IRC-Galleria

Jos feikkaa olevansa onnellinen, on onnellisempi kuin jos ei. Etenkin on onnellisempi, kuin jos löytää kaikesta vain negatiivista ja märehtii ongelmissaan.

Tässä mielessä olisi aina kannattavaa ajatella hyviä asioita. Jos olet yksin juhlissa, jossa kaikki nauraa sulle ja viina ei nouse päähän, voit tehdä siitä itsellesi täydellisen katastrofin tai esittää, että sulla on hauskaa, jolloin loppujen lopuksi sulla voi jopa ollakin hieman hauskaa. Sama elämän suhteen. Sinulla menee aika huonosti ja pää on täynnä synkkiä ajatuksia. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, etkä oikein saa aikaiseksi tehdä mitään muutoksia. Voit kelata näitä asioita päässäsi tai voit HAHAH, KATSO MITEN SÖPÖ PUPU! HIHIHI, OTANPA JÄTSKIÄ JA KIKATTELEN JA LEIKIN PEILIN EDESSÄ JACKSONIA!

Kun kyse on hetkittäisestä alakulosta, kannattaa valita naurava tie. Kun kyse on elämänkatsomuksesta, kannattaa valita vinkkeliksi positiivinen. Mutta mitäs silloin kun yleisesti ottaen elämä on perseestä, eikä millään onnistu saamaan sitä paremmaksi kuin ei tunnu omistavan välineitä siihen. Voit nauraa, hymyillä ja paijata kissanpentuja, mutta ne asiat pitäisi käsitellä ja kohdata. Pitäisi löytää keinot jolla suosta pääsisi yli. Onnellista feikkaava masentunut on silti masentuneempi kuin peruspessimistinen onnellinen tai neutraali neutraali. Ongelmien läpikäynti kuitenkin muuttuu niin helposti vatvomiseksi ja turhaksi synkistelyksi. Ikuinen dilemma, johon yksi vastaus ehkä on se, ettei tavallisen tallaajan pidäkään pystyä yksin näitä asioita ratkaisemaan, vaan apua pitäisi hankkia ammattilaisilta.

Tulin eilen illalla nyrkkeilyharjoituksista. Pistin pyykit koneeseen, tiskasin ja laitoin ruoan tulille. Kello oli tässä vaiheessa noin 22 ja olin mennyt töihin yhdeksään. Makasin lattialla ja mietin erästä asiaa, joka tuntui äärettömän yksinkertaiselta, mutta silti uudelta. Nyrkkeilyohjaaja nimittäin oli höpöttänyt jotain skebattia kesken treenien siitä, että hän venyttelee avaamalla jääkaapin, ottamalla kaljan ja nostamalla ketarat sohvapöydälle (joo, hehe). Ne äänet, ilmeet ja liikkeet osoittivat, että se on hänen äärimmäinen tapansa rentoutua. Yhtäkkiä tajusin, että minä en tiedä miten rentoudun! Nyt kun makasin lattialla jääpussit silmieni päällä ennätin oikeasti miettiä ajankäyttöäni. Nopean pohtimisen jälkeen tulin seuraavaan tulokseen: Jos vuorokaudesta poistetaan uni, niin jäljelle jää "työ", "vapaa-aika" ja "rentoutuminen". Työ on sitä, jota yleensä on pakko tehdä, jotta nyt ja tulevaisuudessa asiat olisivat hyvin. Tämän ei tarvitse tarkoittaa suoraan mitään palkkatyötä, mutta itselläni kyse on toki siitä. Vapaa-aika on sitä tekemistä (ei vain aikaa), joka on todella kivaa, mutta joka ei itsessään rentouta. Itselläni salilla käynti on enemmän työtä kuin vapaa-aikaa, mutta esim. pelaaminen tai kesällä metsässä kävely on juurikin vapaa-aikaa. Se on tosi kivaa ja hauskaa, mutta se väsyttää. Se on sellaista toimenpidettä, jonka _jälkeen_ haluaisi rentoutua. No miten sitten rentoudun?

Järkytyksekseni en meinannut keksiä ensin yhtäkään tapaa rentoutua. Jokainen asia minkä löysin olivat oikeasti vain vapaa-aikaa, ei rentoutumista. Lopulta sain kerättyä kolme asiaa: shoppailu, syöminen ja juominen. Shoppailulla EN tarkoita sitä kun talvivaatteissa hiki perseessä asti valuen tunget täyteen ale-kauppaan etsimään farkkuja jotka eivät sovi, vaan sitä kun haahuilet kevyissä vaatteissa ympäri kauppoja ja aina kun löydät jotain iiiihanaa, ostat sen. Kyse on siis käytännössä yhtä aikaa vapaudesta käyttää rahaa, materialismista ja ajatuksesta, että se tavara jollain tavalla parantaa elämääni, ulkonäköäni tai asuntoani. Syömisellä en tarkoita vain nälän sammuttamista, vaan juurikin suolenmutkan tukkimista loputtomalla määrällä ruokaa. Joskus yliopistoaikoina täydellisen rentoutumisen muoto oli jakso Twin Peaksia ja puoli litraa suklaalakritsijäätelöä. Nykyään koska ei ole mitään Twin Peaksin vertaista, jäätelöä tarvitsee valitettavasti vähän enemmän. Kuitenkin kaava on sinänsä selvä: hitaasti syödään niin paljon kuin halutaan ja samalla nautitaan jostain kivasta, oli se sitten kiva telkkarisarja tai esim. kiva kaveri (joskin yleensä kaverien kanssa ei välttis kehtaa syödä itseään palloksi, poislukien pari ihanaa syöppöä). Vielä parempi, jos syönnin jälkeen voi nukahtaa niille sijoilleen. Kolmas, eli juominen, liittyy puhtaasti sekä alkoholiin (yhden tuopin jälkeen maailma muuttuu automaattisesti kivaksi ja kikatuttavaksi vaikka olisi kuinka synkkää muuten) sekä myös monesti juomisen hyviin puoliin, kuten pussikaljoitteluun ulkona, festarikaljaan uusien tuttujen parissa tai ulkomaiden jännään terdetunnelmaan. Jos tämän haluaisi avata tarkemmin, niin kyse olisi "nousuhumala yhdistettynä rauhalliseen olotilaan ja suotuisiin elementteihin", eli kotibilejuominen ei yleensä ole niinkään rentouttavaa kuin vain hauskaa, mutta kiireetön festarijuominen lauantai-aamuna on rentouttavinta koskaan. Siitä ei haluaisi luopua, vaikka kello olisi jo ilta ja lempibändi soittaisi.

Mikä näitä rentoutumiskeinoja yhdistää? Niiden haitallisuus! Shoppailu on kallista ja koska rakastan shopata kaikkea täydellisen turhaa, niin raha ei mene edes hyötykäyttöön. Syöminen lihottaa, etenkin kun kyse on siis mässäilystä eikä mistään vitun salaatin nirkkimisestä. Juominen taas vie rahat, lihottaa ja tappaa. Kaikkiin näihin liittyy tärkeänä osana myös se, ettei kohtuus oikein toimi. "Vähän kerrallaan" vain vituttaa, sama kuin joku minuutin ajan antaisi hanskahommaa ja sitten lopettaisi. Mieluummin on kokonaan ilman kuin pääsee vähän makuun ja sit kaikki jää kesken. Itseasiassa koko laihdutuksen (olen taas laihiksella, se osaltaan selittää näitä synkkiä ajatuksia) pahin ongelma ei ole niinkään syömättömyys, vaan vähäsyömäisyys. Pahinta ei ole ennen ruokaa, vaan juuri lautasen tyhjennyttyä. Siinä se oli. TAHDON LISÄÄ, mutten saa. ÄÄÄÄÄ!!! Juominen itseasiassa on mahdollista hoitaa kohtuudella, koska nautinto on helppo saavuttaa jo sillä ekalla tuopilla, eikä sixpäkin jälkeen kyse ole enää rentoutumisesta vaan hauskanpidosta (paitsi festareilla). Kuitenkin yksikin olut sisältää niin paljon kaloreita ja mikä pahinta, vie minulta kaiken itsehillinnän, jonka takia yhden oluen jälkeen mukaan tulee shoppailu ja ruoka. Ei ole pakko käydä pizzeriassa, mutta sitten taas joutuu taistelemaan halujaan vastaan ja halujaan vastaan taisteleminen on koko rentoutumisen vastakohta. Neljäntenä bonussektorina on ihmisten tuijottaminen. Itseasiassa shoppailu ja juominen pitkälle sivuaa tätä, koska ne ovat kivoimpia ihmisjoukossa, mutta ilman ihmiskontakteja. Eli haluan ympärillä olevan ihmisiä, jotka eivät välttämättä kuitenkaan ota kontaktia minuun, jolloin minun ei tarvitse vaihtaa rentoutumista sosiaaliseen paineeseen. Hyvät ystävät asia erikseen, koska heidän seurassaan sosiaalinen kanssakäyminen ei vaadi työtä.

