minä istun yksin puun alla, koska hänkään ei ruoski minua, eikä hän itse tarvitse ruoskimista sosiaalisuuteen. Pitäisi olla kavereita, jotka ovat piirun sosiaalisempia kuin minä ja puskevat minut sosiaalisuuteen, mutta kuitenkin samalla ovat vähän pidättäytyviä ennenkuin heitä käskee riehaantumaan. Sillä tavalla ei tartteisi pelätä, että toinen tanssii pöydillä kun minä juon ekaa, mutta euforiakännin päähänpistot tulisi toteutettua aina.

Olen myös stressannut sitä, että miten voin koskaan alkaa seurustelemaan, ainakaan ei-puskijan kanssa, koska silloin yhdessäolosta tulee epäsosiaalista ja silloin harvoin kun yksinään uskaltaisi sosialisoida, on kiellettyä sosialisoida romanttisesti koska on varattu. Hetken tätä surettuani tajusin, että elämäni parhaita hauskanpitokertoja ovat olleet ne, kun olen ollut varattu ja ollut reissussa porukalla joidenkin muiden ihmisten kanssa. Kumppani voi olla mukana, ei siinä mitään, mutta eihän se seurustelu tietenkään estä haalimasta kavereita. Kun siskon silloinen poikaystävä vokotteli minut vappupäiväaamuna baarikierrokselle, niin nautin kuin eläin ja olin varattu (joskin exäni ei tainnut nauttia siitä aamusta, sori hänelle :D).

Ei tartte siis vältellä ihmissuhteita siksi, kun ei ole vielä kokenut riehakkuuselämää, mutta myöskään turha kuvitella parisuhteen sitä tuovan. Päinvastoin, sosiaalinen elämä yleensä vähenee parisuhteen myötä, kun tulee käytettyä enemmän aikaa toisen kainalossa nyhväämiseen. Toisaalta se on ehkä enemmän elämää kuin yksin telkkarin katsominen, mutta en silti laskisi sitä "elämäksi" kun sen tekee kahdestaan kumppanin kanssa, "elämä" kuitenkin vaatii ulkopuolisia ihmisiä, mielellään paljon.

Vieläkin vähän kikatuttaa ja horjuttaa kaksi (2) siideriä ja join ne sentään 3 tuntia sitten. Ihanaa! Onneksi torstaina pääsee rannalle, en olekaan Helsingissä vielä käynyt. Nyt sekin "neitsyys" menetetään ja ehkä sinne uskaltaa sit yksinkin.

Ainiin, The Sounds 27.6. eli tän viikon lauantaina. Saa hihkua, jos joku muu on tulossa tonne Pitkä kuuma kesä -festareille.

Kuvapäiväkirja 1: OstoskombinaatiotKeskiviikko 10.06.2009 01:47

Ensinnäkin piti sekoittaa vähän pakkaa, eli nyt kun on piirtovärkit, voin myös havainnollistaa juttujani kuvilla. Jeij! Jopa 27% vähemmän kuivaa! Lisäksi kun kuvan tekoon menee tunti pari, niin ehkä tekstiä ei jaksa sit niin paljon ulostaa.

***

Olen pitkään miettinyt sitä, ajattelevatko kassatyöntekijät kaupoissa ihmisten ostoksia. Tottakai välillä voi olla niin kiire ettei ennätä ja suurin osa asiakkaista tai ostoksista voi olla sellaisia, ettei niitä mieti, mutta ihan oikeasti te joskus pysähdytte naureskelemaan naamanne takana, jos joku pläsö ostaa hirveästi karkkia, jos pikkuteini ostaa ujostellen kondomeja tai jos raavaalla miehellä on mukana 10 paria sukkahousuja ja pinkki kynä.

Tämän ajattelun takia minun on hyvin vaikea ostaa tiettyjä asioita samalla kertaa samasta kaupasta, etenkään jonkun nuoren kassahenkilön kassalta. Ei minua hävetä ostaa kortsuja tai muita "noloja" asioita, mutta minua hävettää jos ostoksista tulee todella nolo kombinaatio. Jo pelkästään se, kun ostaa hirveästi roskaruokaa aiheuttaa sellaisen "Mä tahdon selittää tän!" olotilan, ihan kuin kassahenkilöä kiinnostaisi, aionko vetää ne yksin krapulassa vai pidänkö bileet. Naisten vaatteiden ostaminen olisi supernoloa jostain syystä, osittain ehkä siksi kun itse kassatyöläisenä olettaisin välittömästi miehen ostavan niitä itselleen. Joku takellellen heitetty "tyttikselle tässä sukkiksia ostan..." ei toimisi, paljastaisi vain perverssin crossdresserin alkumetreille. BUSTED!

Niin ja se noloin asia: ostaa iso kasa tuotteita, jotka voisi kuvitella liittyvän kinkyyn masturbointiin.

Naisten ja miesten oikeuksien ajaminenTorstai 14.05.2009 00:41

Olen viettänyt aikaa viimeaikoina lukien Helsingin Sanomien verkkopalvelussa ihmisten kommentteja uutisiin. Olen huomannut ärsyttävän piirteen kommenteissa niihin uutisiin, jotka jollain tavalla viittaavat naisten tai miesten oikeuksien ajamiseen. Otetaan tyypillinen esimerkki: Naisjärjestö(t) järjestivät tempauksen Kaisaniemen puiston turvattomuutta vastaan. Siellä raiskataan ja pahoinpidellään liian monta naista vuosittain. Tapahtuma järjestettiin Kaisaniemen puiston liepeillä ja vaikka tapahtumaan ei ollut mitään mieskieltoa, se oli kuitenkin osa Ladyfest-tapahtumaa, naisten luoma ja naisille pääosin ”tarkoitettu”.

