IRC-Galleria

Jeij! Nyt se on tapahtunut! 1.5 vuoden suunnittelun jälkeen lopultakin marssin leijonan suuhun, karhunpesään ja kotkan pesään... eikun suuhun... eikun kynsiin! Liityin salille! Tässä näet onnellisen Motivuslaisen mainospaidassaan lihakset kimmeltäen! No okei, ei ne vielä kimmellä, mutta sehän tässä olisi nyt projektin alla.

Olen tosiaankin sitä salilla käymistä haaveillut siitä lähtien kun muutin Helsinkiin. Varkaudessa kävin kerran viikossa ja vaikka se ei riitäkään lihasten kasvamiseen, niin se kuitenkin piti yllä lihaskuntoa, oli kivaa ja "miehistytti" kehoa. Oli vaikea tarkalleen sanoa mikä minussa muuttui, mutta jotenkin keho näytti silti paremmalta. Ehkä isoin muutos oli ryhdissä ja sen tunsi itsekin. Varkaudessa salilla tuli käytyä veljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa, joten oli seuraa ja ryhmäpainetta. Helsingissä tälläistä ei ollut, koska kukaan tuttuni ei käynyt sellaisella salilla, mihin olisi ollut millään tavalla minun realistista liittyä. Suurin osa saleista kun on täällä sellaisia, että on minimissään tehtävä vuoden sopimus. Ei kiva, jos sali on jossain kaukana ja sinne pitää maksaa vuodesta, vaikka tekisi mieli ehkä vain käydä pari kuukautta opettelemassa ja sitten kokeilla yksin jossain lähempänä.

Eräs työkaveri kuitenkin mainosti töissä sitä, miten Motivuksella ei ole pakko liittyä mihinkään vuoden määräaikaissoppariin, vaan ainaisjäsenyys maksaa alle 60 euroa ja sen lisäksi sitten ostat niin paljon kertoja tai kautta salikortille kuin huvittaa ja maksat vain niistä. Ooh, jeij! Motivuksella on vielä kampissa sali, joten periaatteessa se on aina kotimatkan varrella. Ei ehkä ihan niin hyvä paikka kuin Ruoholahden Sats, etenkään sen jälkeen kun firma muuttaa Espooseen, mutta silti tuo on paikkana niin hyvä, ettei pysty valittamaan. Tämä työkaveri on kuitenkin jo pitkään Motivuksesta puhunut, eikä sekään saanut luomaan minuun mitään motivaatiota vielä. Sitten kun eräs toinen työkaveri sanoi liittyvänsä ja sunnuntaina minun ollessa aika tukevassa krapulassa kysyi, lähdenkö mukaan, niin päätin että jumalauta lähden todellakin! Ihan sama kuolenko, ihan sama oksennanko, maailman tärkeintä on päästä jonkun kanssa ekaa kertaa salille, hoitaa liittymissosiaalisuusstressi pois alta ja kahdestaan punastella outojen laitteiden edessä miettien istunko tässä edes oikeinpäin.

Yllättävää kyllä pienessä krapulassa liittyminen oli jopa helpompaa kuin kuvittelin. Tiskimies oli kiva eikä stressauttanut minua. Salikin oli sunnuntaina kivan tyhjä ja se vanha kunnon "salilla on vain hirveitä hunkseja ja missejä lihaksissaan" ei tietenkään pitänyt paikkaansa, tosin tämänhän tiesin jo Varkauden saliajoista. Onhan siellä niitä timmejä, mutta sieltä löytyy myös mummot ja pläsöt, joten jokainen tätä tekstiä lukeva ette voi enää käyttää tuota fraasia tekosyynä salille menemättömyydessä. Se miltä kroppanne näyttää ei ole mikään ongelma, enemmänkin hävetystä aiheuttaa se epävarmuus niiden laitteiden edessä, kun ei oikein tiedä mitä tehdä tai miten tehdä ja pelottaa, että hävetyksen lisäksi paukahtaa joku paikka kun tekee väärät liikkeet väärillä lihasryhmillä. Onneksi taas kerran on edes sen verran tietoa takataskussa, että osaan tehdä liikkeet rauhallisesti, vetää vastalihakset kasaan ja huolehtia, että ojentalaitteessa ojentajat tekee työn, eikä jotkut muut lihakset. Siihen auttaa paljon se, ettei toista aloittelijamokaa vol 3, eli jättää laittamatta alussa 500 kilon painot.

Tällä hetkellä vielä hävetys on suurempi tunne kuin salinautinto, mutta eiköhän se pikkuhiljaa ala helpottamaan. Käymme kuitenkin 3 kertaa viikossa rehkimässä, joten nyt pitäisi kolme kertaa nopeammin oppia mitä viimeksi ja tuloksiakin ehkä tulee, jopa näkyviä sellaisia. Lisäbonusta tulee sitä, että jostain syystä naiset näyttävät niin uubersöpöiltä salilla. Salilla vähän sama efekti kuin jossain söpöissä lämpimissä syysneuleissa: ihan sama millaisen pelottavan missin otat, niin hänestä tulee söpö ja suloinen kun päällä on salivaatteet. Joko ne vaatteet ovat jotenkin niin tyttömäisiä tai sitten ne hikisen kiiltävät naamat irveessä jotenkin rapistuttavat sitä yli-ihmismäisyyttä ja tilalle tulee ihanan epätäydellisiä ihmisraaskoja. Se on parasta saleilussa ja siksi välttelenkin jotain miesten saleja: naiseton sali olisi yhtä hirveää kuin työpaikka tai koulu ilman mitään silmätekemistä.

Kaveri sai ylipuhuttua, joskin aika kivuttomasti, minut katsomaan Inglourious Basterdsia. Kyseessä siis uusi Tarantinon filkka. Jonkun pahvimainoksen olin nähnyt, mutten tiennyt mitään muuta leffasta kuin sen, että se on pitkä, koska joku randomlehtiotsikko luki "Tarantino uskaltaa tehdä pitkiä leffoja". Olin vähän "ääh" kun tiesin, että leffa on mentävä katsomaan. Toki leffassa käynti piristää, mutta olin itse ajatellut enemmänkin District 9:iä tai jotain kiinnostavampaa leffaa. Leffan hyvyys ja kiinnostavuus kun ovat kaksi ihan eria asiaa: hyvyys on se minkä tietää leffan nähtyään, kiinnostavuus on se, joka on olemassa ennen leffan näkemistä. Todella harva leffa kiinnostaa minua, jonka takia jätän klassikotkin katsomatta. Joku 9.X IMDB:ssä ei vaikuta minuun mitenkään. Jaa. Kuulostaapa tylsältä. Jos joku aseella uhaten pakottaisi minut katsomaan tälläisen leffan, tietenkin tykkäisin, mutta vapaan tahdon maassa ne jää niin helposti katsomatta.

Tämä oli siis leffa, joka ei kiinnostanut etukäteen yhtään, mutta epäkiinnostus oli onneksi enemmän epätietoisuutta, eikä minulla ollut ennakkoasennetta leffaa kohtaan. ONNEKSI näin leffan! Ei helkkari että se oli hyvä! Tai siis se oli sellainen "Ei se leffa missään vaiheessa ollut hyvähyvä, paitsi sitten kun se loppui ja jäi olo, että täähän oli perkele hyvä!". Kaikkein suurin kehu mitä minä voin leffalle antaa on ehdottomasti se, että käytin vain 10% leffan ajasta päivittäisten asioiden miettimiseen. Vaikka minun rintakehääni ja niskaani koski koko leffan ajan ja vaikka minua kusetti ja pieretti, niin siitä huolimatta pystyin keskittymään leffaan. Ohoh! En oikeastaan koskaan pysty siihen ja sen takia katsonkin vähän leffoja, kun pilaan itse niiden nautinnon ajattelemalla joko jotain kauppalistoja tai sitten sitä, että minun ei pitäisi ajatella kun pilaan sillä nautinnon, mutta sen ajattelun tai ajattelemattomuuden ajatteleminen on ajattelemista myös. Sille tielle lähdettyään on niin vaikea kytkeä aivoja pois päältä, "olkaa hiljaa" ajattelu kun ei auta koska sekin on ajattelua. Voi verrata ihan täysin unettomuuteen ja siihen, miten itse pilaa unenmahdollisuutensa ajattelemalla sitä, ettei saisi ajatella.

En aio spoilata leffaa yhtään. Näyttelijät olivat minulle Pittiä ja Myersiä vaille täysin randomeja, vaikka ne ovatkin kuulemma aika tunnettuja. Jaa, ei sinänsä koskaan ole minua kiinnostanut kunhan ovat hyviä ja he olivat! Tarantinomainen kuvaustapa vielä oli superkivaa, ihan oudoissa asioissa kuvaus oli todella tarkkaa ja välillä taas suurpiirteistä. Sympatia ei herännyt ketään kohtaan missään vaiheessa, mutta toisaalta kunniattomat paskiaiset kuulostaakin siltä, ettei heitä sympatisoida. Mahtava leffa ja vaikkei mitään hirveää elokuvaäksöniä sisälläkään, niin käykää silti katsomassa teatterissa sen sijaan että tihrustaisitte 40" tuuman näytöltä.

Liityin eilen niiden harvojen ihmisten joukkoon, jotka ovat nähneet livenä Snap!:n ja Technotronicin. Alle kaksvitoset tuskin muistavat noita bändejä, koska itsekin olen melkein liian nuorta sukupuolta ja itselleni teknon aikakausi alkoi noita seuraavista bändeistä (2 Unlimited esim). Kyseessä on siis 90-luvun alkupuolen "teknobändit", eli tämä klassinen tumma/vaalea nainen laulaa, tumma mies räppää, taustalla tanssittavaa konemusaa hässäkkä. Ja nyt ne olivat Vantaalla. Ohoh!