Minun pitäisi siis etsimällä etsiä keino rentoutua. Sellainen keino, joka ei olisi haitallinen minulle, vaan jos millään mahdollista, ehkä jopa positiivinen! Jos pitäisin nukkumista rentouttavana, niin se olisi täydellinen esimerkki asiasta, joka olisi rentouttava ja hyödyllinen. Uni kun on aina ihmiselle hyväksi. Leffojen katsominen ja kirjojen luku olisivat rentouttavina asioina vähintään neutraaleja tai jopa hyödyllisiä koska ne parantaisivat mielikuvitustani ja näköalaani. Harmi vain etten pidä niitä rentouttavina asioina, vaan ne kuuluvat "vapaa-aika" sektorille.

Tämä rentoutumisdilemma luultavasti on se suurin syy, miksi olen jo pitkään pitänyt kämppääni "vankilana". Olen yrittänyt sisustaa sitä ja vaikka tekemistä on ihan helvetisti vielä jäljellä, niin olen edistynytkin paljon. Masentavaa on se, että kämppä tuntuu ihan yhtä vankilalta nyt kuin 1000 sisustusasiaa taaempana, eli vankiluus ei siis ole missään nimessä niinkään ulkonäöllinen asia. Olen luullut sen olevan, koska kun mietin kaverieni kämppiä (joissa rentoudun!!) ja omaani, suurin ero on siisteydessä ja sisustuksessa. Luonnollisesti olen kuvitellut, että jos munkin kämppä on siisti ja sisustettu, se ei vankiloida. Ei! Kyse ei ole ainakaan vain tästä, vaan rentoutumisesta. Itseasiassa juuri äsken tajusinkin, että osaan rentoutua vieraissa. Se on tosin sellaista perverssiä rentoutumista (no ei SELLAISTA sentään, hyi!), koska vaikka selvästi ja sataprosenttisesti laitan sen rentoutumissarakkeeseen, niin silti se sisältää vapaa-ajasta tutun komponentin, eli "haluan tämän loppuvan sillä tavoin, että minulle jää vielä omaa aikaa ennen töitä". Toisaalta tälle on looginen selitys se, että vaikka kaverin kämpillä voin rentoutua täysin, niin minun pitää silti matkustaa sieltä pois kotiini ja se matkustaminen ei ole rentoutumista.

Jatkuu ->

Mitään kuulumisia turha käydä läpi, kun edellisestä merkinnästä on puoli vuotta. Hypätään siis suoraan asiaan.

Päässäni on taas muhinut suuret ajatukset. Kun duuni on perseestä, helle vie yöunet ja loma lähenee, sitä alkaa miettimään Suuria Muutoksia (TM). Tällä kertaa muutama haaveammatti taas listalleni.

Ensimmäinen haave olisi perustaa (netti)lehti, joka erikoistuisi iloisiin uutisiin. Enkä tarkoita tällä sitä, että kaivamalla kaivettaisiin joku mitätön Rekku-koiran pentuminen Sorsuanperältä, vaan samalla tavalla uutisoitaisiin hyvistä asioista kuin pahoistakin. Monella ihmisellä on syntynyt nykymedian kautta illuusio maailman pahuudesta ja turvattomuudesta. Romanit ryöstää sinut murskaten polvesi, 16-vuotias mopopoika raiskaa ja sitten kun raahaudut hakemaan mäkkäriltä apua, ammutaan päähän. Maailma tuntuu hirveän pahalta ja lohduttomalta paikalta. Kaikki ovat sinua vastaan ja juuri tuo random on kuitenkin pahantekijä!

Efekti on sinänsä ihan ymmärrettävä ja normaali. Jos imee itseensä vain huonoja uutisia, joiden otsikot yleensä ovat niin seksikkäitä, kuvittelee elävänsä turvattomassa maailmassa. Vaikka väkivaltatilastot parantuisivat, kaupunki muuttuisi turvallisemmaksi ja puskaraiskaukset lähes loppuisvat, niin ihmiset silti kokevat olonsa entistä turvattomammaksi.

Tämä lehteni olisi kylmän neutraali faktojen suhteen. Vuonna 80 tehtiin näin ja näin monta rikosta. Nyt niitä tehtiin tämän verran. Täällä ja täällä väkivallan todennäköisyys on laskenut todella selvästi. Tuolla väkivalta on aina ollut profiloitunutta ongelmakäyttäytyjien väliseksi eikä koske "rehellisiä veronmaksajia". Paikassa Z taas kantsii pitää lompakostaan kiinni, mutta puukosta siellä ei ole saanut kukaan koskaan.

Lehti myös erikoistuisi tuomaan esille asioita, joihin ihmiset voivat vaikuttaa. Ydinvoimakysymyksen kohdalla velloi jatkuva itkuvirsi kun "uusiutuviin energiamuotoihin ei laiteta rahaa". No ei sitä kukaan puolestanne sinne laitakaan. Tämän takia, etenkin niin pitkään kunnes biovoimafeissarit keräävät lahjoittajia Narinkkatorilta, pitäisi kylmän asiallisesti tuoda esille vaihtoehtoja, hintoja, uusia firmoja, rahareikiä, keräystilejä ja mahdollisuuksia vaikuttaa. Jos haluaa uusiutuvia energiamuotoja, ostaa osakkeita. Tämä on tietenkin ihan mahdotonta random-Penalle, mutta kun lehdessä olisi selvät ohjeet miten se tapahtuu, niin kynnys lahjoittaa rahaa muillekin kuin kerjääjille kasvaisi. Mikäpäs sen parempi kuin antaa rahaa oikeasti hyvään tarkoitukseen! Ja kun firmat menisi yrityksille, ei tarvitsisi pelätä, mitä hyväntekeväisyysorganisaatiot niillä penneillä tekevät.

Minua on myös aina kiehtonut hirveästi tutkia ihmiskohtaloita. Otetaan keksitty esimerkki: "Vuonna 1994 Pentti Esimerkkinen poltti kännipäissään kirkon. Hän sai puoli vuotta ehdollista ja 8 miljoonan euron korvausvaatimukset".

Mitä hänelle kuuluu nyt!? Minua kiinnostaisi ihan älyttömästi! Paljonko hän on voinut maksaa takaisin? Onko hän töissä vai muuttunut juopoksi sillan alle? Katuuko hän tekojaan? Mitä hän on itse ajatellut teostaan, onko hän päässyt siitä yli vai masentunut sen vaikutuksista? Uskooko hän elämästä tulevan koskaan normaalia? Muistaako ihmiset enää häntä?

Missään nimessä tarkoitus ei olisi kaivaa nimiä esille angry mobeja varten, vaan vaikka peitenimien turvin haastatella näitä ihmisiä ja etenkin antaa heille itselleen täysin vapaa mahdollisuus kertoa itse asiasta. Olisivatko "olen syytön!" -mantraa huutaneet ihmiset vielä 20 vuotta linnareissun jälkeenkin samaa mieltä? Tuliko murhaajasta pappi vai teurastaja? Tarvitseeko joku ihminen kenties apua tai haluaako hän kertoa, miten pieni typeryys pilasi hänen elämänsä maineen menettämisen takia. Mitä Kola-Ollille kuuluu lapsipornokohun jälkeen? Miten entinen raiskaaja kertoo vankilareissustaan tulevalle tyttöystävälleen tai lapsilleen? Saako pienistäkin rikkeistä sosiaalisia kuolemantuomioita vai päinvastoin unohtaako yhteiskunta pahatkin teot lopulta ja uusi elämä voi alkaa?

Toinen asia mitä tahtoisin tehdä olisi perustaa firma/yhteenliittymä, jonka tarkoitus olisi kehittää maailmaa parantavia keksintöjä. Enkä puhu nyt atomifuusiosta tai koko saasteongelman ratkaisemisesta, vaan pienistä keksinnöistä, joilla olisi joku ihmisiä tai ihmiskuntaa auttava merkitys. Esimerkkinä vaikka roska-autoissa on laite X, jolla on tapana jumittua ja sen takia roskat valuu pitkin pientareita. Keksitään tähän korjaus! Tadaa, tämä toimii paremmin, nyt roskat pysyy auton sisällä ja pientareet puhistuu! Tai kehitetään biojätepussi, joka on 20% biompi tai vastaavasti 20% kestävämpi nykyisellä biolla.