Tyypillinen kommentti kyseiseen uutiseen (jätetään nyt raiskaajien kotimaahan viittaaat kommentit pois kun eivät liity tähän aiheeseen): ”Miehet kokevat enemmän väkivaltaa kuin naiset, miksi tapahtumassa ei huomioitu tätä!!” ja ”Jos miehet järjestäisivät tapahtuman miesten oikeuksien puolesta, siitä tulisi hirveä haloo ja heitä syytettäisiin sovinisteiksi”. Äärettömän usein kun naiset ajavat omia oikeuksiaan, foorumit täyttyvät itkevistä miehistä ja myös naisista, kun miesten oikeuksia ei ajeta. He myös ottavat usein marttyyriasenteen siitä, mitä tapahtuisi jos he ajaisivat omia oikeuksiaan ja suuttuvat tälle mielikuvalle. Vastapuoli (jotkut naiset / naisten oikeuksia ajavat) provosoituvat tästä _mielikuvasta_ ja tekevät vastamielikuvan, josta jotkut miehet / miesten oikeuksia ajavat provosoituvat lisää. Lopputuloksena on hirveä tappelu mielikuvitusasioista, joita ei ole koskaan tapahtunut.

Tälläisessä ajattelussa on kolme suurinta vikaa:

a) Ei voi/pidä etukäteen olettaa mitä tapahtuu jos järjestää esim. marssin miesten oikeuksien puolesta. Argumenttina ei voi myöskään käyttää sitä, mitä tapahtui esim. 10 vuotta sitten, koska maailma on jo muuttunut. Järjestäkää, siinähän sen näkee. Jos asia otetaan hyvin, niin jeij, miesten oikeudet tunnustetaan! Jos asia otetaan huonosti, niin hyvä tietää, asian tiimoilta on siis paljon työtä tehtävänä ja marssi/tapahtuma/tms tuli selvästi tilaukseen!

b) On syrjintää tuomita koko nais/miessukupuoli siksi, kun joku höyrypää suuttuu asian X oikeuksien ajamisesta. On syrjintää myös tuomita koko nais/miesasialiike siksi, kun joku höyrypääryhmittymä vetää herneet nenään siitä.

c) Jos esimerkki-Pentti ei osallistunut naisten oikeuksia ajavaan mielenosoitukseen, miksi esimerkki-Pentti olettaa, että mielenosoitukseen osallistunut esimerkki-Liisa/Tuomas ajaisi hänen oikeuksiaan? Näinhän voi toki käydä, mutta hieman itsekästä pyytää muita tekemään asioita, joita itse ei viitsi tehdä.

On helppo suuttua hirveästi, jos mies/naisasiaryhmä ajaa vain miesten/naisten oikeuksia. Eroaako tämä kuitenkaan mitenkään siitä, jos Leukemialapset ry ajaa vain leukemialapsien oikeuksia? Suututtaako tämäkin ihmisiä, kun Leukemialapset ry ei marssi keuhkoahtaumapotilaiden puolesta? Jos ei suututa, miksi suututtaa kun jotkut marssivat naisten/miesten oikeuksien puolesta?

Jokaisella on oikeus valita taistelunsa. Hyvän ryhmittymän erottaa huonosta se, että vaikka hyvä ryhmittymä ajaisikin vain asiaa X, he eivät väheksy asiaa Y, eivätkä ainakaan yritä parantaa omaa ajettavaa asiaansa muiden kustannuksella. Naisten oikeudet eivät ole miehiltä pois, JOS näitä oikeuksia ei ajeta vähättelemällä miesten oikeuksia tai pyrkimällä varastamaan miesten oikeuksia naisille. Sama toisinpäin. Naisten oikeudet eivät huonone parantamalla miesten oikeuksia, jos naisten oikeuksia ei vähätellä, eikä heidän olojaan pahenneta. Tässä on yksi asia, joka niin monelta unohtuu. Jos ei puhuta valtioista jonka pitäisi huomioida kaikki osapuolet, vaan yksityisten ihmisten omista ryhmittymistä, niin ei ole epätasa-arvoa ajaa naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämistä, kuten ei ole myöskään epätasa-arvoa ajaa miesten armeijapakkoon liittyviä asioita.

Monen miehen pitäisi siis itkemisen sijaan tehdä asialle jotain. Järjestetään tapahtuma miehiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan! Tuskin kukaan päättäjä sitä kieltää ja jos kieltää, sitten ollaan tunnistettu rakenteellista syrjintää, johon saa varmasti apua EU:n oikeusoppineilta. Mielestäni nais- ja miesasialiikkeet ovat valitettavasti hieman osoitus siitä, ettei sukupuolineutraaliuteen ole vielä päästy, mutta tasa-arvoon pyrkiessä usein joutuu tekemään asioita, joita tasa-arvoon päästyä ei enää tehdä. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei välttämättä niinkään ole tasa-arvoryhmiä mies/naisoikeusryhmien sijaan, vaan tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei ole enää tasa-arvoon liittyviä ongelmia, joita ajaa. Esimerkiksi miesasialiike olisi kuitenkin siinä mielessä hyvin tervetullut, että on helppo erikoistua johonkin yhteen ongelmaan. Toinen vaihtoehto olisi perustaa yleistä tasa-arvoa ajava ryhmittymä, joka pitäisi tietyn teeman ympärillä olevia tapahtumia. Unicefikin on helvetin iso organisaatio, mutta heidän keräyksensä voivat kohdistua välillä hyvinkin spesifiseen asiaan.