Harmi kyllä, KLF:n 90's bileet olivat oikeasti aika jumalaton pettymys. Vantaan Onnella (tahatonta tirskuntaa) oli suurin syypää menetettyyn potentiaaliin. Kyseessä on siis ex-Flamingon yökerho, jossa lääniä riittää ja ahdasta siellä ei koskaan ollutkaan. Väkeä siellä oli silti aivan liikaa verrattuna henkilökuntaan. Vessaan pääsyä piti jonottaa ja kun pääsi, lattia lainehti kusta. Baaritiskille oli noin 20-30 minuutin jono ja parilta tiskiltä sai, joskin ihan lain mukaan, vain drinkin kerrallaan. Yllättäen ei kehdannut viettää ihan koko iltaa baarijonossa, joten tuli oltua turhan kuivin suin.

Musiikin suhteenkin mokattiin. Alakerrassa jossa bändit esiintyivät, soi mahtavat ysäriet bändien välillä. Sen sijaan yläkerrassa soi enemmän puhdas konemusiikki ja Suomipop-puolella ei soinut mitään ysäriin viittaavaa. Ongelma tässä oli se, että kun suuren osan illasta vei bändit, niin tanssittavaa ysärimusaa oli tarjolla hyvin vähän. Pakko myös myöntää, että onhan ne bändit oikeasti paskoja. Tämä ei ole siis mikään illan vika, vaan ihan jo etukäteen tiedostettu fakta. Aika kultaa muistot :D Kyse onkin enemmän vain siitä fiiliksestä mikä tulee kun näkee livenä bändin, joka soittaa niitä biisejä, mitä kuuli tenavana ja jotka mullistivat musiikkigenren taas kerran.

Bändeissä oli kuitenkin nähtävillä pientä kehäraakkiutta. Superhauskana esimerkkinä Snap! teki elämäni hassuimman encoren. Nimittäin soittivat tismalleen saman biisin, joka edelsi encorea :D Jeij! One hit wonder! No okei, olihan heillä se toinenkin hitti, mutta tämä sai suupielet automaattiseen hymyyn. Hymyä tosin vähensi Snap!:n musta mies"räppäri", joka oli kuin yhdistelmä kreikkalaisafrikkalaista adonista, hormonihärkää ja vapaapainijaa. Miten ihmisellä voi olla KYLKILUULIHAKSET!? WTF! Äijä ei ollut mikään supertankki, vaan enemmänkin kehonrakentajatyylisesti täynnä miljoonia eri lihaksia paikoissa, joissa normaaleilla ihmisillä ei ole edes paikkoja. Show jo itsessään ja voitto Technotronicin mitäänsanomattoman mies"räppärin" 10-0. Lisäksi Snap!:n tumma naislaulaja näytti ihan Miss New Yorkilta, hyvä sekin :D

Ilta sai arvoisensa päätöksen kun saavuttiin bussilla Vantaalta takaisin rautatieasemalle ja huomasin, että yöbussi lauttikseen lähtee ihan kohta. Pääsin onneksi samalla lipulla, jolla olin tullut vantaalta. Istahdin penkille ja ajattelin, että en saa nukahtaa. Nukahdin. Herään 30 minuuttia myöhemmin rautatieasemalta kun kuski huutaa, että päätepysäkki. Vitutti. Voi herran jumala että vitutti :D Onneksi olin ihan unenpöpperössä enkä oikein tajunnut koko asiaa ennenkuin olin kävellyt jo kämpin kohdalle. Ajattelin, etten vittuillessanikaan maksa enää uutta kyytiä, vaan kävelen vaikka sataisi. Ja satoihan se. Onneksi kyse oli kuitenkin ripeksimisestä, eikä sen suuremmasta. Kävin lättypizzan pizzeriasta, kellon ollen puoli viisi. Jotenkin se puolen tunnin bussiuni oli saanut minut kännivaiheesta paranoidiin ja ihmispelkoiseen krapulavaiheeseen ja se tuntui. Pizzaa maksaessa luonnollisesti peitän numerot kädelläni, ettei muut näe. Vahingossa näppäilin väärin. Tähän pizzerian pitäjä sanoi: "Älä stressata! Kukaan ei näe sinun pin koodi!" ja otti jonkun lehtiön, jolla suojasi myös sitä maksupäätettä. Outoa ja hassua, mutta minua jotenkin ihan älyttömästi hävettä ja ahdisti tuo juttu. Mä olin vain mokannut kerran koodin, no biggie ja aina minä pidän kättäni numeroiden edessä. En stressannut että muut näkisivät koodini, mutta nyt stressasin ihan hulluna sitä pizzerian omistajan käytöstä, ihan kuin hän olisi jotenkin säälinyt tai isällisesti opastanut tai jopa ojentanut minua. Istuin penkillä odottaen pizzaa kiemurrellen ja meinasin jo karata pois paikalta ihan vain siksi, kun hän oli sanonut minulle noin. Onneksi sain nieltyä tuon oudon tunteen ja pääsin lätyn kanssa kotimatkalle. Kotona pizza oli tietysti jo kylmä, kello reilu viisi. Heitin sen uuniin ja unohdin sen sinne liian pitkäksi aikaa. Ei se palanut, mutta kuivui. Lopputuloksena oli näkkäriltä maistuva lätty, jonka päällä oli halpoja kasviksia. Jes. Kantsi maksaa. Enskerralla otan rulliksen.

Nyt on taas outo olo, kuten krapulassa ja viikonloppuna usein onkin. Tekee hirveästi mieli tehdä jotain, josta tulisi turvallinen tunne. Maailman upeinta olisi nyt päästä saunaan jonkun kaverin kanssa, sitten syödä lenkkimakkaraa, katsoa lottoa ja vaikka pelata vähän jotain boksia. Tuttuun tyyliini koen jo etukäten ne tunteet, mitä tuo herättäisi minussa ja voin haistaa nenässäni sen tunteen, joka tulee kun kotona saunan jälkeen istui sohvalla katsoen telkkaria ja ympärillä oli siistiä. Olen ihan 99% varma, että jos nyt lähtisin jonkun kanssa viettämään tuota iltaa, se ei tuntuisi siltä miltä olen suunnitellut ja pettyisin. Vielä enemmän tosin petyn sillä että istun yksin kotona, enkä käy saunassa ollenkaan. Tyhmä piheyteni, en tullut maksaneeni saunavuorosta, joskin ei se yksin sama asia olisikaan.

Olen alkanut useinkin nyt potemaan tietynlaista kotiahdistusta. Home ei ole sweet home, vaan jotenkin se normaali perustila, jossa on kivaa, mutta joka ei tuota "maagisuutta". On entistä vaikeampi lattialla matessaankaan saada enää fiililstä, mikä ennen tuli. Haaveilen päässäni siitä, että ulkona olisi valoisaa, matto olisi pehmeä, ympärillä siistiä ja pleikkapelaus olisi hauskaa, mutta kun se ei tuo sitä fiilistä jos noin yrittää. Tämä talo on liian tuttu. Pitäisi päästä vierailemaan ihmisten luona vain siksi, että heillä on erilaiset talot, joissa maagisuus vielä leijuu ja tunteet voimistuvat ihan arkipäiväisissäkin asioissa. Olen ymmärtänyt sen, että ei ne teot, vaan ne tunteet mitä tekiessä herää. Esimerkkinä juurikin pleikkarin pelaus. Pelaaminen on ihan kivaa joo, mutta eniten minä haen sitä ihanaa tunnetta, mikä tulee kun ei ole kiire, on joku hyvä peli menossa ja ympärillä on valoisaa. En tiedä miksi valo liittyy tuohon, mutta minulla on tarkka muistijälki päässäni siitä miltä pelaamisen pitäisi tuntua. Tietokoneella pelatessa hyvä peli riittää, joskin muistan kyllä lapsuudestani taas ihania tunnejälkiä siitä, mitä pelatessa koki, jolloin se peli itsessään ei ollut se pääasia, vaan varpaiden paleltuminen syyskuussa kun parvekkeen ovi oli auki, se kun äiti huuti syömään kesken pelin ja se miten ulkona oleva syksy toi mieleen ihmisten värilliset vaatteet ja puhtaan raikkauden. Voi jopa olla, että obsessioni siivottuun ja valoisaan peliympäristöön tulee tuosta muistijäljestä, yhdistän pelaamiseen syksyn ja syksy on sama asia kuin kylmä raikkaus.

Tämä tunnebongailu on siitä hyvä piirre minussa, että elämän parhaita hetkiä voi viettää esim. vain tuijottamalla pilviä. Se yhtäkkinen tunne mikä välillä tulee, kun näkee tai kokee jotain maagista tai kun kokee tunnejäljen, joka jää pysyvästi muistiin ja siihen liittyy pelkästään positiivisia asioita. Fiilis on lähes sama kuin patikoidessa lähteestä juodessa, aivoissa iskee kuin sähkönpurkaus joka lyhyen lamaannusvaiheen jälkeen kirkastaa aivot puhtaalla valkoisella valoilla ja raikkauden multihuipentumalla. Välillä tuntuukin, että kämpästäni on tullut vankila, joka estää näiden tunteiden kokemisen. Valitettavasti extratunteet ovat harvinaisia ja niiden etsiminen voi aiheuttaa mielipahaa. Jos tältä istumalta lähtisinkin kaupungille puistoon katselemaan pilviä, voisi olla, että 6 tuntia myöhemmin olisin surullinen tuhlatusta illasta ja siitä, kun en kokenut yhtään mitään muuta kuin vitutusta. Jos ei yritä ei voi voittaa, mutta yrittäminen tuottaa välillä turhan paljon negatiivisia asioita. Tosin silloin kun istuu kämpillä tekemättä mitään järkevää eikä nauti edes laiskottelusta, ei voi menettää mitään, jos poistuisi johonkin.