Uuden keksimisen lisäksi voisi yksinkertaisesti kiertää ympäri maailmaa. Jo parissa maassa käytyään näkee hassuja eroja eri maiden välillä. Miksi saksalaiset kassat ovat niin lyhyitä? Miksi Suomessa pizzalaatikoihin ei osata laittaa muovipidikkeitä pitämään niitä koossa? Miksi Japanissa... jne jne. Kun jokaisesta maasta keräisi ne fiksuimmat täysin arkipäiväiset asiat ja saisi muut maat käyttämään samoja, niin maailmasta tulisi paljon kätevämpi pallo elää. Ehkä aikaa jäisi sitten jollekin muullekin kuin tuskailulle.

1. Hiiva (juoma)

Selitys: Olut, yleensä tuoppimuodossa

Esimerkki:

Mies: Äijä on sit lomalla! Eilen kävelin Kampin ohi, niin siellähän se hemmo istui terassilla hiiva kädessä!
Miehen kaveri: Joo-o


2. Paskan vitut! (kirosana)

Selitys: Kirosanafraasi, jolla ilmoitetaan jonkin asian toteutumattomuutta

Esimerkki:

Henkilö töissä: Kävitkö eilen salilla?
Työkaveri: Paskan vitut!

TAI

Henkilö töissä: Saitko eilen tehtyä hommat ajoissa?
Työkaveri: Paskan vitut! Kun tehtaan pilli soi muiden rukkaset tippui, mutta mä jouduin painamaan keskiyölle asti!


3. Raklattaa (adjektiivi)

Selitys: Kuvaa jonkun objektin toimimista, menemistä tai kulkemista rouhakalla tavalla

Esimerkki:

Helpdeskiin soittava asiakas: Mä niinku sain nyt tän uuden koneen niin mitä nyt?
Helpdesk: No pistä mylly raklattamaan niin nähdään toimiiko se!

TAI

Nainen kaverilleen: Meinasin päästä eilen hengestäni! Olin kävelemässä pysäkiltä kotia kun saatana joku bussi tulla raklatti pitkin jalkakäytävää vastaan! Pääsin just hyppäämään pois alta!


4. Tinkiä (verbi)

Selitys: Vaatia jotain tiukkaan ja inhottavaan sävyyn

Esimerkki:

Kultakaupan myyjätär: Just kun olin eilen sulkemassa liikettä ja olin jo laskenut kassan, joku keski-ikäinen mies pölähti paikalle ja alkoi tinkimään
Myyjättären kaveri: Mitä hän tinki?
Kultakaupan myyjätär: "Ennen kuutta kauppaan tulevia pitää kyllä palvella". Paskan vitut! Meinasin tokkaista äijää käkättimeen!

TOIMII MYÖS

Tinkaisa (adjektiivi)

Esimerkki:

Mummo: Minkä tautta tänne pussiin pittää tulla kaikki preput selissä! Ei saa vanhukset istua mihkään!
Teini kaverilleen: No jo on tinkasa mummo!


5. Paitahihasillaan (adjektiivi)

Selitys: Ilman takkia, paitaisillaan

Esimerkki:

Henkilö töissä: Lähdit sitten perjantaina sieltä bileistä paitahihasillaan kävelemään kotiin vaikka ulkona oli pakkasta yli 20
Työkaveri: Ei helkkari mä olin siivuissani! Vieläkin paleltaa


6. Pikku krapulissaan (tila)

Selitys: Olla sietämättömässä olotilassa yleensä jonkun tapahtuman aikana tai olotilan estäen normaalin toiminnan

Esimerkki:

Henkilö töissä: Olin sit pikku krapulissaan tossa lauantaina
Työkaveri: Ai?
Henkilö töissä: Seitsemältä illalla olo tasottui sen verran että pystyin tilaamaan itselleni ambulanssin

TAI

Henkilö töissä: Kävin sit eilen pikku krapulissani työhaastattelussa
Työkaveri: Menikö hyvin?
Henkilö töissä: Paskan vitut meni...


7. Sämistä (verbi)

Selitys: Päästää häiritsevää puhetta suustaan

Esimerkki:

Lapsi: ÄITI! ÄITI! KATO MÄ PIIRSIN TÄMMÖSEN TAI SIIS LAURI SANO TARHASSA ETTÄ MEIDÄN PITÄÄ MAALATA NIIN MÄ SANOIN ETTÄ PITÄÄ PIIRTÄÄ! ÄITI! NIIN SIT MINTTU TULI SIIHEN VAIN...
Äiti: Älä sämise!


8. Kalkaani (substantiivi)

Selitys: Raha, joko kolikkomuodossa tai erittäin suurena summana

Esimerkki:

Yönsä pojan luona viettänyt tyttö: No mää nyt lähden. Olikos se bussi 110T joka lähti tosta mäen alta kohti keskustaan?
Poika: Joo. Eli kun tuut ulos niin kävelet tielle ja sit oikealle ja suoraan. Ohan sulla nyt kalkaania siihen bussiin?

TAI

Mies kaverilleen: Ostin sitten uuden Audin!
Miehen kaveri: Vitustakos sinä kalkaanit siihen sitten repäisit??


9. "En tiedä, nyt en tiedä" (fraasi)

Selitys: Kuvastaa täydellistä hetkellistä umpikujaa elämässä

Esimerkki:

Mies ulkomailla pikku krapulissaan passin hävittäneenä ja ilman kalkaania: En tiedä, nyt en tiedä...


10. Räpsiä (verbi)

Selitys: #sensuroitu#

Esimerkki:

Nainen kaverilleen: Teillä oli eilen aika lämpimät välit sen Jaskan kanssa, mites meni?
Kaveri: No räpsin siltä sit suihin baarin vessassa! Että silleen...

Pitkän tauon jälkeen on taas aika jatkaa näitäkin. Aloitetaan ihan suoraan sillä mihin jäätiin, eli haikailulla. Suurinta pudottajaa nauhalta katsoessa tuli hirveä hinku tuntea taas ruoho varpaidensa alla! En ymmärrä mikä siinä kesässä on sellaista, että silloin tuntoaisti on jotenkin ihan eri tarkkuudella kuin talvisin. Auringon porotuksesta kuuluva ääni, kostea ruoho ja ulkoriehumisen jälkeinen ruoka ovat jotain sellaista, jota kaupungissa ei vain tule enää oikeastaan koettua. Ei, en todellakaan halua muuttaa "böndelle", mutta ehkä pitäisi keksiä jotain muuta. Jos omistaisin toimivat jalat, voisin ihan vittuillessani rueta harrastamaan jotain puistojuoksua. Muutaman jalkapohjasta törröttävän huumepiikin jälkeen ehkä pyörtäisin päätökseni, mutta se onkin sitten asia erikseen.

Toinen juttu juurikin Suurimmasta pudottajasta oli pettymys kilpailijoihin. Plaah. Sellaisia tylsimyksiä kaikki, hävetkäätten. Tärkempi pointti kuitenkin Päivi ja oliko se Vesa, jotka ovat juuri klassinen esimerkki ihmisistä, jotka uhraavat sosiaaliset suhteensa paremmuudelle. Tämä on sinänsä lähellä sydäntäni, että tietynlainen ylisuorittaminen on aina ollut kivaa, mutta et voi ylisuorittaa ilman, että sinua vihataan. Tässä onkin se ongelma. Onko parempi tehdä asiat huonosti vain siksi, ettei muut hermostu vai pitääkö yrittää aina parhauteen vaikka siellä parhaudessa saakin olla yksin vihattuna? Jos vedetään jotain yrityspsykologiakakkaa mukaan, niin kaikissa valmennuksissa aina sanotaan miten huiput ovat niitä, jotka eivät ole antaneet periksi tai eivät ole kumartaneet muita. Tästä huolimatta en usko, että ihminen voi oikeasti olla huipulla ainakaan yritysmaailmassa jos hän on vihattu, etenkin jos se viha ei johdu auktoriteetin käytöstä. Onko olemassa vielä joku ihmisryhmä, joka pystyy ylisuorittamaan ja olemaan parempi kuin muut ilman, että hän onnistuu alienoimaan itsensä täysin muista.