Miesasialiike ei saa olla kosto naisasialiikkeille. Minua hieman pelottaa tässä se, että reaalimaailmassa tapahtuu sama mikä nettifoorumeilla ja nämä liikkeet alkavat taistelemaan keskenään. Miesten ja naisten syrjinnästä päästään miesasialiikkeen ja naisasialiikkeen syrjintään. Pian taas ilmassa lentää mielikuvitusolennot ja syytökset asioista, joita kukaan ei ole tehnyt. On myös ihan lapsellista olettaa, etteikö miesasialiike saisi negatiivista palautetta. Tietenkin saa. Syrjintää on vetää siitä herneet viiksinenään ja syyttää kaikkia naisia / naisasianaisia siitä, kun jotkut kouhkavat miesasialiikkeestä.

Kirjoitukseni pointti ei ole käskeä perustamaan miesasialiikettä siksi, kun on naisasialiike, kirjoitukseni pointti on se, että netissä itkemisen sijaan kannattaisi ajaa omia tai itselle läheisen asian oikeuksia. Itse liittyisin mieluummin tasa-arvoa ajavaan ryhmittymään kuin miesten oikeuksia ajavaan ryhmittymään, mutta mieluummin liittyisin miesten asiaa ajavaan ryhmittymään kuin valittaisin naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen tapahtuman jälkeen, että ette muuten perkuleet ajaneet MUN oikeuksia! Niin! Mä raukka istuin kotisohvalla ja kukaan ei huolehtinut oikeuksistani :(

Perustakaa kiihkottomia miesasialiikkeitä, jotka eivät vähättele tai lisää naisten ongelmia. Perustakaa kiihkottomia naisasialiikkeitä, jotka eivät vähättele tai lisää miesten ongelmia. Älkää syrjikö kaikkia miehiä/miesasiaihmisiä tai naisia/naisasiaihmisiä siksi, kun joku mies/nainen/miesasiaihminen/naisasiaihminen on syrjivä idiootti. Lopulta kun molempien sukupuolten oikeuksia ajetaan, epäkohtiin on puututtu ja herneytymisestä on päästy eroon, nämä kiihkottomat mies- ja naisasialiikkeet voivat lyödä kädet yhteen. Koska molemmat ottavat huomioon toistensa ongelmat, vaikka ajavatkin korjausta omiin ongelmiin, niin yhdistämällä nämä saadaan täydellinen paketti, jossa otetaan huomioon molempien ongelmat ja ajetaan korjausta molempien ongelmiin. Se ei estä tietenkään järjestämästä Ladyfestiä tai ”Parisuhdeväkivaltaa kohdanneiden miesten makkara- ja olutiltaa”.
Tämä päivä alkoi perinteisesti. Lomaunet eivät tuntuneet missään kun aamulla niin vitutti ja väsytti, työ ei oikein maistunut ja koska tänään on jo tiistai ja olen lähdössä perjantaina suoraan töistä takaisin savoon isoveljen synttäreille, niin arkipäiviä tässä viikossa on vain kolme. TODO-lista on kilometrin pitkä ja veivasin sitä päässäni. Jos tänään kävisi parturissa, niin paitsi kun pitää käydä kaupassakin ja parturin jälkeen tiputan hiuksia kauppaan, mutta en mä voi maito kassissa mennä parturiin ja pitäisi myös ostaa printteri, vaatteita, uusi laukku ja juoksukengät, mutta kun parturi menee jo seitsemältä kiinni ja blablabla. Tuntui, että aivot räjähtää, kuten lähes joka päivä tuntuu minun pohtiessa useaa yhtä huonoa vaihtoehtoa keskenään. En osaa päättää mitään, koska jokainen vaihtoehto sisältää aina jotain paskaa tai ongelmia ja lopulta vain muserrun kaaoksen alle, enkä tee mitään. Jossain vaiheessa iltapäivää vallalla olikin vahvin vaihtoehto, menen tänään suoraan töistä kotiin ja sit huomenna mietin tuplasti enemmän, miten saan kaikki hoidettua 2 päivässä...

Työpäivä loppui, hyppäsin firman shuttleen kun se tarjolla oli ja päädyin normaalia nopeammin Erottajalle. Muutaman askeleen jälkeen pääni hiljeni. KESÄ! Tai siis kevät! Kaikkialla oli ihanan kuivaa, ilma leijui ihanaa sumua, joka ei ollut märkää kastesumua, vaan kuivan tunnelmallista saaste/pölysumua, joka minusta tekee kaupungista kaupungin. Ilma tuoksui kuivahkon kiviseltä, ihmisiä oli ympärillä ihan hirveästi ja minulle iski hillitön himo kiertää baareja ihan vain siksi, että saisin lähteä baarista pikkuhuppelissa keväistä kuivaa tietä kohti seuraavaa. Aaah! Ihanaa! Ihanata!

Sain puhuttua epäjärjen ääneni hiljaiseksi ja vaikka olisinkin niiiin tahtonut jäädä kylille, oli pakko hoitaa asioita. Hyppäsin metroon ja sillä Ruoholahteen, menin parturiin ja tukastakin tuli ihan nätti, vaikka näytänkin ehkä enemmän lesbotytöltä kuin mieheltä. Noh, kasvaahan se. Viileä kesätukka teki hyvää, koska sen jälkeen kaikki olikin yhtäkkiä selvää. Päätin, että on parempi tehdä nyt jotain jotenkin, kuin yrittää keksiä kaikkein optimaalisinta ratkaisua ja olla tekemättä mitään. Menin pää täynnä hiuspätkiä (ei ne parturissa koskaan niitä pois saa, vaikka vähän sutivat) kauppaan ja ostin niitä tuotteita, mitä vain K-kaupasta saa. Löysin samalla lastenosastolta iiiihan punaisen tyylikkään olkalaukun, jonka ostin pois kuleksimasta. Sit kotiin, tavarat jääkaappiin, seuraavaan kauppaan ja kotia. Matkalla kohti kämppää huomasin, että siellä oli upea auringonlasku ja rappusia noustessa mietin, että olisipa kiva lähteä kävelemään. Tuttu konditionaali ja jotenkin se oli sama kuin "olisipa kiva olla miljonääri" tai muu mahdoton kiva toive. Kun pakkasin ostoksia jääkaappiin, ajattelin että kissan vitut, mikä ihme mua estää lähtemästä!