Vähän tunnemaagishippeilyinen tämä entry, mutta olkoonsa, koska tämä asia on taas tapetilla ja on ehkä ihmissuhdeongelmien lisäksi se suurin ihanuutta ja hirveyttä aiheuttava asia elämässäni, jonka ratkaiseminen ja valjastaminen hyötykäyttöön tekisi elämästäni upeaa.

Hei, olen Pasi, olen echinacea-riippuvainen! "Hei Pasi, niin mekin!". Ennen soittamistanne huumevieroitusklinikalle lienee parempi kertoa, että kyseessä on siis auringonhattu, harmiton mutta hyödyllinen yrtti, joka voitti taikahippiluontaistuotekauppojen "vuoden yrtti" palkinnon muistaakseni 2006 tai 2008.

Ostin kerran Varkaudessa ihan randomilla Clipper echinacea-teetä. En muista miksi. Kai reilu kauppa, kallis hinta (olin silloin rikas, kiitos halvan vuokran) ja jotenkin eksoottinen paketin ulkomuoto saivat minut ostamaan sitä. Ensimmäinen kosketukseni Clipperiin ja kun 20 valkaisematonta ja narutonta (pussit kaivetaan teestä sormin) pussia oli käytetty, olin jonottamassa lisää. Helvetin hyvää vihreää teetä, joka sopii juuri täydellisesti aamuihin. Ei ole liian mautonta kuten monen Nordqvistit, jotka maistuvat kyllä mahtavalta, mutta niistä puuttuu sellainen arkiaamuihin sopiva "hyi vittu kun on ärmäkkää!" efekti. Lisäksi huomasin jo alle kolmessa viikossa auringonhatun hyödyt, ikiflunssani katosi ja olin terve.

Nyt pari vuotta myöhemmin olen ekaa kertaa siitä lähtien ollut pari viikkoa ilman tätä teetä ja yllättäen, sattumaa tai ei, olen myös ollut kohta 1.5 viikkoa jatkuvassa miniflunssassa, joka ei iske, muttei paranekaan. Kuumetta ei ole, joten töihin piti mennä, mutta nenä valuu, kurkkuun sattuu kokoajan myös ei-nieltäessä ja maha on aivan tulessa. Vähän kuin närästystä, mutta torveen koskee nieltäessä, sen sijaan että sinne nousisi happoja.

Ongelma tässä koko skenaariossa on se, etten ole todellakaan ainoa auringonhattunarkkari. Iso osa kaupoista ei myy Clipperin teetä ollenkaan. Ne jotka myyvät, eivät yleensä myy echinaceaa. Ne jotka myyvät, myyvät 90% tapauksista ei-oota. En ole koskaan nähnyt Kampin k-marketissa yhtäkään pakettua echinaceaa jäljellä, sen sijaan siinä kohden hyllyä on aina tyhjä reikä. Sama juttu monessa muussa kaupassa. Joistain kaupoista on hävinnyt hintalappukin, eli teetä ei enää edes yritetä myydä. Aargh! Neij! Kun tee on kuitenkin hippiteenä varsin hintavaa, niin ihan hirveän montaa pakettia sitä ei kehtaisi kerrallaan ostaa. Ehkä kannattaisi, koska siinä vaiheessa kun viimeiset pussit ovat käsillä, alkaa olla jo myöhäistä etsiä kauppaa, josta teetä saisi.

Tänään onneksi tuskallinen riippuvaisuuteni sai nektaria, tajusin Sokoksen s-marketin myyvän echinaceaa. Oli ihan pakko ostaa pelkästä riemusta 3 pakettia kerralla, joka herätti pientä outoutta miesmyyjässä. Jos ilkeää, voisi käydä ostamassa huomenna 10 pakettia lisää, 25 euroa kymmenestä paketista kun ei ole paljoa ja sitten teetä riittäisi reiluksi puoleksi vuotta. Nyt taidan tosin ymmärtää, miksi niin usein myydään ei-oota, ihmiset hamstraavat sitä kuin eläimet.

Mitäs muuta. Loma tuli, loma meni. Lomastani voisin kertoa ihan erikseenkin, mutta nyt ei jotenkin huvita. Sama juttu Puolan reissun kanssa. Ei kehtaisi läpikäydä sitä parilla virkkeellä, muttei nyt tee mieli kertoa siitä enempää. Pitänee ehkä kirjoittaa ihan omat spesiaalit kirjoituksensa niistä.

Sen verran voin kuitenkin jo tässä marmattaa lomastani, että eipä tullut tehtyä mitään luovaa kuten etukäteen pelkäsinkin. Lomassa on nimittäin se paska juttu, että aika rupeaa kulkemaan tosi nopeaan ja kun ei ole pakko tehdä mitään, sitten ei oikeasti tee mitään. Tuli istuttua kesän parhaat päivät kotona koneen ääressä vain siksi, kun laiskotti nousta ja laittaa housut jalkaan. Vaikka töissä käyminen onkin superperseestä, niin kun sinne töihin on pakko mennä, sieltä palatessa tulee automaattisesti tehtyä edes jotain. Jos ei muuta, niin bussilla körötellessä keskustan kautta kämpille elää jo 100 kertaa enemmän, mitä kotona möllöttämällä eläisi. Lomalla on toki lupa välillä vain rentoutua, mutta kun möllöttäminen ei ole rentoutumista. Rentoutuminen on joko sitä, että makaa lattialla hiljaa ja kuuntelee musiikkia tai sitä, kun tekee mikä tuntuu kivalta. Mutta jos istuu koneella koko päivän tylsistyneenä lukien viidettä kertaa samoja uutisoksikoita ja rämpyttäen facebookissa F5:sta, vaikkei kukaan sano tai kommentoi mitään uutta, niin tämä on vain ajanhukkaa. Ajanhukkaan ei lomaa tartte, onnistuu täydellisesti myös töiden jälkeen, mutta valitettavasti lomassa itsessään ei ole sellaista taikaa, että se ajanhukan estäisi.

Tottakai lomalla tuli myös elettyä, paljon enemmän mihin arkityöläisenä on varaa. Eläminen kun usein tarkoittaa käytännössä joko juomista, syömistä (eli rahanmenoa, töissä käydessä rahaa on vähemmän kiitos kalliin työpaikkaruokailun), pitkään kylillä riekkumista tai "vapaa-ajan" puutetta, jolloin kotona rentoudutaan yöllä. Vaikka luovuustyöt jäivät yhteen tarinaan ja pariin kuvaan, niin ulkoilua tuli sentään harrastettua enemmän. Retki Nuuksioon oli ihana, vaikka päivä olikin sitten muuten niin dramaattinen ja jotenkin sementoi loman ja kesän loppumisen. Nojoo, ei pitänyt vielä lomasta puhua enempää.

Työelämä alkoi kuten kuvittelinkin. Menin yhdeltä nukkumaan, joka on nukkumaanmenotavoitteeni aina. Tällä kertaa se tosin onnistui, normaalisti kun lipsun siitä puoli tuntia, joka on pahasta, kun yhdeltä nukkumaan mennessä unta jää kuitenkin tasan 6 tuntia joka riittää juuri ja juuri, mutta siitä ei saa nipistää minuttiakaan. Nukahtamiseen meni tosin jonkin aikaa ja heräilin pitkin yötä. Toisaalta tämä oli hyvä yö, nimittäin yö tuntui kestävän ihan ikuisuuden ja sittenkin kello oli 6, eli 45 minsaa vähemmän mitä olin ajatellut. Menin kyllä vielä puoliväkisin nukkumaan, mutta näin ekan aamun taikaa se, että noustessa ei ollut itsemurhaolo. Tästä se arki alkaa, sitten tulee mentyä kolmelta nukkumaan, laitettua silmät kiinni ja TITITITITITTI, kello on kahdeksan, olen myöhässä töistä jo etukäteen ja tekisi mieli hypätä parvekkeelta. Tuntuu kuin yö kestäisi millisekunnin, silmien sulkemisesta herätyskellon soimiseen tuntuisi aikaa menevän noin 1-2 sekuntia. Nuorempana tahallani laitoin herätyskellon soimaan aivan liian aikaisin vain siksi, että saisin pilattua fyysisen uneni ja alkaisin heräilemään, koska tämä tekee yöstä pidemmän oloisen. Yön henkinen pituus kun on fyysista lepoakin tärkeämpi. Nykyään ei enää toimi, koska vaikka herätyskello herättää 5 minuutin välein parin tunnin ajan, en muista niistä mitään enää myöhemmin.