Viikonloppuna tuli taas huomattua yksi asia baareihin, alkoholiin ja havainnointiin liittyen. Olen erittäin sisäänpäin kääntyvä ihminen kuten moni tietääkin (ja moni taas ei tiedä, koska he eivät näe oikeaa minääni kun se esiintyy vain tietyissä tilanteissa). Tuijotan zombiena eteeni, vaikka edessä olisi toisen haaroväli, enkä näe vaikka näkökykyni toimiikin. Itselleni tämä on helpointa kuvitella aivojen olevan pallo, josta osoittaa havainnointinuolet ulospäin normi-ihmisellä. Minulla ne nuolet kääntyvät heti skarppaamisen lopetettua sisäänpäin kuin siilillä. Tämä tila eroaa normizombie-tilasta siten, että päässäni käy ihan uskomaton kuhina. Lisäksi havannoin todella paljon yksityiskohtia, mutten ollenkaan kokonaisuuksia. En enää erota ihmisten puhetta, en välitä mitä muut tekevät, vaikka näenkin neljän pöydän päässä istuvan ihmisen kynsilakan värin ja lasken hänen jalan liikkeen kulmee verrattuna pöydänjalkaan.

Olen huomannut alkoholin parantavan tätä "vikaa" siten, että aistien tylsyessä sisäänpäin kääntyminen vähenee. En tiedä ovatko ne kaksi erillistä toimintoa jotka sattuvat tapahtumaan yhtä aikaa vai johtuuko toinen toisesta. Onko pakko kääntyä ylöspäin kun aistit ei enää toimi vai eikö aistien enää tarvitse toimia, kun huomionsa voi kiinnittää muihin kuin merkityksettömiin pikkujuttuihin ja niiden äärettömän tarkkoihin mutta turhiin ominaisuuksiin?

Tämä aiheutti myös sen yllätyksen, että selvinpäin baarissa voisi sittenkin olla siedettävää, kunhan vain tietyt asiat täyttyvät. Seura vie pois huomiokykyä, mutta vähentää itseensä romahtamista ja ulkomaailmalle sokeutumista. Äänekkäät ihmiset vituttavat ja möly taannuttaa samalla tapaa kuin lumisokeus tai suuri tuulten: aistideprivaatio iskee minulla jo hyvin vähästä ja alan näkemään ja kuulemaan omiani. Tämä on äärettömän rasittavaa jos oikeasti viettää porukalla iltaa. Vaikka kuulen muiden puheen, en enää jaksa erottaa siitä sanoja, koska puheesta muodostuu yhtä vellovaa puuroa ja mikä pahinta, tämä puuro vielä itsessään saa aistit tylpistymään ja kääntymään pois päältä. Tämän takia ihmisten puhuessa alan kuulemaan usein musiikkia tai musiikki muuttuu puheeksi. Tämä tyhjästä ilmestynyt aistikokemus kiinnittää huomioni ja silloin entistä vähemmän enää edes yritän saada selvää ihmisistä ja entistä enemmän romahdan sisääni kuuntelemaan tyhjistä tulleita ääniä.

Ajunnanvirta taas laukaa. Edellisen kappaleen alkupuolen pointti oli siis se, että selvänä baarissa kivassa seurassa ihmisiä katsellen voisi keskittyä yleiseen maailman ihailuun. Kiireessä kaikki menee ohi ja kännissä niitä ei enää muista, mutta ihmisten istuessa paikallaan kiinnittäen huomiota johonkin muuhun, itselle tulee hyvä tilaisuus vain stalkata erilaisten ihmisten erilaista toimintaa. Olo on välillä kuin eläintarhassa ihmetellen hassujen ihmisten hassuja toimintoja, mutta tämä on se mistä tykkään ja mitä kaipaan. Kaverisuhteet ovat tärkeitä, mutta onnellisuus vaatii ihmisjoukkoja ympärilleen ja myös niiden ihmisjoukkojen yksittäisten ihmisten tekojen seuraamista. Tämä vähentää "yksin universumissa" oloa ja tuo lisää sitä fiilistä, että maailmassa on ihan helvetisti elämää johon itsekin kuuluu ja periaatteessa voisi tehdä mitä vain. Kyllä, naapuripöydän ihmisen tuijottaminen todellakin saa aikaan olon, että mähän pystyn mihin vain! Oudot ovat pääni liikkeet, mutta outo on myös se haju joka pyllystäsi kumpuaa lakritsikissa-pussin jälkeen. Kokeile vaikka!

Ainiin, haluan taas harrastaa jotain. Saliharrastus vie ihan kaiken vapaa-ajan jota ei käytä johonkin muuhun, mutta ei se estäisi aloittamasta jotain, mielellään jotain epäfyysistä tai sitten salia vielä reilusti sosiaalisesti fyysisempää. Plussaa, jos siihen liittyy ihmisiä, ruohoa, avaruutta ja hikeä.

Työpäivän jälkeen juodussa oluessa on maaginen kosketus, etenkin kun se kosketus kohdistuu aivojen järkialueelle hyvinkin lamaannuttavasti. Niin monta kertaa koettu tarina miten yksi (1) olut työpäivän jälkeen aiheuttaa varsin outoja ajatuksia päähäni.

Vaihe 1: Pohdinta
Sijanti: Baarissa tuoppi kädessä

"Ei tämä varmaankaan nouse... toisaalta töiden jälkeen vähän nälissään joskus on kyllä tapana, että yksikin nousee. Tällä kertaa ei nouse kuitenkaan. Mitähän tuo baarimikkokin katsoo. Tämän juon ja sitten kotiin, se on vissi. Kaupassakin pitäisi käydä. Ei tämä kyllä tunnu nousevan..."


Vaihe 2: Vittu mä oon kännis!
Sijainti: Juuri pöydästä nousseena ja tasapainon hetkellisesti menettäneenä

"Vittu mä oon kännis!"


Vaihe 3: Euforia
Sijainti: Baarin ulko-ovi

"Ei helvetti tämä nousi sittenkin! Vaauuuu! Mahtava olo! Mä lennän! Valloitan maailman! Duuuuude, mulla on kymmenen sormea, mahtavaa! Hahaahaa! Mitä ihmettä mun juomassa oikein oli, jalkani tuntuvat kevyiltä, poskia lämmittää ja sisällä kytee kymmenestä keijusta tehty lämmin tuli, jonka ympärillä enkelit paistavat vaahtokarkkeja!"


Vaihe 4: Söpöstely
Sijainti: 200m baarista

"Awwww, kato miten söpö nainen ja miten hienot sukat! Purrrr, awwww, iiiiiihanaa, tuijtuij, grrrraauuu, herr, pes, miuuuu! Ai, se meni jo, en ennättänyt sanoa mitään... Mutta hei entäs tuo! Awwww, iiiiikk, iiiihh, söpösöpösöpö! Ai se meni jo..."


Vaihe 5: Kikattelu ja teppostelu
Sijainti: Ruokakauppa

"ELÄINTYNGÄT, HAHAHAHAHHAHA! MERIJÄNIKSET, KKRRRRKKKHHHHH!" *naururäkäturinaa* "HAHAHAHAHA, pitäisikö kampata tuo mies, lyödä häntä sipulilla naamaan ja sanoa, että syö saiböl hyvä mies se kasvattaa luustoa, HAHAAHAHAH" *olkapäiden nytkintää* "KIVAKURKKU! KUOLEN! PAKKO OSTAA YKSI NÄITÄ JA KUMKVATTI MYÖS! HAHAHAHA!" *räkäkuplia* "Visalle vai pankille, visalle vai pankille, pankkivisa, visapankki, HAHAHAHAA"


Vaihe 6: Haikailu
Sijainti: Bussi

"Oi kun olisi taas kesä ja kivoja ihmisiä tai jos olisin ulkomailla tai nuorempi tai rikkaampi tai jos tuo vieressä istuva pyytäisi yhtäkkiä minua kahville tai löytäisin jonkun seikkailun tai leffan tai pelin tai uutta musiikkia tai kävisin jossain keikalla tai jos voisi kattoo Madonnaa taas tuosta kalliolta tai täysikuuta tai jos lähtiskin ihan jonnekin ihmepaikkaan tällä bussilla tai... ai, mun pysäkki"


Vaihe 7: Kotona

"Hoah"

Oletko kyllästynyt häpeämään pierunnarahduksia kävellessäsi? Nyrpistävätkö takana tulevat naamaansa kun pyllystäsi pääsee paha tuuli? Onko inhottavaa pysähtyä kesken kävelyn vetämään pierua takaisin suolistoon, aina siinä edes onnistumatta? Nauretaanko sinulle töissä tuskanparahduksiesi takia? Jättikö vaimo sinut, kun matkalla sänkyyn ronsu päästi paukun jokaisella askeleella?