Kanat uuniin, ihqu punainen olkalaukku olalle, johon heitin punaisessa kameralaukussa olevan vaaleanpunaisen kameran (hmm, punainen taitaa muodostua lempivärikseni) ja lähdin kävellä räköstelemään kohti auringonlaskua. Niin helppoa se oli, kun kerrankin teki, eikä isi-konditionoloinut. Eihän se mun elämä autuaaksi siellä kävellessä revennyt, mutta kivaa oli kun sai tehtyä ja otin plinnustakin kuva.

Katsokaa, se on naakka!
Olipahan virkistävä viikonloppu. Kerrankin yksi viikonloppu ilman bileitä, pileitä, kili-pailuja, juhlia, pibbaloita ja hulabaloita. Junamatka kotiin ja junamatka pois toki vie niin älyttömästi aikaa, että eihän tässä reissussa olisi ollut järkeä ilman pääsiäistä, mutta nyt on kivaa kun torstain sai olla Helsingissä ja maanantaikin jää vielä ihan kokonaan ja silti kotonakin sai olla ihan olemalla. Olisihan siellä ollut kiva olla pidempääkin, mutta äitin lihapatojen, kalapatojen, mämmipatojen, kalakukkopatojen ja pashapatojen ääressä olisin lihonnut muodottomaksi viikossa.

Jos kotona tulee syötyä, niin siellä tulee myös liikuttua. Eihän sitä tietty 3 päivässä ennätä käydä kuin 3 kertaa lenkillä, mutta onhan se sekin jo huima ero yksinoloon, jolloin tulee käytyä kolmesti kuussa lenkillä. Enemmän vain toivoisi kotiinkin jotain hauskuutusliikuntaa, esim. uusi koiranpentu jota voisi jahdata pihalla ja siten voisi liikkua ilman että kaikki liikkuminen liittyy aina lenkillä käymiseen. Vähemmän yllättäen kun lenkin makuun pääsi, niin kotiin palattua olisi vielä mieli tehnyt polkea crosstraineria ja jos keli olisi sallinut, sitten olisi ollut kiva lähteä pyörällä uimaan ja riekkumaan veteen. Tyhmäähän se olisi ollut itsensä liialla liikunnalla pilata, mutta se tunne, kun haluaa liikkua, on todella ihanaa. Harmi vain, ettei siihen aina ole järkevää mahdollisuutta niin että se pysyisi hauskana. Useaa lenkkiä kun ei voi päivässä tehdä tai rikkoo jo valmiiksi rikotut jalkansa, mutta kun ajattelee lapsutta, niin sehän oli yhtä liikettä. Pyörällä, pyörättä, puita pitkin ja käsillään kävellen.

Haaveeni tulevaisuudesta tarkentui myös hieman. Olin joskus laskenut, että jos olisi puoli miljoonaa euroa rahaa, voisi elää loppuelämänsä koroilla ja rahaa jäisi tilille vielä saman verran. Tämä tarkoittaisi noin 2000 euron kuukausittaista ”palkkaa”, jolloin voisi jättäytyä työelämästä. No valitettavasti 2000 eur /kk ei riitä tietenkään onnelliseen elämään ja etenkin työttömyys tarkoittaisi sitä, että vapaa-aikaa varten pitäisi palkata ihmisiä pakottamaan minut tekemään asioita ja se on kallista. Puhtaana käteen joku 5000 e/kk alkaisi olla sellainen, että sillä voisi elää jo paremmin. Jos omaan elämään käyttäisi esim. 3000 eur, niin 2000 jäisi harrastuksiin ja personal trainerin palkkaamiseen. 5000 euron kuukausipalkka ilman työtä vaatisi sitten jo 1.25 miljoonan euron omaisuutta.

Asiaa toki helpottaa se, että eihän mun pankkitilillä tartte olla samaa rahamäärää kuollessani. Jos lasken siten, että eläisin 90-vuotiaaksi ja korot + pieni pala omaisuutta toisi vaikka sen 2000 euroa kuussa, niin puolen miljoonan sijaan esim. 350K euroa voisi jo riittää. Sori lapset, ette saa perintöä, mutta saatte hyviä neuvoja isältänne joka töissä käynnin sijaan kehittää itseään.