Tänään ulkona aivan mahtava päivä, varmaan paras viikkoon tai pariin. Aamulla palelti kun lähdin vähän turhan kesäisissä vaatteissa, mutta töistä lähtiessä hiki lenti kattoon. Piti käydä terdellä yksillä. Töiden jälkeen yksin sosiaalista pintaa saadakseen hyvä paikka on rautatieaseman vieressä oleva terassi (olikohan Oostersin?), jonka ohi ihmiset kävelee junille ja takaisin. Ei voi siis välttyä ihmismassoilta ja mikään ei ole terapeuttisempaa kuin hymyillä söpöille naisille, nauraa päänsä sisällä rumille ihmisille, kadehtia upeasti pukeutuvia, ihmetellä outoja tyyliä, sympatisoida aasialaisia ja vanhuksia ja kikattaa pahimmille nörteille. Kaikki toki ääneti, en vislaa, en naura ääneen, en osoittele, en sylje, enkä muutenkaan osoita epäkunnioitusta. Sitä en tiedä näkeekö naamastani sitten sen mitä ajattelen, mutta jos näkee, niin terassi-ihmisbongailu on pienin huoleni silloin.

Jos näitä alkaisi taas kirjoittamaan vähän useammin kuin kerran vuodessa, niin tämän voinee pätkäistä tähän, jottei tule liian pitkä ja jatkaa huomenna lisää.

Olen taas jostain syystä menettämässä järkeäni ja sen huomaa siitä, kun halu tehdä jotain ihan hullua lisääntyy. Olen ehkä joskus kirjoittanutkin siitä, että välillä iskee hirveä himo tehdä jotain oikeasti ihan typerää. Lievemmillään tämä olisi sitä, kun ottaisi vastaantulijan aurinkolasit yhtäkkiä ja katkaisisi ne, pahimmillaan tämä olisi sitä, kun hyppäisi vesitornista ihan vain siksi, kun "pitiköön hypätä?". Kyse on tietenkin siinä mielessä aina vain hullusta himosta, ettei tuota koskaan ole tullut toteutettua, joskin välillä se himo tuntuu aika voimakkaaltakin. Luulin lapsena olevani ainut jolla tämä on, mutta käsittääkseni tämä on hyvinkin yleistä ja ainakin lähipiirissäni moni on kertonut samaa. Joskus sillalla tulee vain hinku, että jos hyppäisi, niin olisi varmaan siistiä! Kukaan ei ole hypännyt, mutta se ajatus silti on olemassa.

Pelottavaa tästä tekee se, että joskus etenkin humalassa oikein hakemalla hakeutuu miniversioon tästä olotilasta, koska se on koko hauskanpidon ydin. On ihan jumalattoman hauskaa kun pääsee siihen fiilikseen, että tekee kaikkea tyhmää, josta ei seuraa itselle tai muille mitään pysyvää pahaa. Esimerkkinä vaikka viuhahtaa alasti parvekkeella tai laulaa serenadia Espalla. Kun miettii jotain parhaita festarikokemuksia ja muita, niin parhaat muistot (tai jos ei itselle jäänyt muistoja, niin kaverien jutut ;) tulee tietenkin silloin, kun on päässyt kreisiolotilaan ja tehnyt jotain ihan hoopoa.

Festareilla alasti teltta-alueen ympäri juokseminen ja sillalta hyppääminen ovat toki aika eri kaliiberin juttuja, mutta sinänsä kyse on samasta asiasta: tehdään jotain hullua. Uhkarohkeus lopulta päätyy asiaan, josta onkin haittaa muille. Niitä muistoja kännitempauksista, joista on saanut kärsiä katkenneen kylkiluun tai muiden vihojen takia riittää kyllä myös.

Joskus kadulla kävellessä repeän hillittömään hymyyn kun yhtäkkiä saan päähäni jotain ihan hulluja ajatuksia, mitä tekisin jos voisi ajassa palata taaksepäin. Esimerkkinä yksinkertaisuudessaan olisi kiva kiljaista jotain toisen korvaan tai lyödä suoraan avarilla kiveksille kättelytyyliin. Kerran nenästäni tuli räkää kun ajattelin, miten vastaantulevan nuoren miehen kohdalla ihan yhtäkkiä ilman mitään vihaa, varoitusta tai muuta läväyttäisin häntä kiveksille ja jatkaisin kävelyä kuin ei mitään.

Kun on aikaa kävellä ja miettiä, mielikuvitus helmuaa ihan omissa sfääreissään. Jos minulla olisi joku superkyky, käyttäisin sitä luultavasti juuri tuohon hoopoiluun. Tänään töissä nauroin koko iltapäivän kun ajattelin, miten olisi ihana omistaa lentokyky. Hyppäisin yhtäkkiä varoittamatta kattoon aivan kuin siellä olisi joku magneetti, sätkisin ihan hulluna ja päästäisin suustani HUUU-ääntä. Vaihtoehtona lentäisin hirveää vauhtia johonkin rappukäytävään ja nappaisin joltain kädestä jäätelön, iskisin sen päähäni ja lentäisin pois. Tai ehkä haluaisin kyvyn muokata kehoani, avaisin suuni jalkapallon kokoiseksi, muljauttaisin silmäni ympäri ja päästäisin tripod-tyylisen matalan ja pitkän huudon, joka vavisuttaisi ikkunoita ja repisi ihmisiltä sielusta ilon pois. Niin tai hankkisin supernopean kielen, jonka avulla voisin leikkiä kuin koiraa pikakelauksella, joka yhtäkkiä alkaisi jonkun naaman edessä lipomaan ihan hulluna kielellään hikoillen kuin sika. Aaaaah :D

Mä en tiedä mitä mun pitää tehdä, että saan nämä pois päästäni. Täytyy varmaan viuhahtaa, ettei himo iske yrittää lentää ja napata toisen jäätelöä, eikä tartte muiden lukea lehdestä yllättävästä kiveshyökkäyksestä Albertinkadulla.

Nousin unisena bussista kylmään ja pimeään talvi-iltaan. Bussi meni menojaan ja jäin seisomaan yksin pimeälle pysäkille valkoisen hangen keskelle. Oli helmikuu, perjantai kello 22 ja ulkona saman verran pakkasta. Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään tyhjää tietä eteenpäin.

Viikko sitten eräs kaukaisempi kaverini oli soittanut minulle ja kertonut, että he ovat ostaneet kivan talvimökin Kolilta, jossa viettävät nykyään hippivaimonsa kanssa talvet urheillen, kirjoittaen ja viiniä lipittäen. Kaveri tekee ohjelmointityönsä jollekin pikkufirmalle etänä, samalla tavalla se koodi sujuu kuulemma Helsingissä vuokrakämpässä kuin Kolin romanttisessa pimeydessä mökissä. Kaverini oli kuitenkin pakko lähteä käymään Helsingissä selvittämässä jotain firman hässäkkää ja hänen vaimonsa ehdottomasti halusi mukaan, maalaisena kun tosi harvoin kävi pk-seudulla. Se, miten minä liityn tähän skenaarioon on heidän puolivuotias kissa, jota he eivät halunneet ottaa mukaan ”pahaan Helsinkiin”, eikä kukaan heidän kavereistaan suostunut sitä vahtimaan. Uskon sen, koska me olimme viimeksi jutelleet 2 vuotta sitten, joten olin tuskin ihan ykkösenä hänen listallaan.

Kun istuin pullo huulilla perjantaina kotona ja kaveri kertoi, miten pitäisi tulla Kolille katsomaan viikonlopuksi kissaa, vastasin tottakai ihan jo selkärangasta, että sori kun nyt ei millään pääse, mutta muuten kyllä tulisin! Hän onnistui kuitenkin maalaamaan silmiini kuvan hirsimökistä, pimeästä talvesta ja viikonlopun rauhasta ja kun kalenterini mukaan mulla ei oikeasti ollut yhtään mitään viikon päästä ja he maksaisivat matkat ja ruoat, niin helvetti mikäjottei! Kun kaveri sanoi, että täällä on mahtavat hiihtoladut, tokaisin, että mähän en perkele muuten sitten hiihdä. En ole mikään liikunnanlaistaja ja suunnittelinkin jo lähteväni lauantaina pimeyden laskeutuessa metsään rämpimään ja tunnelmoimaan, mutta EI hiihtämään!

Kun saavuin mökille, joka oli siis sellainen hieno ”hotellimökki”, eikä mikään sähkötön mummonmökki, kaveri istui jo autossa vaimoineen. Heillä oli jo kiire ja esittely kämpästä oli hyvin lyhyt. Tuolla ruokaa, tuossa kissa, tässä kissanruokaa, syö mitä tahot, kaapeli näkyy, sauna lämpiää kun painaa tota nappia ja ainiin, mun serkku muuten saattaa tulla yöksi myös. MOOI!!!

Miiiiittä? Mikä helvetin serkku? Mä en ole todellakaan mikään sosiaalinen jamppa ja ajatus jostain serkusta alkoi hiottamaan 20 asteen pakkasessakin. Kuulemma hän tulisi myöhemmin yöllä ja lähtisi lauantaina iltapäivästä pois. Kova hiihtämään kuulemma. Jaajaa. No jos menisi ajoissa nukkumaan ja nukkuisi pitkään, parin vuoden univelat on vieläkin kuittaamatta.

Pian olinkin ihanan puhtailta tuoksuvissa lakanoissa ja koska olen aina saanut unta hyvin vieraissakin asunnoissa, nukuin pian syvää unta varsin onnellisena kissa kainalossani. Heräsin kuitenkin jumalattomaan mekkalaan keskiyöllä. Jaahas, serkkupoika näköjään tulossa. Pelkäsin hänen olevan kännissä kolinasta päätellen ja kun menin katsomaan mitä saatanaa hän remuaa, näin hänen punkevan suksiaan sisään kämppään ja kolistelevan kattolamppuja niillä. Ajattelin, että voi helvetti mikä taneli täältä on tulossa. Äijällä oli hillitön risuparta, pituutta ehkä 210 cm ja hän oli laiha kuikelo kuin risu vedessä. Tavaraa oli paljon ja ne saatanan sukset päälle, joita hän ei osannut käsistään tiputtaa. Helpoin tapa päästä nukkumaan on olla välittämättä, joten huikkasin moikkamoi, sä varmaan osaat itse tehdä petisi tupaan, mä nukun makkarissa ja nähdään aamulla. Kolinasta huolimatta olin taas sormi suussa vällyjen välissä kuorsaamassa, kissakin palasi kainalooni ensin nuoltuaan nenäni litimäräksi kalanhajuisella suullaan.