Jos vastasit kyllä edes yhtään kohtaan, lue eteenpäin. Lopultakin tähän vaivaan on keksitty ratkaisu: Pierupläägät (TM)! Tässä keksinnössä on ilman kemikaaleja tai pierunkaappereita lähdetty siitä tosiasiasta, että pierun ääni on etenkin liikkuessa pahin ongelma. Haju ei haittaa, koska se jää leijumaan taaksesi, mutta ääni aiheuttaa suurimmat sosiaaliset ongelmat. Neljän vuoden kehittelyn tuloksena ne ovat nyt täällä, Pierupläägät (TM)! Keksintö perustuu siihen, että kenkiin on lisätty pieni kaiutin sekä painonappi varpaiden lähelle. Nappia painamalla kaiuttimesta kuuluu voimakas kengännarskahdus, joten voit jokaisella askeleella narskauttaa kuuluvasti kengän nahkapohjaa ja samalla päästää salaa pieruja ulos, eikä kukaan tajua sinun saastuttavan ilmaa. Ei enää kiusallisia pörähdyksiä tai paikalleen jäämisiä, pieruäänet hautautuvat tehokkaasti narskahduksien alle!

Alla on kaaviokuva Pierupläägät (TM) -kenkien toiminnasta. Huomaa tyylikäs tennarimainen ulkonäkö, nämä kengät ovat todella muodikkaat ja sinun ei tarvitse luopua tyylitajustasi käyttäessä näitä jokaisen ihmisen parhaita turvavälineitä.



Vähemmän hiljainen enemmistö on lopultakin saanut kengät, joiden avulla flatylointi ei vähennä sosiaalista statustasi. Kaiuttimen ja painonapin lisäksi kengistä löytyy mikrofoniliitäntä, jonka avulla voit nauhoittaa oman valinnaisen äänesi kenkiin. Ehkä voimakas yskähdys on sinusta parempi kuin kengän narina tai jos haluat paremminkin vain hupaistuttaa työilmapiiriä ja teppostella, nauhoita pierunpörinää kenkään ja pöräytä aina kun vieressä istuva nousee seisomaan. Taattu hitti myös pikkujouluissa, Pierupläägät (TM)!

Mitä enää odotat, tartu heti puhelimeen ja tilaa! Rajoitettu, mutta reilu erä, tarjous voimassa vain tämän vuoden loppuun. Nyt upeat Pierupläägät (TM) upeaan tarjoushintaan 129,99 € + postikulut ja viisi paikallispuhelumaksua.

Onko sinulla varaa olla ilman näitä kenkiä? Sinun täytyy kysyä itseltäsi, kuinka monta kertaa enää haluat pilata elämääsi puhaltamalla väärällä päällä lapsesi kakun kynttilät sammuksiin! Sano ei hävettäville pierunnarahduksille, sano kyllä Pierupläägät (TM) -kengille! Tilaa heti!

Väsyttää! Viikolla tullut taas pari viiden tunnin yöunta ja se alkaa tuntumaan kropassa, vielä kun tuli käytyä kahtena peräkkäisenä päivänä salilla, eilen oli firman pippalot, viini virtasi ja tänään piti raahautua töihin jo vartin yli kahdeksaksi. Päivä oli tietenkin pitkä ja haaveeni lähteä neljältä epäonnistui, kun sain itseni pois töistä vasta kuudelta. Otin vielä pienet torkut hierojallakin. Muistan silmät kiinni ajatelleeni, että tämä on ihan hirveää tuskaa kun hierojanainen jurskutteli jotain tulehtuneita paikkojani auki ja pian tajusin, että helvetti, mähän nukun jo. Heräsin sitten KRRRRH-ääneen, joka purkautui suustani. Lopussa olin jo niin väsynyt ja perusnarkoleptisenä uni ja valveillaolo tulivat noin 1-2 sekunnin sykleissä, enkä ennättänyt skarpata itseäni hereille, kun tajusin taas jo nukahtaneeni. Jännää kyllä, kipu tuli myös uniin, muttei se unta estänyt. Lopulta sitten kunnon kuorsauskorahdukseen herääminen sai vähän unihiekat katoamaan, kun hävetti sen verran :D Sori!

Töistä palatessa narinkkatorilla oli joku Kaira-häppeninki ja hieman ärsytti niiden sloganeiden reikäamikseus. Joo, nyt saa REIKÄÄ, hahahaha. Kaiken pelasti kuitenkin aivan uskomattoman hauskat mainosvideot, joita kokoajan pyöri torin laidalla olevassa screenissä. Pallogrilliä kairaava kikkaranörtti sai aikaan taas naurunpurskahduksia ja se musiikki jäi päähän. Eikä voi olla laskematta eduksi myös ihania neitejä valkoisissa talvivaatteissa jakamassa pastilleja, ei enää vaatteet siitä söpöne. Piti vielä käydä kaljallakin joka oli vähän vikatikki, koska unimatti tuli käymään ja bussissa meinasin torkahtaa pysäkin yli. Onneksi sentään sain silmäni auki ajoissa, enkä herännyt jostain Otaniemestä.

Eiliset bileet olivat varsin buenot, vaikka inhoankin ahtaassa pöydässä pönöttämistä ja syömistä. Minusta juhliin pitäisi aina kuulua rentous, vaikka juurikin päinvastoin juhlissa yleensä on jotain hirveän jäykkää ja vaikeaa, vaikka se olisi sitten pelkästään se, ettei mahdu juoruilemaan muiden kanssa. Parhainta bileissä oli kuitenkin stand-up koomikko, ensimmäinen elämässäni joka oli paskaa parempi! Eihän se hyvä ollut yleisellä komediamittapuulla, mutta standuppareihin pitää toki soveltaa standup-mittaristoa, joka on selvästi löysempi. Imporivisaatio kun aina häviää hiotulle huumorille. Mutta juu, kyseinen jamppa oli aivan uskomattoman piristävä poikkeus. Hänen komiikkansa ei perustunut hassuihin ääniin kuten Andre Wikströmillä, mutta toki klassiseen tapaan koko esitys perustui siihen, että hän kärjisti itsensä ihan idiootiksi, joka ei osaa mitään ja se on kivaa, kun ei osaa ostaa tietokonetta. Silloin kun vitsit kohdistuivat enemmänkin muualle, suupielet helmusi korvissa ja suustani kuului hörinää. Duudonsinvitsille nauran vieläkin ja parhautta oli se, miten hän dissasi Lapualaista ahdasmielisyyttä. Pystyin niiiin kuvittelemaan ne tilanteet, jossa Makkaraa Syövät Hetero Äijät (TM) haukkuvat kaikkea edes hieman kulttuurilta haiskahtavaa homojen hommaksi, mutta paini se on sentään hetskumiesten hommaa! Ne muutamat hauskat äänet joita hän teki olivat mahtavia, etenkin painihomon imitointi ja aivan uskomattoman Isänmaan Toivomainen tutkijaääni. Sittu, mähän jopa nauroin :D Harmi kun ei tullut muisteltua henkilön nimeä, olisi kiva nähdä uudestaankin ja katsoa onko enemmänkin hyvää matskua.

Jossain unen ja hereilläolon välimaastossa tänään sain päähäni idean järjestää joskus ihanan erikoiset bileet. Nimittäin löysin spotifystä jotain teknomusaa joka kerrankin toimii. Se on hyvin minimalistista, mutta soveltuu "hissimusana" juurikin koodaukseen toisinkuin 98% muusta konemusiikista. Se biitti on jotenkin vetoava ja kuunnellessa tuli mieleen tilaisuus, jossa ihmiset saisivat riehua musiikin tahtiin anonyymisisti. Ideana olisi se, että juhliin saapuessa jokainen jättäisi vaatteensa lokerikkoon ja pukeutuisi kaapuun ja naamariin (jostain syystä päässäni näen nämä ihmiset mustissa kaavuissa ja valkoisessa hieman pelottavannäköisessä posliinityylisessä naamiossa, joka vielä hohtaisi pimeässä. Pimeä "tanssilattia" olisi siis vain täynnä ilmassa leijuvia naamoja ja kiitos terävien päihteiden ja vaikuttavan konebiitin ihmiset saisivat tehdä lattialla mitä haluavat. Joku tanssisi seksikkäästi, toinen tamppaisi lattiaa ravetyyliin, kolmas kiipeilisi seinillä olevilla telineillä ja neljäs möyrisi maassa ja huutaisi. Vielä jos jotenkin saisi kattoon sprinklerit ja ne päälle, niin ihmiset saisivat liikkua musiikin tahtiin vesisateessa. Lavalla luonnollisesti olisi samoissa asuissa olevia "esitanssijoita", jotka näyttäisivät mitä esimerkiksi voi tehdä. Kaikki tämä pitäisi kääriä jotenkin äärettömän vaikuttavaan ja massahurmiota aiheuttavaan pakettiin, jolloin ujompikin tapaus ajautuisi lattialle ja ihan sama vaikkei osaisi tanssia yhtään, koska jokainen ei-kuuro ihminen osaa kuitenkin nytkiä musiikin tahtiin edes jotenkin. Tärkeintä olisi se nytke ja se kun tuntee liikkuessa musiikin pauhun ja koko tilanteen absurdiuden ilmassa leijuvine hohtavine naamareineen.