Töissä käynti on muutenkin ihan uskomattoman turhaa paskaa, kun asiaa tarkemmin ajatelleen. Tottakai työ yleensä määrittää ihmisarvoa ja on todella hyvä (teko)syy nähdä ihmisiä, herätä aamuisin, pitää huolta itsestään ja kehittyä. Mihinkään näistä kuitenkaan ei työtä tarvitse, kaiken voi hoitaa ilmankin. Työttömänä jää helposti makaamaan sohvalle, mutta se ei ole niinkään pelkän työttömyyden vika, vaan ihmisen vika. Tiedän jo etukäteen, että minussa tämä vika on, siksi töistä pois jääminen vaatiikin jonkun ihmisen, joka pakottaa minut harrastamaan. Jos verrataan sitä, että töissä menee 9h tuntia päivässä ja kiitos sen tulee käytyä kaupungilla, suihkussa ja kaljalla, niin miten paljon ennättäisikin tehdää samaa enemmän ilman työtä, jos joku pakottaisi minut siihen. Herätys klo 10, hyvää ruokaa, lenkki, salille, uimaan, opiskelisin kieliä, menisin kaupungille, kaljalle ja leffaan. Kello olisi vähemmän kuin töistä palatessa ja 100% varmuudella minulla olisi elävämämpi ja ”saavaisempi” olo tuon jälkeen kuin työpäivän, etenkin kun kiitos töiden on pakko valita elämän ja vapaa-ajan väliltä. Välillä on kiva tulla kotiin klo 23.30 urheilun ja kaljoittelun jälkeen, mutta ei tuotakaan loputtomasti kestäisi kun pitää olla vapaatakin, mutta mikään ei ole hirveämpää kuin tulla suoraan töistä klo 19 kotiin ja kotona ei saa mitään aikaan. Kiitos työn on helpompi saada aikaiseksi asioita kuin työttömänä, mutta se työ kuitenkin vie niiiin ison osan päivää, että lopulta on mahdotonta tehdä kaikkea mitä haluaisi, vaan on pakko tehdä liikaa valintoja. Nuoriahan tässä ei enää monta vuotta olla, joten ei pitäisi tuhlata elämänsä parasta aikaa työntekoon.

Koska työttömyys = köyhyys ja köyhänä mulla ei ole varaa tehdä mitä haluan, tämä yhtälö ei toimi. Jostain pitäisi repiä reilu miljoona euroa kalgaania. Noh, helppoa. Jos muutan pois Suomesta johonkin halpaan maahan, en tartte lähellekään miljoonaa, kunhan se raha vain on euromääräisenä Suomessa. Yksi kikkahan olisi esimerkiksi vaihtaa parempipalkkaiseen työhön, säästää rahaa ja ottaa joka kesä pitkä 3-4kk kesäloma jossain halvassa maassa, jossa eläisi eurosäästöillään. Jos hintataso on 5 kertaa alhaisempi kuin täällä, niin 500 euron säästöllä eläisi jo kuukauden siellä vähintään yhtä herranelämää kuin kotosuomessa 2500 eurolla. Eikä ole pakko muuttaa mihinkään ugandabuganda-maahan, Itä- ja Keski-Euroopassa on halpoja maita hurumykket.

Tuosta tulikin mieleen kesälomani, jota olen jo etukäteen suunnitellut ja aikatauluttanut. Riippuen rahatilanteestani, tarkoitus olisi lähteä ulkomaille 4-7 päiväksi. Mielellään niin pitkä reissu, että siinä ennättäisi ihan oleskellakin ja chillata, eikä tartteisi vain ravata nähtävyyksissä tai baareissa ja mahdollisesti voisi pistäytyä jossain toisessa kaupungissa. Itä-Eurooppa on kiinnostanut minua jo pitkään, joten kipitin kotona lopultakin koneella ja googlettelin matkaoppaita. En löytänyt tietenkään mitään, koska Google kaikessa hyvyydessään on ihan saatanan paska löytämään jotain sellaista, jota et osaa etsiä. Lopulta törmäsin kuitenkin wikitraveliin ja kun löysin enkkuversion, niin siellähän oli mukavasti koostettu asiaa, vaikka suurin osa artikkeleista onkin ihan tynkiä. O'boy ja lasi maitoa, että silmäni avautuivat jo silti.

Tuijotin ihan epäuskoisena Euroopan karttaa. WTF! Onko Viro tuolla! Mitä vittua -liite, Puola on noin lähellä, Bulgaria noin kaukana ja Slovakia tuolla. MITÄÄÄÄH! Puolat ja muut ovat Keski-Eurooppaa, eikä Itä-Eurooppaa. Hups! No ei ihme, jos ei googlella löydä molempia yhtä aikaa. Ehkä tekisi hyvää ostaa joku karttakirja, jossa olisi mukana myös yleisiä tietoja jokaisesta maasta. Kieli, valuutta, rikollisuus, ihmismäärä, jne. Wikitravel toki tarjoaa paljon tuota, mutta wikipediasta voi vaikka sit napata loput. Harmi vain, että ruudulta on aina niin paska lukea, pitänee ostaa printteri ja printata.

Nyt kun tiedän edes jotain maantiedosta, niin Itä-Eurooppa fanitus on muttunut enemmänkin itäisen Keski-Euroopan fanittamiseksi. Puola ja Unkari ykkösvaihtoehdot, joskin pitäisi virkistää saksan-taitoja, että tuolla pärjäisi. Nuoriso kyllä englantia osaa, mutta vanhukset eivät. Puolan plussa olisi keskitysleirit ja halvahko hintataso, Unkari taas olisi siinä mielessä hyvä, että veli on siellä asunut ja osaa varmasti ihan käytännön neuvoja antaa missä kannattaa käydä. Matkaseuraa kyllä vielä tartteisi, joten ilmottautukaa jos Eurooppa kiinnostaa heinäkuun lopussa viiva elokuussa.

Nokka on kohti Helsinkiä, naputan tätä junassa ja siellä näyttäisi olevan ”Kesän paras päivä”, kuten pikkusiskoni kiusasi meitä eilisellä tekstiviestillään. Vanhempien luona kun oli +2, märkää, pilvistä ja sateista ja etelässä oli perhosia, nurmikkoa ja uskomattoman kuuma aurinko. Ehkä mäkin saisin vielä huomisen nauttia tästä säästä sivistyksen parissa.