Näin jotain hyvin hämärää unta isosta karvaisesta kiveksestä, jossa oli iso ovi ja siitä ovesta lähti aina saatananmoinen paukaus kun orava (!!) kulki sisään ja ulos. En tiedä mikä freudilainen mielleyhtymä tämä oli, mutta se orava alkoi hyvin äkkiä vituttamaan. Älä saatana ramppaa siinä kivesovessa tai mä teen susta sellaiset rukkaset, että ei sormia palella enää koskaan. Suustani purkautuu: ...aan ja silmäni aukeavat. Mitä helvettiä! Kello oli 05.45 ja se kolina kuului oikeasti keittiöstä. MITÄ KIVESORAVAN NIMEEN TÄÄLLÄ TAPAHTUU!

Vedän lyyssiä niskaan, avaan keittiön oven ja en ole uskoa silmiäni. Tämä saatanan kaheli keikistelee hyvinkin vähän mielikuvitukselle varaa jättävissä punaisissa hiihtotrikoissa ja pipo päässä keittäen jotain helvetin jättikattilaa puuroa. Tällä samalla kekellä on kädessään tuokkonen mämmiä, jota hän kauhoo suuhunsa kuin mielipuolinen eläin mustaa mämmiä parralle valuen ja mikä parasta, sillä saatanan hiihtokisojen hinttarilla on SUKSET JALASSA! SISÄLLÄ! En edes uskalla kysyä, mutta hän vastaa kysymättäkin, kuulemma on ostanut juuri uudet sukset ja testaa onko niiden kantavuus oikea. Kuulemma vähän lipsuvat mäessä. Kysymykseeni ”NIIN MUTTA MITÄ HELVETTIÄ SINÄ LIPSUT NIILLÄ SUKSILLASI KELLO 05.45” hän vastaa ylpeänä, että aikainen lintu madon nappaa ja oikein nuuhkimalla nuuhkii parta täristen aamuista ilmaa keuhkoihinsa päästäen samalla tappavan raivostuttavaa vinkuvaa ääntä nenästään, vetää lisää mämmiä naamariinsa ja hihkaisee, että kyllä talviaamu tuoksuu ihanalta. Iso lautasellinen kaurapuuroa, vähän mämmiä päälle ja sitten ladulle. Siellä mieli lepää kun suihkii pitkin jumalan luomia latuja aamupimeällä. Huudan vähemmän kypsästi ”Suksi vittuun!” ja hän onneksi ottaa vinkistä vaarin, kun mämmiä parrassaan riisuu sukset jalastaan ja lähtee raahaamaan niitä ulos mutisten, ettei kaikki taida olla aamuihmisiä. Kun ulko-ovi viimeinkin käy, en voi uskoa tilannetta todeksi ja ihan kiusallani maistan hänen keittämää puuroa. Suolatonta. Pitihän se saatana arvata. Yksi helvetin karhu koko äijä, liian suolatonta putroa, tämä kultakutri painuu takaisin juuri siihen sopivaan sänkyyn.

En ole koskaan ollut mikään hirveä aamutorkku, joten kun kello lyö yhdeksän ja luonnon ääniä alkaa ulkoa kuulua, ajattelen jospa minäkin nousisin ajoissa. Reippailemaan ja lepäämään tänne tultiin ja lepäily ei nyt enää nappaa, joten noustaanpa ylös. Laitoin karhuherran keittämän puuron takaisin tulille ja lisäsin siihen sopivasti suolaa ja kun kaapista löytyi vain vaaleaa leipää jota pötsini ei ripulitta kestä, niin ajattelin vetää tuokkosen mämmiä naamaani. Hyväähän se on. Istahdan aivan ylellisen pehmeälle sohvalle edessäni iso lautasellinen SOPIVAN SUOLAISTA kaurapuuroa ja kaadan kermaa suoraan mämmituokkoseen, vedetään se tästä ihan paljaaltaan. Parrassani ei ole mämmiä, eikä jalassani suksia, mutta muuten aamu on hyvin samanlainen kuin se pari tuntia sitten oli, kissakin kiehnää taas jaloissa. Nappaan musiikkikanavan päälle telkkarista, oikaisen vähän jalkojani ja valmistaudun ihanaan aamupalaan. En ennätä saada ensimmäistäkään puurolusikkaa suuhuni, kun ikkunalta kuuluu koputus. Vedän verhot edestä ja ikkunasta tuijottaa jäämiehen ja karhun perseen näköinen henkilö räkäjääpuikkoja nenästä roikkuen, joka huutaa ikkunan läpi, että on jo tunnin värjötellyt ulkona kun hänellä ei ole avaimia ja ovikellokin on rikki. Mökissä on pieni parveketyylinen terassi, jossa tämä helvetin rottamies kolistelee SUKSET JALASSA ja huutaa, että päästä sisään. Katson pakkasmittaria ja ulkona on enää vain -2 astetta, joten ei hän onneksi varmaan ole kuolemassa.

Lähden ikkunalta kohti ulko-ovea, pysähdyn sohvan kohdalla, heittäydyn istumaan, otan puurokulhon käteen, mätän mämmiä suuhuni perään, pistän telkkaria kovemmalle ja käyn nykäisemässä ikkunaan verhot takaisin alas. Aaah, ihanaa maaseudun rauhaa aamulla. Oikein nuuhkimalla nuuhkin raikasta aamutuoksua keuhkoihini puuroa ja mämmiä puhelimeen hornien ja suksien kopistelu terassillakin hiljenee kun Pink laulaa televisiossa vielä vähän kovempaa ja kissa pyrkii taas kainaloon. Tähän elämäänhän voisi tottua!

Paljon on taas tapahtunut edellisen ja tämän välissä, mutta skipataan ne ihan vittuillessaan. Lyhyesti tiivistettynä: jeij, elämää, neij, surumielisyys, jeij, uusia ihmisiä, neij, mikään ei tunnu riittävän, jeij lisää palkkaa, neij, ei tällä siltikään elä.

Eilen oli epäsosiaalisuusviikonlopun jälkeinen masennuspäivä ja tarkoitus oli mennä "äkkiä kotiin ja lenkille". Tajusin kuitenkin onneksi bussissa, että juurikin epäsosiaalisuuspäivinä ei pidä mennä kämpille, vaikka niin himottaisi, vaan kävellä ihmisten seassa. Ei tartte kuin 10 minuuttia kävellä kadulla vilinässä, niin suupielet helmuaa korvissa ja tulee olo, että elämä ei olekaan taas turhaa. Mikä parasta, jos on epäsosiaalisuusolo, niin se vartin kävely voi hyvinkin riittää ja sit voi tulla onnellisin mielin kotiin syömään, urheilemaan ja koneilemaan. Eilinen oli siis loppujen lopuksi kiva päivä, kävin ihmisten ilmoilla, lenkillä ja kokkasin juhannuksen jälkeen oikein kunnon ihmisruokaa, terveellistä sellaista. Tuorejuustoiset pavut ja texmex-kasvikset ulkofilepihvillä vähän parempi kuin "2 pakettia makkaraa".

Eilen oli vielä jotenkin vilakka ilma, vaikka lehdissä höpötettiinkin helteestä. Tänään heti aamulla jo huomasi sen, että eilinen vilakkuus puuttui täysin. Asteissa ei ollut eroa kuin pari, mutta ehkä suurin ero oli täydellinen tyyniys. Kuitenkin rannalla asuessa ja rannalla työskennellessä sillä on aika jumalaton merkitys, tuuleeko mereltä vai ei. Jos ei, niin se sama +25 onkin yhtäkkiä oikeasti kuuma, eikä vain sellainen, että tekee mieli vetää plyyssiä päälle.

Töihin kävellessä tuli jo kuuma ja töistä tullessa vielä kuumempi. Ärsyttävästi en saanut ketään lähtemään kanssani pussikaljalle. Kaikille olisi käynyt huominen, mutta kellekään ei tänäinen. Ärrr! Tänään oli kuitenkin sellainen päivä, että sata kertaa mieluummin menen yksin kaljailemaan kuin olen menemättä, joten kävin Suomalaisesta Fingerporin kakkoskirjan ja kaupasta pari halpaa siipukkaa ja sit Espalle. Kesämäisyys näkyi parhaiten siinä, että valkoista kirjaa lukemalla jo vartin päästä näkökyky hämärtyi hyvinkin vahvasti. Ihan sama mihin katsoi, kaikki näytti kuin vastavaloon katsottuna ja jotenkin palaneen valkoiselta. Vaikka näkemättömyys onkin oikeasti ärsyttävää, niin kesällä on jotenkin ihanaa kun aurinko polttaa silmät ja kaikki näyttää niin oudolta. Se lisää entisestä nestehukan kaverina kilahtamista ja niin kävi nytkin. Kaksi (2) puolen litran siideriä ja kun lähdin kohti bussia, mulla oli niiiin ufomainen olo!! Näin jopa näkyjä, taustalla olevat kolme isoa nostokurkea kaikki kääntyivät samaan tahtiin sivuttain. Olin ihan, että wow ja omg ja plz! Mun teki niin mieli jäädä kaupunkiin, hypätä johonkin vastaantulevaan pubiin ostamaan banaanidrinkki ja juttelemaan vastaantulijoille.