Työpäivä oli lopultakin ohi, kello noin kuusi ja ulkona oli hyvin syksyinen, joskin vielä ihan kaunis sää. Lämpötila oli viereisen varustamon mittarin mukaan +5, aurinko paistoi lämmittämättä ja kivenheiton päässä olevalta mereltä tuuli ja kovaa.

Vedin huivia tiukemmalle kaulaan ja pienessä etunojassa vastatuuleen kävelin kohti pysäkkiä. Huh, olin näköjään ajoissa, mutta ehkä liiankin ajoissa. Seuraavan bussin tuloon olisi noin 5 minuuttia, joka on aika pitkä aika seistä kylmässä vain seisomalla, muttei tässä muutakaan tekemistä keksinyt.

Menin siihen moodiin, mihin niin usein menen kun on ylimääräistä aikaa tai huomiota ei tarvitse kiinnittää muualle. Tuijotan eteenpäin ja näen yksityiskohtia, mutten enää huomaa kokonaisuutta. Uppoan täysin ajatuksiini päästäen aivot luomaan kaikkea mitä mieleen tulee. Tässä tilassa saatan helpostikin miettiä 100 metrin päässä kävelevän naisen sukkien väriä, mutten huomaa, jos kaveri seisoo vieressäni ja heiluttaa kättä.

Tuijotin kohti merta ja mutkaa, minkä takaa bussin pitäisi ilmestyä. Lehdettömistä puista tuli mieleen jostain syystä Miami Vice ja tämän ajatuksen jälkeen olinkin siirtynyt zombie-tilaan ja päässäni alkoi pyöriä tajunnanvirta:

”Eikös Miami Vicessä ollut ne jotkut kasariäijät joilla oli jotain pikkutakkeja aina päällä? Tosi paljon jotain värejä ja hahaa, frendeissähän oli se yksi jakso missä Rossilla ja Chandlerilla oli just samanlaiset vaatteet ja hihat nostettu ylös. Eikös kasari ole nyt kuitenkin muotia, pitäisiköhän munkin nostaa hihat ylös, paitsi eihän tästä paksusta hupparista varmaan edes saa, mutta siitä ohuesta siniharmaasta kyllä saa. Minkähän housujen kanssa se kävisi parhaiten? Mähän taisin kerran pitää sitä mustien Bronxien kanssa ja ne eivät kyllä oikein stamlanneet, mutta sinisten farkkujen kanssa ne kyllä stamlaa. Omg, tolla naisella tossa vieressä on kyllä vetävät vaatteet, täyttä mustaa kuten aina. Hänhän oli joku talousosastolta meidän firmasta, ihan kuin olisin jossain bileissä jutellutkin hänelle. Miten en nyt voi muistaa? Mutta joku perjantai se oli kuitenkin, silloin oli myös tosi kylmä ja ihan kuin olisin jotenkin päihtynyt ja hihihi, mähän vedin sen yhden ylläripierun siellä sohvalla salaa ja joku nuuhki kainaloitan, se oli taitavasti tehty se. Niin, noista puista tulikin mieleeni, että tässä on nyt varmaan mennyt jo pari minuuttia, bussi voisi periaatteessa tulla kohta, jos se olisi reilummin etuajassa ja joskushan se on ollut. Voi helvetti HKL voisko nämä linjat koskaan kulkea ajallaan, on niin turhauttavaa joka kerta arpoa milloin bussi tulee ja milloin ei. Ei ole muuten näkynyt sitä yhtä söpöä tyttöä enää 20:ssä kuten vuosi sitten, hassua, onkohän hän vaihtanut asuntoa tai kuljenko minä vain nykyään ihan eri busseilla. Jos kaksi bussia kasaisi päällekäin, niistä voisi saada hauskan yhdistelmäbussin tai jos joku ryhmä hyökkäisi bussiin ja minä torjuisin kehollani ammukset. Olisi hienoa kun kaikki kirkuisi ja minä makaisin maassa verta vuotavana ja tämä söpö henkilö pitäisi minusta kiinni kun vähitellen kuolisin pois. Tai ehkä sittenkin jos jotkut minulla olisi joku rautalevy rinnassani, joka kilpistäisi ammuk... hei, onko tuo oranssia väriä tuolla edessä? Eikös 16:lla juurikin yleensä ole linjamerkintä oranssilla, kun muilla se on keltaisella? Sehän tarkoittaisi sitä, että bussi käy vielä tuon yhden mutkan tuolta jonne ei enää ja ilmestyy noin 10 sekunnin päästä. Tämä kylmyys loppuu vihdoinkin ja pääsee bussiin lämmittelemään. No mutta hei, bussia ei näy, mutta se oranssi pilkahdus on vieläkin siellä. Eikä, sehän on vain joku oranssi lehti, joka näyttää ihan valotaulun oranssilta...”

Jostain tuntemattomasta syystä tämän tajuttuani ja täysin ulkomaailmasta irtaantuneena yhtäkkiä suustani tuli sanoja ääneen ja kovaa. Tämä on normaalia toimintaa yksin kotona, kun jopa tuntienkin mittaisia ajatusjaksoja seuraa joku lyhyt tokaisu ääneen, jonka jälkeen ajattelu taas jatkuu. Ongelmallista tässä oli se, että pysäkillä muiden kuullen ja nähden sanat olivat vähän vähemmän harkitut: ”NO MUT VOIHAN PILLU!”.

Ristiriitainen olo. Aamulla töihin lähtiessä arvelin ulkolämpötilan niin kylmäksi, että oli hupparikeli. Hupparin alle teki mieli laittaa eräs hieno t-paitani, joka on erittäin tyköistuva. Ilman päällyspaitaa sitä ei kehtaa pitää, kun maha vielä pullottaa, mutta hupparin alla se on täydellinen huomioresoreineen. Kun olin saanut sen t-paidan päälle, katsahdin peiliin ja olin ihan WEE TEE ÄF!! Jumalauta, se paita roikkui mun rintalihasten päällä ja siitä alaspäin oli hieman löysänä. Näytti juuri siltä, miltä t-paidat näyttää himobodareiden yllä. Hieroin kolmesti silmäni, kerran likaisilla sormillani testatakseni nukunko. En nukkunut. En voinut tehdä muuta kuin ihailla uusia lihaksiani niin pitkään, että myöhästyin bussista :D

Okei, eihän ne lihakset oikeasti ole kehittyneet ja kasvaneet vielä paljoa, vaan kyse oli niiden turpoamisesta. Eilen tein varsin (liian) rajun treenin rintalihaksille ja hauiksille ja kun uskaltauduin mummolaitteista niihin pelottavammannäköisiin, niin treeni kohdistui juuri niihin lihaksiin mihin pitikin, eikä tasaisesti ympäri yläkroppaa. Rankka treeni turvottaa lihakset ja turvonneina ne näyttävät sitten aivan upeilta aamulla. Jokaisen kannattaisi rueta käymään salilla, riippumatta koosta. Itse olen huomannut sen, että vaikutus itsetuntoon on lähes välitön ja vaikka 90% hyvästä olosta on sitä, kun näyttää _omasta_ mielestään paremmalta ja 10% sitä, kun näyttää muiden mielestä paremmalta, niin mitä väliä, sehän se melkeistään on tärkeintä! En pidä enää yhtään turhamaisena tai tyhmänä peilailla itseään peilistä, pitäähän sitä saada työlleen jotain palkkaakin ja peilailu on kivaa. Sen ei vielä tartte tarkoittaa mitään kusipäisyyttä tai leuhkuutta.