(Edit: klo 00.00)

Nyt olen Helsingissä, siellä oli pilvistä ja +1. Ei siis niin mahtava keli etelässä.
Istuin junassa kohti kotiseutuja ja näin lähellä istuvan porukan, jossa taisi olla kuusi henkilöä. Ikää 18, päätellen autokoulupuheista ja nuorista kasvoista. Muutaman tunnin seuranneeni kaveriporukan juttelua ja kortinpelaamista minuun iski yhtäkkiä hirveä ikäkriisi. Muistaakseni aloin miettimään alussa ihan positiivisesti, että kolmekymppinen on vielä nuori, neljäkymmentä on vasta paha. 33 ok, 36 ok, 39 kuulostaa myös jotenkin lohdulliselta verrattuna siihen kun ikää on 40. Sen jälkeen ajattelin, että olen ollut nyt 10 vuotta täysikäinen ja minulla on ”nuoruutta” jäljellä maksimissaan 8 vuotta. Tämä alkoi jo ahdistaa, yli puolet Elämästä käytetty ja suuri osa hukattu. Sitten erehdyin miettimään, että entäpä jos kuulenkin kuusikymppisenä. Olen kohta 30, eli puolessa välissä. EIH! Puolet elämästä mennyt!

Tätä vatvoessa minuun iski taas kerran pakottava halu korjata elämäni vielä kun sen ennättää korjata. En haluaisi tuhlata enää vuosia siihen, että minulla on huono itsetunto, epälittamaha ja olen köyhä. Raha ei minua itsessään viehätä, mutta se mahdollistaisi vapauden. Työssä käyminen rahan eteen ja senkin rahan niukkuus aiheuttaa sen, ettei voi elää niin paljon kuin haluaisi. Jos viikossa voi käydä kerran tekemässä jotain hauskaa, onhan se perseestä verrattuna siihen, että rikkaana kävisi neljästi, joka alkaa olla maksimi elämän ja elämättömyyden balanssissa.

Suurin ongelma on kuitenkin epäsosiaalisuus ja/tai itsetunto, kumpi johtuukaan kummasta vai ovatko ihan erillisiä tunteita. Ei minun itsetuntoni nykyään ole enää niin huono kuin nuorena, usein tulee itseään peilailtua ja sanottua grau, mutta olen huomannut yhden yhdistävän piirteen mikä etenkin tekee miehistä viehättäviä. Se on itsevarmuus. Ei tartte olla adonis, ei tartte lihaksia, eikä muutakaan, mutta jos ottaa tilansa ja toimii normaalisti ilman jatkuvaa itsehäpeää, kyllä se tuntuu upealta. Enkä nyt todellakaan puhu mistään leuhkuudesta tai pelimiesmäisyydestä, vaan se jo riittää jos kaveriporukassa on oma itsensä vikoineen ja plussineen.

Tässä lieneekin minun nykyajan ongelma. Nuorena minulla oli kaveriporukka ja itsetuntoakin vähän. Vähän vanhempana oli kaveriporukka, muttei itsetuntoa ja nykyään on vähän enemmän taas itsetuntoa, muttei kaveriporukkaa. Kaveriporukan puute aiheuttaa sen, että pääsen kasvamaan rauhassa vinoon. Kun minun ei tarvitse pakottaa itseäni ymmärtämään sitä, ettei kaikkia tarvitse, voi tai pidä miellyttää ja ihan oikeasti, se että kaveri X näkee minussa vikoja ja outouksia on ihan normaalia ja se on minun persoonallisuuteni, niin menetän kykyni toimia muutenkin ryhmissä.

Kaveriporukkadynamiikka on sinänsä yksinkertaista, mutta jotenkin se on ajautuntu liian kauas ajatuksistani. Otetaan normaali kaveriporukka, siellä on prinsessa, amis, liikaa juova, pervo, metallisti, kiltti nössö, jne jne. Ihmiset ovat erilaisia ja olisi tietenkin ihan paskanpuhetta väittää, että ne kaikki erilaisuudet olisivat vain hyvä asia. Erilaisuus koostuu kasasta vikoja ja plussia, joskin toki jokainen ihminen itse määrittää nämä plussat ja miinukset. Jos sinulla on paljon kavereita, muttei yhtään kaveriporukoita, sinun on vaikea tuoda esillesi omaa persoonaa, koska se on niin helppo mukauttaa toiseen. Huomaankin, että kun viettää aikaa yksitellen usean erilaisen ihmisen kanssa, niin minä itse muutan persoonaani aina sen mukaan kenen kanssa olen. Jonkun kanssa olen scifinörtti, toisen kanssa taideharrastaja, kolmannelle puhun ryyppäyksestä ja krapulasta, neljännen kanssa päästän perverssiyteni valloilleen, jne jne. Ristiriita tulee silloin, kun näenkin kahta tai useampaa ihmistä yhtäaikaa, koska nyt en voi enää mukauttaa persoonaani kun en voi olla kahta yhtä aikaa. Silloin hiljenen, vetäydyn taakse ja tyydyn vain heittelemään välihuomautuksia muiden puhuessa. Tässä moodissa menetän myös täysin kykyni ottaa ”omaa tilaa” eli jotenkin vaatia oikeuksiani. Koska en ole enää mitään ihmistyyppiä, en myöskään koe voivani toimia tietyllä röyhkeällä tavalla ja perustella sitä persoonallani. Esimerkkinä jos 4 hengen kaveriporukassa olisi tarjolla 3 lippua keikalle, muusikko voisi perustella mukaan pääsyään harrastuksellaan tai jos taksiin ei mahdu kaikki, kaveripiirissä laiskaksi löllöksi profiloitunut voisi viedä paikan vedoten siihen, että mähän en perkele kävele. Kyse on osaksi siitä, mitä vastapuolet ajattelevat perustelustasi, mutta enemmänkin sitä, miten paljon saat itse auktoriteettiä pyynnöllesi. Sinun pitää itse perustella itsellesi hyvin miksi tahdot asiaa X, jotta voit vakuttavasti tuoda sen esille muille. Kun oma ”tyyppi” on isossa porukassa täysin kateissa, et voi perustella asioita itsellesi millään ja menetät täysin auktoriteettisi, jolloin kaikki voivat kävellä päältäsi.