Siinä uskomattomassa onnessa ja euforiassa kuitenkin salaa ärsyynnyin taas siitä, miten nämä olotilat menevät hukkaan. En muista milloin olisin viimeksi "bilettänyt", jossa biletys tarkoittaa sitä, että antaisi luvan toteuttaa noita hulluja mielitekojaan, psyykkaisi itseään hauskuuteen ja mikä tärkeintä, kaveri/kaverit tekisivät samaa. Jos lähden samanhenkisen kanssa juopottelemaan, jutellaan kivoja ja ollaan kaksistaan, koska kumpikaan ei ruoski toista känneyteen. Jos taas lähden sosiaalisen kanssa matkaan, hän viipottaa ties missä ja minä istun yksin puun alla, koska hänkään ei ruoski minua, eikä hän itse tarvitse ruoskimista sosiaalisuuteen. Pitäisi olla kavereita, jotka ovat piirun sosiaalisempia kuin minä ja puskevat minut sosiaalisuuteen, mutta kuitenkin samalla ovat vähän pidättäytyviä ennenkuin heitä käskee riehaantumaan. Sillä tavalla ei tartteisi pelätä, että toinen tanssii pöydillä kun minä juon ekaa, mutta euforiakännin päähänpistot tulisi toteutettua aina.

Olen myös stressannut sitä, että miten voin koskaan alkaa seurustelemaan, ainakaan ei-puskijan kanssa, koska silloin yhdessäolosta tulee epäsosiaalista ja silloin harvoin kun yksinään uskaltaisi sosialisoida, on kiellettyä sosialisoida romanttisesti koska on varattu. Hetken tätä surettuani tajusin, että elämäni parhaita hauskanpitokertoja ovat olleet ne, kun olen ollut varattu ja ollut reissussa porukalla joidenkin muiden ihmisten kanssa. Kumppani voi olla mukana, ei siinä mitään, mutta eihän se seurustelu tietenkään estä haalimasta kavereita. Kun siskon silloinen poikaystävä vokotteli minut vappupäiväaamuna baarikierrokselle, niin nautin kuin eläin ja olin varattu (joskin exäni ei tainnut nauttia siitä aamusta, sori hänelle :D).

Ei tartte siis vältellä ihmissuhteita siksi, kun ei ole vielä kokenut riehakkuuselämää, mutta myöskään turha kuvitella parisuhteen sitä tuovan. Päinvastoin, sosiaalinen elämä yleensä vähenee parisuhteen myötä, kun tulee käytettyä enemmän aikaa toisen kainalossa nyhväämiseen. Toisaalta se on ehkä enemmän elämää kuin yksin telkkarin katsominen, mutta en silti laskisi sitä "elämäksi" kun sen tekee kahdestaan kumppanin kanssa, "elämä" kuitenkin vaatii ulkopuolisia ihmisiä, mielellään paljon.

Vieläkin vähän kikatuttaa ja horjuttaa kaksi (2) siideriä ja join ne sentään 3 tuntia sitten. Ihanaa! Onneksi torstaina pääsee rannalle, en olekaan Helsingissä vielä käynyt. Nyt sekin "neitsyys" menetetään ja ehkä sinne uskaltaa sit yksinkin.

Ainiin, The Sounds 27.6. eli tän viikon lauantaina. Saa hihkua, jos joku muu on tulossa tonne Pitkä kuuma kesä -festareille.

Ensinnäkin piti sekoittaa vähän pakkaa, eli nyt kun on piirtovärkit, voin myös havainnollistaa juttujani kuvilla. Jeij! Jopa 27% vähemmän kuivaa! Lisäksi kun kuvan tekoon menee tunti pari, niin ehkä tekstiä ei jaksa sit niin paljon ulostaa.

***

Olen pitkään miettinyt sitä, ajattelevatko kassatyöntekijät kaupoissa ihmisten ostoksia. Tottakai välillä voi olla niin kiire ettei ennätä ja suurin osa asiakkaista tai ostoksista voi olla sellaisia, ettei niitä mieti, mutta ihan oikeasti te joskus pysähdytte naureskelemaan naamanne takana, jos joku pläsö ostaa hirveästi karkkia, jos pikkuteini ostaa ujostellen kondomeja tai jos raavaalla miehellä on mukana 10 paria sukkahousuja ja pinkki kynä.

Tämän ajattelun takia minun on hyvin vaikea ostaa tiettyjä asioita samalla kertaa samasta kaupasta, etenkään jonkun nuoren kassahenkilön kassalta. Ei minua hävetä ostaa kortsuja tai muita "noloja" asioita, mutta minua hävettää jos ostoksista tulee todella nolo kombinaatio. Jo pelkästään se, kun ostaa hirveästi roskaruokaa aiheuttaa sellaisen "Mä tahdon selittää tän!" olotilan, ihan kuin kassahenkilöä kiinnostaisi, aionko vetää ne yksin krapulassa vai pidänkö bileet. Naisten vaatteiden ostaminen olisi supernoloa jostain syystä, osittain ehkä siksi kun itse kassatyöläisenä olettaisin välittömästi miehen ostavan niitä itselleen. Joku takellellen heitetty "tyttikselle tässä sukkiksia ostan..." ei toimisi, paljastaisi vain perverssin crossdresserin alkumetreille. BUSTED!

Niin ja se noloin asia: ostaa iso kasa tuotteita, jotka voisi kuvitella liittyvän kinkyyn masturbointiin.

Olen viettänyt aikaa viimeaikoina lukien Helsingin Sanomien verkkopalvelussa ihmisten kommentteja uutisiin. Olen huomannut ärsyttävän piirteen kommenteissa niihin uutisiin, jotka jollain tavalla viittaavat naisten tai miesten oikeuksien ajamiseen. Otetaan tyypillinen esimerkki: Naisjärjestö(t) järjestivät tempauksen Kaisaniemen puiston turvattomuutta vastaan. Siellä raiskataan ja pahoinpidellään liian monta naista vuosittain. Tapahtuma järjestettiin Kaisaniemen puiston liepeillä ja vaikka tapahtumaan ei ollut mitään mieskieltoa, se oli kuitenkin osa Ladyfest-tapahtumaa, naisten luoma ja naisille pääosin ”tarkoitettu”.

Tyypillinen kommentti kyseiseen uutiseen (jätetään nyt raiskaajien kotimaahan viittaaat kommentit pois kun eivät liity tähän aiheeseen): ”Miehet kokevat enemmän väkivaltaa kuin naiset, miksi tapahtumassa ei huomioitu tätä!!” ja ”Jos miehet järjestäisivät tapahtuman miesten oikeuksien puolesta, siitä tulisi hirveä haloo ja heitä syytettäisiin sovinisteiksi”. Äärettömän usein kun naiset ajavat omia oikeuksiaan, foorumit täyttyvät itkevistä miehistä ja myös naisista, kun miesten oikeuksia ei ajeta. He myös ottavat usein marttyyriasenteen siitä, mitä tapahtuisi jos he ajaisivat omia oikeuksiaan ja suuttuvat tälle mielikuvalle. Vastapuoli (jotkut naiset / naisten oikeuksia ajavat) provosoituvat tästä _mielikuvasta_ ja tekevät vastamielikuvan, josta jotkut miehet / miesten oikeuksia ajavat provosoituvat lisää. Lopputuloksena on hirveä tappelu mielikuvitusasioista, joita ei ole koskaan tapahtunut.

Tälläisessä ajattelussa on kolme suurinta vikaa:

a) Ei voi/pidä etukäteen olettaa mitä tapahtuu jos järjestää esim. marssin miesten oikeuksien puolesta. Argumenttina ei voi myöskään käyttää sitä, mitä tapahtui esim. 10 vuotta sitten, koska maailma on jo muuttunut. Järjestäkää, siinähän sen näkee. Jos asia otetaan hyvin, niin jeij, miesten oikeudet tunnustetaan! Jos asia otetaan huonosti, niin hyvä tietää, asian tiimoilta on siis paljon työtä tehtävänä ja marssi/tapahtuma/tms tuli selvästi tilaukseen!

b) On syrjintää tuomita koko nais/miessukupuoli siksi, kun joku höyrypää suuttuu asian X oikeuksien ajamisesta. On syrjintää myös tuomita koko nais/miesasialiike siksi, kun joku höyrypääryhmittymä vetää herneet nenään siitä.

c) Jos esimerkki-Pentti ei osallistunut naisten oikeuksia ajavaan mielenosoitukseen, miksi esimerkki-Pentti olettaa, että mielenosoitukseen osallistunut esimerkki-Liisa/Tuomas ajaisi hänen oikeuksiaan? Näinhän voi toki käydä, mutta hieman itsekästä pyytää muita tekemään asioita, joita itse ei viitsi tehdä.

On helppo suuttua hirveästi, jos mies/naisasiaryhmä ajaa vain miesten/naisten oikeuksia. Eroaako tämä kuitenkaan mitenkään siitä, jos Leukemialapset ry ajaa vain leukemialapsien oikeuksia? Suututtaako tämäkin ihmisiä, kun Leukemialapset ry ei marssi keuhkoahtaumapotilaiden puolesta? Jos ei suututa, miksi suututtaa kun jotkut marssivat naisten/miesten oikeuksien puolesta?