Sitten siihen miinuspuoleen. Aamulla myöhästyin jo bussista, mutta ilalla töistä palatessa oli tarkoitus, että nappaan itsestäni pari kuvaa uudessa huivissa ja uusilla lihaksilla. Ensin pari räpsyä käsivaralta ja joo, näyttäähän ne tyhmiltä. Seuraavaksi kamera vain jonnekin ja ottamaan kuvia... niin, vittu, minne? Käytin kaiken luovuuteni, ripustelin sitä takkeihin, peileihin ja ties minne, mutta kaikki kuvat meni aina vituiksi. Kamera heilui, salama osui johonkin kulmaan, kuvassa näkyi minusta vain puolet tai ei sitäkään, jostain paikoista kuvattuna näkyi ihan liikaa sotkuista kämppä, jne jne. Koko hyvä olo oli tiessään ja vitutti ihan älyttömästi se, että on niin jumalattoman vaikeaa saada otettua kuvia. Minä en ymmärrä miten muut sen tekevät. Onko kaikilla joku hovikuvaaja vai hyvä jalusta? On todella tuskastuttavaa kun omissa silmissä kaikki näyttää upealta, mutta sitä ei saa mitenkään tallennettua. Tulee niin turhaantunut ja vammainen olo siitä, kun ei millään pysty tekemään sitä mitä haluaisi. Voisi verrata siihen, jos terve saisi aivovamman ja ei enää osaisi kävellä ja puhua, vaikka päässään tietäisi, että kyllähän ne helvetti pitäisi onnistua, mutkun ei niin ei.

Salilla kolmesti viikkoon käynti on myös aiheuttanut ongelmia rahapussiin ja aikapankkiin. Rahan suhteen se on jopa jännää. Nyt ei lasketa ollenkaan mitään kuukausimaksuja, vaan ihan peruspäiväkulutusta. Ennen salia tuhlasin joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän, silti 25 euron päiväbudjetti riitti hyvin ja täppiä jäi vielä ylikin käyttää kerralla isompiin ostoksiin, esim. vaatteisin. Mutta nyt jos perjantain jälkeen budjetti on 30-50 euroa miinuksella, niin se nouse juuri ja juuri nollaan seuraavaksi perjataiksi. Enkä mä edes ole ennättänyt käydä ostamassa mitään kolmen viikkoon. Kai sitä nykyään tulee käytettyä rahaa joka päivä vähän, nimittäin kun salipäivinä on pakko ostaa palkkarit ja ei-salipäivinä on yleensä sitten joku ruoka loppu. Vaihtoehto b on se, että kun sali on Kampissa, niin tulee myös käytyä paljon Kampin K-marketissa ja se taitaa olla yksinkertaisesti vain niin helvetin kallis, että ruokalasku on noussut. Eikä pidä unohtaa sitä, että treenatessa joutuu syömään proteiinia, joka on taas ihan törkykallista. Olen pitänyt ruokavalionikin nyt jo varmaan reilun kuukauden kännipäivää lukuunottamatta tarkkana ja tämäkin maksaa, nimittäin jättipussi karkkia ja sitä seurannut illan syömättömyys on puolet halvempaa kuin syödä terveellisesti ja oikealla vajeella. Noh, olen toki alistunut ja ymmärtänyt sen, ettei treenaaminen ilmaista ole, joten tämä pitää vain maksaa ja hankkia köttiä jostain muualta. Palkankorotuksia odotellessa.

Ajan suhteen ongelma voi olla pahempi. Nyt pimeänä syksynä/talvena se on aika sama, mutta kevään valaistuessa voi rueta nyppimään jos ei jää koskaan aikaa tehdä mitään. Aamulla herätys kello seitsemän, töissä puoli kuuteen, salilta pois kahdeksan jälkeen, kauppaan, kotiin, kokkaamaan ja kello on 22 - 23 kun on syönyt. Jee. Salipäivien myöhäisyys on toki taas yksi asia jonka on valmis maksamaan, mutta kun ongelma on se, että ei-salipäivinä pitää hoitaa salipäivien hommat, jotka jää silloin rästiin. Viikkoon kuitenkin jää vain maanantai ja keskiviikko vapaaksi, jolloin kaikki virastokäynnit ja muut pitää hoitaa ja sit sykkiä kotiin. Plaah. Kaipaan niin shoppailua ja sosiaalista elämää, joka on alkanut vähenemään. Pakko vain tehdä nyt periaatepäätös ja ottaa lauantait hyötykäyttöön krapulamöllöttämiseltä. Syksyisin toki töissäkin menee tunnin verran pidempään kuin keväällä ja unirytmikin pimeän myötä muuttuu myöhäisemmäksi, jonka takia töistä tulee helposti lähdettyä se 1.5 tuntia myöhemmin kuin kesällä, jolla on toki aika iso merkitys kävi salilla tai ei.

Ajankäytöllisten ongelmien yksi uhri on ulkoilu, ei ole nimittäin tullut nyt pariin viikkoon käytyä oikeastaan ollenkaan ulkona vain kävelemässä. Töistäkään ei tule käveltyä kaupungille kun on joko kiire salille tai on ollut ylitöissä ja toisaalta pimeällä ei kävely niin kiva olekaan. Tämän takia myöskin on pakko saada lauantai käyttöön, haluan nähdä joskus auringon. Muutamana aamuna on ollut niin mahtava fiilis, kun on saanut pukeutua lämpimästi ja katsella meren äärellä isoja pilviä ja mollottavaa kuuta. Toki se tieto, että olen kävelemässä kohti töitä pilaa kaiken luontonautiskelun, mutta tämä toimii kuitenkin hyvänä muistutuksena, miten luonnon tuijottelu saa minut tuntemaan maagisia tunteita ja ne ovat ne, joita tarvitsen masennuksen välttämiseen. Kotona masentuu teki mitä teki, on pakko päästä näkemään pilviä ja sadepisaroita. Ihmisiä nykyään onneksi näkee jo sen verran, että se pitää mökkihöperyysmasennuksen tiessään.

Tästä päästään taas saliin, tähän päivän epistolaan. Nimittäin ohmigod miten ihanalta ihmiset voivat näyttää salivaatteissaan. Ei, en puhu nyt mistän "hottiksista gimmoista reidenloitontajassa", vaan yleisesti sitä, miten etenkin naisten salivaatteet ovat jotenkin äärettömän tyttömäisiä ja söpöjä, vaikka jotenkin ei niitä osaisi yhtään yhdistää siihen. Joku niissä trumpettimaisissa lahkeissa, pinkissä ja yksinkertaisissa tiukoissa vaatteissa miellyttää juuri söpöyssilmääni, ei silmää ylipäätään. Sama myös miesten kohdalla, vaikka miehillä onkin tapana pukeutua hieman rumemmin. Itse kateellisena katsoin joidenkin salivaatteita ja on kai pakko mennä taas kauppaan. Ostin uudet verkkarit juuri salia varten, mutta nyt tuntuu, että haluan hienommat housut. Aijai, rahanmenoa :/ Etenkin kun salivaatteet ovat ihan törkykalliita laatuunsa nähden. Jotkut perusrumanyksinkertaiset adidaksen harmaat kolitsihousut kun maksavat 60 euroa, niin kraah, etenkin kun en halua sellaisia vaan housut kaikilla jännillä leikkauksilla ja remeleillä, mutta silti ilman että niistä on treenatessa haittaa. Hintalappu varmaan joku 80 eur ja ihan vain turhamaisuuttaan. Uudet kengätkin tarvitsen, ne tulee tosin ihan tarpeeseen, nykyiset kun tuntuvat perunapellolta sisäpuolelta. T-paitojen suhteen odotan vielä hetken, että rasva sulaa ja sitten siirryn tiukempiin, eli kauppaan saa taas marssia. Mutta kyllähän sitä ulkonäöstään on valmis maksamaan, voisihan ne rahat käyttää huonomminkin, kuten esim... no... tuota... heittää telkkuchattiin?

Jeij! Nyt se on tapahtunut! 1.5 vuoden suunnittelun jälkeen lopultakin marssin leijonan suuhun, karhunpesään ja kotkan pesään... eikun suuhun... eikun kynsiin! Liityin salille! Tässä näet onnellisen Motivuslaisen mainospaidassaan lihakset kimmeltäen! No okei, ei ne vielä kimmellä, mutta sehän tässä olisi nyt projektin alla.