Haaveilen paljon siitä, miten liikunta joskus kuuluisi elämääni olennaisena osana. Nyt se on lapsesta lähtien aina ollut täysin erillinen objekti, jota pitää harrastamalla harrastaa, lähtemällä lähteä ja viitsimällä viitsiä. Haluaisin sen niin arkipäiväiseksi, että se olisi kuin paskalla käynti, se vain tapahtuisi. Tähän tarvitsen lomaa ja lomaan tarvitsen rahaa. Rahalla ostaisin itselleni personal trainerin, joka pakottaisi minut aktiiviseksi vaikka puukolla uhaten ja kiitos vapaan, ei haittaisi jos menisi useampikin tunti päivässä liikuntaan. Eihän sen liikunnan tartteisi olla mitään salitreeniä aamusta iltaan, vaan joku kavereiden kesken pallon peluu kesällä olisi juuri sitä hyvää arkiliikunta-aktiivisuutta, joka nyt minulta puuttuu. Yksin lenkkeily on vain typerää ja turhaa, koska sinne pitää aina pakottamalla pakottaa itsensä. Toivottavasti uudet kalliit pohjalliseni edes mahdollistaisivat lopultakin juoksemisen.

Joku voisikin kysyä, että no miksi et sit tee, hanki, mene, ole, jne. En tiedä. Kun pitäisi jotain saada aikaiseksi, ei saakaan. Sitten kun yrittää vähän googlettaa, että löytyisiköhän tähän jotain kurssia tai muuta, niin sieltä tulee vain paskaa. On se jännää, että olen periaatteessa mahtava googlettamaan asiaa, mutta yleisiin kysymyksiin en saa koskaan mitään vastausta. Kun olet tunnin kahlannut jotain turhia foorumeita läpi, etkä ole vieläkään saanut mitään vastausta paljonko maksaisi hankkia joku vaikka viikoksi minua rääkkäämään, niin sitten homma katoaa. Todo-listalla se vilkkuu ja irvistelee aikansa, kunnes hautautuu pölyyn. Tässä vaiheessa olen sitten keksinyt jo jonkun uuden asian, jota en saa aikaiseksi tehdä yksi ja johon en löydä mitään apua netistä ja luovutan taas.

Eli nyt vain takomaan rahaa. Jos saisin aikaiseksi, perustaisin oman firman joka keskittyisi pelkästään rahan tekoon. Mietittäisiin porukalla, mistä saa rahaa, etenkin netistä ja sitten toteutettaisiin ideoita. Nettimarkkinoinnissa tärkeintä on keksiä se ”hullu ja yksinkertainen” ajatus ekana. Turha itkeä jälkikäteen jonkun hankittua miljoonan iPhonen pierusovelluksella, että olisin mäkin osannut ton tehdä. Varmasti olisit, mutta kun homman juju on se, että se pitää osata tehdä ensimmäisenä. Puhtaat klikkausmarkkinointirahat ovat netissä nykyään kortilla, mutta toisaalta uusia mahdollisuuksia on syntynyt ihan hirveästi. Ei mitään syytä lähteä tekemään uutta facebookia ja miettimään mistä se saisi rahaa, vaan pitää juurikin hyödyntää jo valmiita alustoja. Kahden kilon siikalla tai 2 girls 1 cup videolla tahkoisi hyvin fyffeä, jos sen yhdistäisi mainossivuun. Kävijöitää riittäisi.
Jatkuva todistelu itselleni ja muille kuntoilun aloittamisesta tuo aina satunnaisesti hedelmää. Sunnuntait ovat yleensä juuri niitä päiviä kun yhtäkkiä päättääkin taas ottaa itseään niskasta kiinni, kaivaa kuntoiluvälineitä ja oppaita esille, tekee aivan mielipuolisen kunnianhimoisia suunnitelmia ja lähtee alkeista. Tämä sunnuntai ei ollut poikkeus.

Aikani stepperillä stepattuani ja jumppapallolla jumppailtua oli edelleen sellainen olo, että haluaisin jotain muutakin sisäisten vatsalihasten treeniä. Muistin saaneeni joskus Kunto Plussan mukana kasan dvd:tä, joilla oli jotain kuntoiluoppaita. Kaivoin dvd:t esiin ja huomasin heti, miten tiukka vatsa ja vahva selkä puhutteli minua. Nämä mä tahdon. Jumppapyörykkä dvd-soittimeen ja virtaa päälle. Levitin jumppapatjan lattialle ja laitoin vielä maton alle, jotta olosuhteet olisivat täydelliset ja mikään ei häiritsisi jumppailuani. Kellahdin patjalle selälleni ja otin käteeni kaukosäätimen ja painoin play.

Sekuntia myöhemmin tajusin ensimmäisen ongelman. Tietokonepöytä oli telkkarin edessä näin lattian pinnalta katsoen ja peitti näkyvyyden täysin. Nousin istumaan, jotta näin ruudulle ja valitsin ensimmäisenä selkälihasliikkeet. Katsoin videonpätkän kerran läpi. Helppoa. Selkä ylös, rintakehä ylemmäs, kädet kiertyy, lapaluut yhteen, hengitä ulos, kierrä käsiä, hengitä sisään, laskeudu, vapauta napa, nosta jalkoja, jännitä pylly, laske jalkoja, aloita uudestaan, muista korsettilihakset, hengitys ja puhtaat liikeradat. Hyppäsin takaisin makuulleni ja painoin playta.