Jokaisella on oikeus valita taistelunsa. Hyvän ryhmittymän erottaa huonosta se, että vaikka hyvä ryhmittymä ajaisikin vain asiaa X, he eivät väheksy asiaa Y, eivätkä ainakaan yritä parantaa omaa ajettavaa asiaansa muiden kustannuksella. Naisten oikeudet eivät ole miehiltä pois, JOS näitä oikeuksia ei ajeta vähättelemällä miesten oikeuksia tai pyrkimällä varastamaan miesten oikeuksia naisille. Sama toisinpäin. Naisten oikeudet eivät huonone parantamalla miesten oikeuksia, jos naisten oikeuksia ei vähätellä, eikä heidän olojaan pahenneta. Tässä on yksi asia, joka niin monelta unohtuu. Jos ei puhuta valtioista jonka pitäisi huomioida kaikki osapuolet, vaan yksityisten ihmisten omista ryhmittymistä, niin ei ole epätasa-arvoa ajaa naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämistä, kuten ei ole myöskään epätasa-arvoa ajaa miesten armeijapakkoon liittyviä asioita.

Monen miehen pitäisi siis itkemisen sijaan tehdä asialle jotain. Järjestetään tapahtuma miehiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan! Tuskin kukaan päättäjä sitä kieltää ja jos kieltää, sitten ollaan tunnistettu rakenteellista syrjintää, johon saa varmasti apua EU:n oikeusoppineilta. Mielestäni nais- ja miesasialiikkeet ovat valitettavasti hieman osoitus siitä, ettei sukupuolineutraaliuteen ole vielä päästy, mutta tasa-arvoon pyrkiessä usein joutuu tekemään asioita, joita tasa-arvoon päästyä ei enää tehdä. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei välttämättä niinkään ole tasa-arvoryhmiä mies/naisoikeusryhmien sijaan, vaan tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei ole enää tasa-arvoon liittyviä ongelmia, joita ajaa. Esimerkiksi miesasialiike olisi kuitenkin siinä mielessä hyvin tervetullut, että on helppo erikoistua johonkin yhteen ongelmaan. Toinen vaihtoehto olisi perustaa yleistä tasa-arvoa ajava ryhmittymä, joka pitäisi tietyn teeman ympärillä olevia tapahtumia. Unicefikin on helvetin iso organisaatio, mutta heidän keräyksensä voivat kohdistua välillä hyvinkin spesifiseen asiaan.

Miesasialiike ei saa olla kosto naisasialiikkeille. Minua hieman pelottaa tässä se, että reaalimaailmassa tapahtuu sama mikä nettifoorumeilla ja nämä liikkeet alkavat taistelemaan keskenään. Miesten ja naisten syrjinnästä päästään miesasialiikkeen ja naisasialiikkeen syrjintään. Pian taas ilmassa lentää mielikuvitusolennot ja syytökset asioista, joita kukaan ei ole tehnyt. On myös ihan lapsellista olettaa, etteikö miesasialiike saisi negatiivista palautetta. Tietenkin saa. Syrjintää on vetää siitä herneet viiksinenään ja syyttää kaikkia naisia / naisasianaisia siitä, kun jotkut kouhkavat miesasialiikkeestä.

Kirjoitukseni pointti ei ole käskeä perustamaan miesasialiikettä siksi, kun on naisasialiike, kirjoitukseni pointti on se, että netissä itkemisen sijaan kannattaisi ajaa omia tai itselle läheisen asian oikeuksia. Itse liittyisin mieluummin tasa-arvoa ajavaan ryhmittymään kuin miesten oikeuksia ajavaan ryhmittymään, mutta mieluummin liittyisin miesten asiaa ajavaan ryhmittymään kuin valittaisin naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen tapahtuman jälkeen, että ette muuten perkuleet ajaneet MUN oikeuksia! Niin! Mä raukka istuin kotisohvalla ja kukaan ei huolehtinut oikeuksistani :(

Perustakaa kiihkottomia miesasialiikkeitä, jotka eivät vähättele tai lisää naisten ongelmia. Perustakaa kiihkottomia naisasialiikkeitä, jotka eivät vähättele tai lisää miesten ongelmia. Älkää syrjikö kaikkia miehiä/miesasiaihmisiä tai naisia/naisasiaihmisiä siksi, kun joku mies/nainen/miesasiaihminen/naisasiaihminen on syrjivä idiootti. Lopulta kun molempien sukupuolten oikeuksia ajetaan, epäkohtiin on puututtu ja herneytymisestä on päästy eroon, nämä kiihkottomat mies- ja naisasialiikkeet voivat lyödä kädet yhteen. Koska molemmat ottavat huomioon toistensa ongelmat, vaikka ajavatkin korjausta omiin ongelmiin, niin yhdistämällä nämä saadaan täydellinen paketti, jossa otetaan huomioon molempien ongelmat ja ajetaan korjausta molempien ongelmiin. Se ei estä tietenkään järjestämästä Ladyfestiä tai ”Parisuhdeväkivaltaa kohdanneiden miesten makkara- ja olutiltaa”.

Tämä päivä alkoi perinteisesti. Lomaunet eivät tuntuneet missään kun aamulla niin vitutti ja väsytti, työ ei oikein maistunut ja koska tänään on jo tiistai ja olen lähdössä perjantaina suoraan töistä takaisin savoon isoveljen synttäreille, niin arkipäiviä tässä viikossa on vain kolme. TODO-lista on kilometrin pitkä ja veivasin sitä päässäni. Jos tänään kävisi parturissa, niin paitsi kun pitää käydä kaupassakin ja parturin jälkeen tiputan hiuksia kauppaan, mutta en mä voi maito kassissa mennä parturiin ja pitäisi myös ostaa printteri, vaatteita, uusi laukku ja juoksukengät, mutta kun parturi menee jo seitsemältä kiinni ja blablabla. Tuntui, että aivot räjähtää, kuten lähes joka päivä tuntuu minun pohtiessa useaa yhtä huonoa vaihtoehtoa keskenään. En osaa päättää mitään, koska jokainen vaihtoehto sisältää aina jotain paskaa tai ongelmia ja lopulta vain muserrun kaaoksen alle, enkä tee mitään. Jossain vaiheessa iltapäivää vallalla olikin vahvin vaihtoehto, menen tänään suoraan töistä kotiin ja sit huomenna mietin tuplasti enemmän, miten saan kaikki hoidettua 2 päivässä...

Työpäivä loppui, hyppäsin firman shuttleen kun se tarjolla oli ja päädyin normaalia nopeammin Erottajalle. Muutaman askeleen jälkeen pääni hiljeni. KESÄ! Tai siis kevät! Kaikkialla oli ihanan kuivaa, ilma leijui ihanaa sumua, joka ei ollut märkää kastesumua, vaan kuivan tunnelmallista saaste/pölysumua, joka minusta tekee kaupungista kaupungin. Ilma tuoksui kuivahkon kiviseltä, ihmisiä oli ympärillä ihan hirveästi ja minulle iski hillitön himo kiertää baareja ihan vain siksi, että saisin lähteä baarista pikkuhuppelissa keväistä kuivaa tietä kohti seuraavaa. Aaah! Ihanaa! Ihanata!

Sain puhuttua epäjärjen ääneni hiljaiseksi ja vaikka olisinkin niiiin tahtonut jäädä kylille, oli pakko hoitaa asioita. Hyppäsin metroon ja sillä Ruoholahteen, menin parturiin ja tukastakin tuli ihan nätti, vaikka näytänkin ehkä enemmän lesbotytöltä kuin mieheltä. Noh, kasvaahan se. Viileä kesätukka teki hyvää, koska sen jälkeen kaikki olikin yhtäkkiä selvää. Päätin, että on parempi tehdä nyt jotain jotenkin, kuin yrittää keksiä kaikkein optimaalisinta ratkaisua ja olla tekemättä mitään. Menin pää täynnä hiuspätkiä (ei ne parturissa koskaan niitä pois saa, vaikka vähän sutivat) kauppaan ja ostin niitä tuotteita, mitä vain K-kaupasta saa. Löysin samalla lastenosastolta iiiihan punaisen tyylikkään olkalaukun, jonka ostin pois kuleksimasta. Sit kotiin, tavarat jääkaappiin, seuraavaan kauppaan ja kotia. Matkalla kohti kämppää huomasin, että siellä oli upea auringonlasku ja rappusia noustessa mietin, että olisipa kiva lähteä kävelemään. Tuttu konditionaali ja jotenkin se oli sama kuin "olisipa kiva olla miljonääri" tai muu mahdoton kiva toive. Kun pakkasin ostoksia jääkaappiin, ajattelin että kissan vitut, mikä ihme mua estää lähtemästä!

Kanat uuniin, ihqu punainen olkalaukku olalle, johon heitin punaisessa kameralaukussa olevan vaaleanpunaisen kameran (hmm, punainen taitaa muodostua lempivärikseni) ja lähdin kävellä räköstelemään kohti auringonlaskua. Niin helppoa se oli, kun kerrankin teki, eikä isi-konditionoloinut. Eihän se mun elämä autuaaksi siellä kävellessä revennyt, mutta kivaa oli kun sai tehtyä ja otin plinnustakin kuva.

Katsokaa, se on naakka!

Olipahan virkistävä viikonloppu. Kerrankin yksi viikonloppu ilman bileitä, pileitä, kili-pailuja, juhlia, pibbaloita ja hulabaloita. Junamatka kotiin ja junamatka pois toki vie niin älyttömästi aikaa, että eihän tässä reissussa olisi ollut järkeä ilman pääsiäistä, mutta nyt on kivaa kun torstain sai olla Helsingissä ja maanantaikin jää vielä ihan kokonaan ja silti kotonakin sai olla ihan olemalla. Olisihan siellä ollut kiva olla pidempääkin, mutta äitin lihapatojen, kalapatojen, mämmipatojen, kalakukkopatojen ja pashapatojen ääressä olisin lihonnut muodottomaksi viikossa.