Olen tosiaankin sitä salilla käymistä haaveillut siitä lähtien kun muutin Helsinkiin. Varkaudessa kävin kerran viikossa ja vaikka se ei riitäkään lihasten kasvamiseen, niin se kuitenkin piti yllä lihaskuntoa, oli kivaa ja "miehistytti" kehoa. Oli vaikea tarkalleen sanoa mikä minussa muuttui, mutta jotenkin keho näytti silti paremmalta. Ehkä isoin muutos oli ryhdissä ja sen tunsi itsekin. Varkaudessa salilla tuli käytyä veljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa, joten oli seuraa ja ryhmäpainetta. Helsingissä tälläistä ei ollut, koska kukaan tuttuni ei käynyt sellaisella salilla, mihin olisi ollut millään tavalla minun realistista liittyä. Suurin osa saleista kun on täällä sellaisia, että on minimissään tehtävä vuoden sopimus. Ei kiva, jos sali on jossain kaukana ja sinne pitää maksaa vuodesta, vaikka tekisi mieli ehkä vain käydä pari kuukautta opettelemassa ja sitten kokeilla yksin jossain lähempänä.

Eräs työkaveri kuitenkin mainosti töissä sitä, miten Motivuksella ei ole pakko liittyä mihinkään vuoden määräaikaissoppariin, vaan ainaisjäsenyys maksaa alle 60 euroa ja sen lisäksi sitten ostat niin paljon kertoja tai kautta salikortille kuin huvittaa ja maksat vain niistä. Ooh, jeij! Motivuksella on vielä kampissa sali, joten periaatteessa se on aina kotimatkan varrella. Ei ehkä ihan niin hyvä paikka kuin Ruoholahden Sats, etenkään sen jälkeen kun firma muuttaa Espooseen, mutta silti tuo on paikkana niin hyvä, ettei pysty valittamaan. Tämä työkaveri on kuitenkin jo pitkään Motivuksesta puhunut, eikä sekään saanut luomaan minuun mitään motivaatiota vielä. Sitten kun eräs toinen työkaveri sanoi liittyvänsä ja sunnuntaina minun ollessa aika tukevassa krapulassa kysyi, lähdenkö mukaan, niin päätin että jumalauta lähden todellakin! Ihan sama kuolenko, ihan sama oksennanko, maailman tärkeintä on päästä jonkun kanssa ekaa kertaa salille, hoitaa liittymissosiaalisuusstressi pois alta ja kahdestaan punastella outojen laitteiden edessä miettien istunko tässä edes oikeinpäin.

Yllättävää kyllä pienessä krapulassa liittyminen oli jopa helpompaa kuin kuvittelin. Tiskimies oli kiva eikä stressauttanut minua. Salikin oli sunnuntaina kivan tyhjä ja se vanha kunnon "salilla on vain hirveitä hunkseja ja missejä lihaksissaan" ei tietenkään pitänyt paikkaansa, tosin tämänhän tiesin jo Varkauden saliajoista. Onhan siellä niitä timmejä, mutta sieltä löytyy myös mummot ja pläsöt, joten jokainen tätä tekstiä lukeva ette voi enää käyttää tuota fraasia tekosyynä salille menemättömyydessä. Se miltä kroppanne näyttää ei ole mikään ongelma, enemmänkin hävetystä aiheuttaa se epävarmuus niiden laitteiden edessä, kun ei oikein tiedä mitä tehdä tai miten tehdä ja pelottaa, että hävetyksen lisäksi paukahtaa joku paikka kun tekee väärät liikkeet väärillä lihasryhmillä. Onneksi taas kerran on edes sen verran tietoa takataskussa, että osaan tehdä liikkeet rauhallisesti, vetää vastalihakset kasaan ja huolehtia, että ojentalaitteessa ojentajat tekee työn, eikä jotkut muut lihakset. Siihen auttaa paljon se, ettei toista aloittelijamokaa vol 3, eli jättää laittamatta alussa 500 kilon painot.

Tällä hetkellä vielä hävetys on suurempi tunne kuin salinautinto, mutta eiköhän se pikkuhiljaa ala helpottamaan. Käymme kuitenkin 3 kertaa viikossa rehkimässä, joten nyt pitäisi kolme kertaa nopeammin oppia mitä viimeksi ja tuloksiakin ehkä tulee, jopa näkyviä sellaisia. Lisäbonusta tulee sitä, että jostain syystä naiset näyttävät niin uubersöpöiltä salilla. Salilla vähän sama efekti kuin jossain söpöissä lämpimissä syysneuleissa: ihan sama millaisen pelottavan missin otat, niin hänestä tulee söpö ja suloinen kun päällä on salivaatteet. Joko ne vaatteet ovat jotenkin niin tyttömäisiä tai sitten ne hikisen kiiltävät naamat irveessä jotenkin rapistuttavat sitä yli-ihmismäisyyttä ja tilalle tulee ihanan epätäydellisiä ihmisraaskoja. Se on parasta saleilussa ja siksi välttelenkin jotain miesten saleja: naiseton sali olisi yhtä hirveää kuin työpaikka tai koulu ilman mitään silmätekemistä.

Kaveri sai ylipuhuttua, joskin aika kivuttomasti, minut katsomaan Inglourious Basterdsia. Kyseessä siis uusi Tarantinon filkka. Jonkun pahvimainoksen olin nähnyt, mutten tiennyt mitään muuta leffasta kuin sen, että se on pitkä, koska joku randomlehtiotsikko luki "Tarantino uskaltaa tehdä pitkiä leffoja". Olin vähän "ääh" kun tiesin, että leffa on mentävä katsomaan. Toki leffassa käynti piristää, mutta olin itse ajatellut enemmänkin District 9:iä tai jotain kiinnostavampaa leffaa. Leffan hyvyys ja kiinnostavuus kun ovat kaksi ihan eria asiaa: hyvyys on se minkä tietää leffan nähtyään, kiinnostavuus on se, joka on olemassa ennen leffan näkemistä. Todella harva leffa kiinnostaa minua, jonka takia jätän klassikotkin katsomatta. Joku 9.X IMDB:ssä ei vaikuta minuun mitenkään. Jaa. Kuulostaapa tylsältä. Jos joku aseella uhaten pakottaisi minut katsomaan tälläisen leffan, tietenkin tykkäisin, mutta vapaan tahdon maassa ne jää niin helposti katsomatta.

Tämä oli siis leffa, joka ei kiinnostanut etukäteen yhtään, mutta epäkiinnostus oli onneksi enemmän epätietoisuutta, eikä minulla ollut ennakkoasennetta leffaa kohtaan. ONNEKSI näin leffan! Ei helkkari että se oli hyvä! Tai siis se oli sellainen "Ei se leffa missään vaiheessa ollut hyvähyvä, paitsi sitten kun se loppui ja jäi olo, että täähän oli perkele hyvä!". Kaikkein suurin kehu mitä minä voin leffalle antaa on ehdottomasti se, että käytin vain 10% leffan ajasta päivittäisten asioiden miettimiseen. Vaikka minun rintakehääni ja niskaani koski koko leffan ajan ja vaikka minua kusetti ja pieretti, niin siitä huolimatta pystyin keskittymään leffaan. Ohoh! En oikeastaan koskaan pysty siihen ja sen takia katsonkin vähän leffoja, kun pilaan itse niiden nautinnon ajattelemalla joko jotain kauppalistoja tai sitten sitä, että minun ei pitäisi ajatella kun pilaan sillä nautinnon, mutta sen ajattelun tai ajattelemattomuuden ajatteleminen on ajattelemista myös. Sille tielle lähdettyään on niin vaikea kytkeä aivoja pois päältä, "olkaa hiljaa" ajattelu kun ei auta koska sekin on ajattelua. Voi verrata ihan täysin unettomuuteen ja siihen, miten itse pilaa unenmahdollisuutensa ajattelemalla sitä, ettei saisi ajatella.

En aio spoilata leffaa yhtään. Näyttelijät olivat minulle Pittiä ja Myersiä vaille täysin randomeja, vaikka ne ovatkin kuulemma aika tunnettuja. Jaa, ei sinänsä koskaan ole minua kiinnostanut kunhan ovat hyviä ja he olivat! Tarantinomainen kuvaustapa vielä oli superkivaa, ihan oudoissa asioissa kuvaus oli todella tarkkaa ja välillä taas suurpiirteistä. Sympatia ei herännyt ketään kohtaan missään vaiheessa, mutta toisaalta kunniattomat paskiaiset kuulostaakin siltä, ettei heitä sympatisoida. Mahtava leffa ja vaikkei mitään hirveää elokuvaäksöniä sisälläkään, niin käykää silti katsomassa teatterissa sen sijaan että tihrustaisitte 40" tuuman näytöltä.