Naisääni ruudulla, jota en tästä asennosta nähnyt kuin puoliksi, selostaa nopeaa tahtia. Selkä ylös, rintakehä ylemmäs, hyvä, muista kiertää kädet. MITÄ? ODOTA! PAUSE! Miten ne kädet kierretään? Miten ylös mun pitää nostaa mun selkä? Yritin kelata videota taaksepäin, mutta dvd-soitin iloisesti huikkaa, että näppäin ei ole käytössä. Jollain napilla saan lopulta videon hyppäämään 5 sekunnin pätkissä taaksepäin, kunnes se hyppää maagisen rajan yli ja näyttää jonkun toisen liikkeen loppukommentteja. Stop. Näppäin ei ole käytössä. Argh! Tunnen miten treeni alkaa toimimaan, koska hiki nousee pintaan ja syke kohoaa.

Kun lopulta saan oikean videon taas näkyviin, katson sen kerran istualtani ja otan huomioon miten korkealle se rintakehä pitikään nostaa. Ah, noin korkealle. Uusi yritys. Mahalleen patjalle, play, selkä ylös, rintakehä ylemmäs, ainiin, napa selkärankaan! Vedän napaa selkärankaan ja huomaan, että naisääni on jo ennättänyt lapaluihin. Yritän muistaa mitä niille käsille piti tehdä, vedän lapaluita yhteen ja tajuan, että niiden väliin mahtuisi viivoitin ja mietin, onko tämä nyt yhdessä vai ei. Naisääni nostaa jo jalkoja pyllyllä ja minä taon vimmaisesti takaisinkelausnappia. Toiminto ei ole käytettävissä. JUMALAUTA AKKA HITAAMMIN! ODOTA SAATANA! Treeni toimii täydellisesti, paita liimautuu hiestä selkääni ja pulssi lähestyy 160:ta.

Bootattuani dvd-soittimen saan taas oikean videon näkyviin ja katson sen kolmannen kerran tarkkaavaisesti läpi. Samalla opettelen yksitellen jokaisen liikkeen. Napa jumppamatolle, play, selkä ylös, rintakehä ylemmäs, kierrä käsiä, napa selkärankaan, muista hengittää. Tirskahdan epätoivoisesti naisäänen kertoessa, että tee liikkeet hiiiiitaasti ja varmasti, kun hän samalla takoo ohjeita nopeammin kuin liikettä on mahdollista tehdä. Jätän hengitykset ja hitaudet väliin, yritän pysyä naisäänen perässä ja tunnen kipua selkärangassani. Liike menee kuitenkin läpi ja naisääni irvokkaasti kertoo, että ”Hyvä! Seuraavaksi otamme liikkeeseen mukaan käsien heilutuksen” ja kun litania tulee pikavauhdilla siitä, miten liikuta kättä, pysäytä, väännä, kierrä, hengitä, jännitä, nosta pyllyä, laske, muista lantio, hengitä, tee hitaasti, minä taon hiestä märkänä pausenappia ja kiljun: ”SAATANA PUHU PERKELE HITAAMMIN! MIKÄ VITTU NÄISSÄ JUMPPAVIDEOISSA PITÄÄ JUMALAUTA OLLA KUN NÄIHIN EI VOI JÄTTÄÄ PIENIÄ TAUKOJA JOKAISEN OHJEEN JÄLKEEN! ONKO KAIKEN SAATANA OLTAVA AINA NÄIN USKOMATTOMAN VITTUMAISEN HELVETIN VAIKEAA!”. Näkökenttä ja peukalo punaisena taon stop-nappulaa dvd-soittimen ilkkuessa siitä miten näppäin ei ole käytössä ja lopulta revin väkivalloin levyn ulos kelkasta kun se ei muuten suostu sieltä tulemaan, upotan hampaani levyyn ja yritän viskata sen avonaisesta parvekkeen ovesta ulos. Heitto onnistuu, mutta platta ei lennä pihalle asti vaan jää parvekkeelle. Ryntään sen perään, katkaisen levyn ja paiskaan palaset parvekkeelta alas. Järjettömässä voitonriemuisassa tunteessa haistan nenääni tupakan ja tunnen miten sydämeni lopettaa lyömisen kokonaan. Käännyn oikealle ja näen naapurin parvekkeella nelikymppisen miehen olevan tupakalla.

Mies katsoo huvittuneena minua ja tajuan, ettei minulla ole päälläni kuin bokserit ja selästä litimärkä valkoinen t-paita. Tajuan myös piinaavan hyvin, että avonaisesta parvekkeen ovesta on hyvinkin selvästi kantautunut kaikki kiroamiseni. Olkapääni tipahtavat löysinä alas kuin tappion hetkellä, kävelen sanaakaan sanomatta sisälle laittaen parvekkeen kiinni ja vedän verhot eteen. Suihkuun mennessä tunnen miten keskikroppaa kirvelee ja hiki valuu. Tämän tehokkaampaa treeniä ei ole!

RunoMaanantai 30.03.2009 22:26

Mä olen runotyttöpäällä, joten tässä huikaiseva tuotokseni. Saa kikattaa.


Söin unessani lakritsijäätelöä,
heräsin kurkkukipuun.
Neljä tuntia aikaisemmin herännyt puhui ruudussa:
4000 kuollut, kymmenet tuhannet kuihtuvat nälkäänsä.
Näin apteekin mainoksen.

Illalla lääkettä ostaessa muistin, että minun pitäisi muistaa jotain.
Hymyilin kassaneidille.

Ostin jäätelöä.