Jos kotona tulee syötyä, niin siellä tulee myös liikuttua. Eihän sitä tietty 3 päivässä ennätä käydä kuin 3 kertaa lenkillä, mutta onhan se sekin jo huima ero yksinoloon, jolloin tulee käytyä kolmesti kuussa lenkillä. Enemmän vain toivoisi kotiinkin jotain hauskuutusliikuntaa, esim. uusi koiranpentu jota voisi jahdata pihalla ja siten voisi liikkua ilman että kaikki liikkuminen liittyy aina lenkillä käymiseen. Vähemmän yllättäen kun lenkin makuun pääsi, niin kotiin palattua olisi vielä mieli tehnyt polkea crosstraineria ja jos keli olisi sallinut, sitten olisi ollut kiva lähteä pyörällä uimaan ja riekkumaan veteen. Tyhmäähän se olisi ollut itsensä liialla liikunnalla pilata, mutta se tunne, kun haluaa liikkua, on todella ihanaa. Harmi vain, ettei siihen aina ole järkevää mahdollisuutta niin että se pysyisi hauskana. Useaa lenkkiä kun ei voi päivässä tehdä tai rikkoo jo valmiiksi rikotut jalkansa, mutta kun ajattelee lapsutta, niin sehän oli yhtä liikettä. Pyörällä, pyörättä, puita pitkin ja käsillään kävellen.

Haaveeni tulevaisuudesta tarkentui myös hieman. Olin joskus laskenut, että jos olisi puoli miljoonaa euroa rahaa, voisi elää loppuelämänsä koroilla ja rahaa jäisi tilille vielä saman verran. Tämä tarkoittaisi noin 2000 euron kuukausittaista ”palkkaa”, jolloin voisi jättäytyä työelämästä. No valitettavasti 2000 eur /kk ei riitä tietenkään onnelliseen elämään ja etenkin työttömyys tarkoittaisi sitä, että vapaa-aikaa varten pitäisi palkata ihmisiä pakottamaan minut tekemään asioita ja se on kallista. Puhtaana käteen joku 5000 e/kk alkaisi olla sellainen, että sillä voisi elää jo paremmin. Jos omaan elämään käyttäisi esim. 3000 eur, niin 2000 jäisi harrastuksiin ja personal trainerin palkkaamiseen. 5000 euron kuukausipalkka ilman työtä vaatisi sitten jo 1.25 miljoonan euron omaisuutta.

Asiaa toki helpottaa se, että eihän mun pankkitilillä tartte olla samaa rahamäärää kuollessani. Jos lasken siten, että eläisin 90-vuotiaaksi ja korot + pieni pala omaisuutta toisi vaikka sen 2000 euroa kuussa, niin puolen miljoonan sijaan esim. 350K euroa voisi jo riittää. Sori lapset, ette saa perintöä, mutta saatte hyviä neuvoja isältänne joka töissä käynnin sijaan kehittää itseään.

Töissä käynti on muutenkin ihan uskomattoman turhaa paskaa, kun asiaa tarkemmin ajatelleen. Tottakai työ yleensä määrittää ihmisarvoa ja on todella hyvä (teko)syy nähdä ihmisiä, herätä aamuisin, pitää huolta itsestään ja kehittyä. Mihinkään näistä kuitenkaan ei työtä tarvitse, kaiken voi hoitaa ilmankin. Työttömänä jää helposti makaamaan sohvalle, mutta se ei ole niinkään pelkän työttömyyden vika, vaan ihmisen vika. Tiedän jo etukäteen, että minussa tämä vika on, siksi töistä pois jääminen vaatiikin jonkun ihmisen, joka pakottaa minut harrastamaan. Jos verrataan sitä, että töissä menee 9h tuntia päivässä ja kiitos sen tulee käytyä kaupungilla, suihkussa ja kaljalla, niin miten paljon ennättäisikin tehdää samaa enemmän ilman työtä, jos joku pakottaisi minut siihen. Herätys klo 10, hyvää ruokaa, lenkki, salille, uimaan, opiskelisin kieliä, menisin kaupungille, kaljalle ja leffaan. Kello olisi vähemmän kuin töistä palatessa ja 100% varmuudella minulla olisi elävämämpi ja ”saavaisempi” olo tuon jälkeen kuin työpäivän, etenkin kun kiitos töiden on pakko valita elämän ja vapaa-ajan väliltä. Välillä on kiva tulla kotiin klo 23.30 urheilun ja kaljoittelun jälkeen, mutta ei tuotakaan loputtomasti kestäisi kun pitää olla vapaatakin, mutta mikään ei ole hirveämpää kuin tulla suoraan töistä klo 19 kotiin ja kotona ei saa mitään aikaan. Kiitos työn on helpompi saada aikaiseksi asioita kuin työttömänä, mutta se työ kuitenkin vie niiiin ison osan päivää, että lopulta on mahdotonta tehdä kaikkea mitä haluaisi, vaan on pakko tehdä liikaa valintoja. Nuoriahan tässä ei enää monta vuotta olla, joten ei pitäisi tuhlata elämänsä parasta aikaa työntekoon.

Koska työttömyys = köyhyys ja köyhänä mulla ei ole varaa tehdä mitä haluan, tämä yhtälö ei toimi. Jostain pitäisi repiä reilu miljoona euroa kalgaania. Noh, helppoa. Jos muutan pois Suomesta johonkin halpaan maahan, en tartte lähellekään miljoonaa, kunhan se raha vain on euromääräisenä Suomessa. Yksi kikkahan olisi esimerkiksi vaihtaa parempipalkkaiseen työhön, säästää rahaa ja ottaa joka kesä pitkä 3-4kk kesäloma jossain halvassa maassa, jossa eläisi eurosäästöillään. Jos hintataso on 5 kertaa alhaisempi kuin täällä, niin 500 euron säästöllä eläisi jo kuukauden siellä vähintään yhtä herranelämää kuin kotosuomessa 2500 eurolla. Eikä ole pakko muuttaa mihinkään ugandabuganda-maahan, Itä- ja Keski-Euroopassa on halpoja maita hurumykket.

Tuosta tulikin mieleen kesälomani, jota olen jo etukäteen suunnitellut ja aikatauluttanut. Riippuen rahatilanteestani, tarkoitus olisi lähteä ulkomaille 4-7 päiväksi. Mielellään niin pitkä reissu, että siinä ennättäisi ihan oleskellakin ja chillata, eikä tartteisi vain ravata nähtävyyksissä tai baareissa ja mahdollisesti voisi pistäytyä jossain toisessa kaupungissa. Itä-Eurooppa on kiinnostanut minua jo pitkään, joten kipitin kotona lopultakin koneella ja googlettelin matkaoppaita. En löytänyt tietenkään mitään, koska Google kaikessa hyvyydessään on ihan saatanan paska löytämään jotain sellaista, jota et osaa etsiä. Lopulta törmäsin kuitenkin wikitraveliin ja kun löysin enkkuversion, niin siellähän oli mukavasti koostettu asiaa, vaikka suurin osa artikkeleista onkin ihan tynkiä. O'boy ja lasi maitoa, että silmäni avautuivat jo silti.

Tuijotin ihan epäuskoisena Euroopan karttaa. WTF! Onko Viro tuolla! Mitä vittua -liite, Puola on noin lähellä, Bulgaria noin kaukana ja Slovakia tuolla. MITÄÄÄÄH! Puolat ja muut ovat Keski-Eurooppaa, eikä Itä-Eurooppaa. Hups! No ei ihme, jos ei googlella löydä molempia yhtä aikaa. Ehkä tekisi hyvää ostaa joku karttakirja, jossa olisi mukana myös yleisiä tietoja jokaisesta maasta. Kieli, valuutta, rikollisuus, ihmismäärä, jne. Wikitravel toki tarjoaa paljon tuota, mutta wikipediasta voi vaikka sit napata loput. Harmi vain, että ruudulta on aina niin paska lukea, pitänee ostaa printteri ja printata.

Nyt kun tiedän edes jotain maantiedosta, niin Itä-Eurooppa fanitus on muttunut enemmänkin itäisen Keski-Euroopan fanittamiseksi. Puola ja Unkari ykkösvaihtoehdot, joskin pitäisi virkistää saksan-taitoja, että tuolla pärjäisi. Nuoriso kyllä englantia osaa, mutta vanhukset eivät. Puolan plussa olisi keskitysleirit ja halvahko hintataso, Unkari taas olisi siinä mielessä hyvä, että veli on siellä asunut ja osaa varmasti ihan käytännön neuvoja antaa missä kannattaa käydä. Matkaseuraa kyllä vielä tartteisi, joten ilmottautukaa jos Eurooppa kiinnostaa heinäkuun lopussa viiva elokuussa.

Nokka on kohti Helsinkiä, naputan tätä junassa ja siellä näyttäisi olevan ”Kesän paras päivä”, kuten pikkusiskoni kiusasi meitä eilisellä tekstiviestillään. Vanhempien luona kun oli +2, märkää, pilvistä ja sateista ja etelässä oli perhosia, nurmikkoa ja uskomattoman kuuma aurinko. Ehkä mäkin saisin vielä huomisen nauttia tästä säästä sivistyksen parissa.

(Edit: klo 00.00)

Nyt olen Helsingissä, siellä oli pilvistä ja +1. Ei siis niin mahtava keli etelässä.