IRC-Galleria

Tulipa mieleeni tarina kolmesta pienestä pojasta, jotka asuivat pienissä punaissa taloissa. Talot eivät olleet yleellisiä, vaan slummimaisia koppeja tungettu tiiviisti toisiaan vasten. Kuvittele talot neliömäisinä pitkinä parakkeina.
Keskellä niitä on räikeänpunainen vallassa ja kokonaistunnelma on hapeton. Kuin maisema haukkoisi happea. Tukehtunut tunnelma.

Pienet talot kätkivät sisäänsä ihmisiä, joista jokainen oli erinlainen. Oli yksinhuoltajia, alkoholisteja, uuspareja, uusavuttomia ja yhteiskunnan hylkiöitä.
Kuitenkin, hökkeleissä oli kolme perhettä.

Ensimmäinen perhe koostui kahdesta henkilöstä. Toinen heistä oli voimaton ja eloton työtön yksinhuoltajaäiti, joka paastosi päivät ja söi vasta kun poika tuli tarhasta, päivän ainoan aterian.

Toinen perhe koostui neljästä hengestä: Yksinäisestä ja sulkeutuneesta tytöstä, pienestä ja pirteästä hyväsydämisestä pojasta joka kärsi pahoista allergioista, isästä ja äidistä jotka molemmat tappelivat työttömyyden rajoilla.

Kolmas perhe oli suurin, muistaakseni siinä oli jopa kuusi henkeä. Enemmänkin, mutta he asuivat jo muualla joten en mainitse heitä. Henkilöihin kuului kaksi isoveljeä, jotka molemmat keskittivät kaiken energiansa tietokoneisiin ja työnhakuun, isä ja äiti jotka hoitivat periaatteessa "hanttihommia" molemmat. Isä kärsi vielä sydänongelmista. Lisäksi heillä oli yksi pieni, laiha iloinen poika. Ja vielä toinen poika, mutta hän oli vielä tulossa tähän maailmaan.

Kolme poikaa ystävystyivät ja kasvoivat yhdessä. He kohtasivat monia uusia, mieltä kutkuttavia asioita että uusia haasteita. Jokainen meistä on kohdannut tai tulee kohtaamaan nämä asiat.
Ja kaikki varmasti, hetken mietittyään, tulee ymmärtämään nämä asiat.

Noin 15 vuoden kuluttua, jokainen oli täysin erinlainen... mutta täysin samanlainen. He erosivat toisistaan, jokainen muutti parempiin olosuhteisiin.

Työttömyyden rajoilla taistelevien vanhempien lapsi sai omakotitalon idyllisestä metsäseudusta, jossa hän pääsi toteuttamaan vihojaan ja pelkojaan. Hän asuu vieläkin vanhempiensa luona, erosi koulustaan ja ajattelee seuraavaan ammattiin lukemista.
Hän oli porukan huumorisuoni, joka sai kolmikon aina nauramaan.

Hanttihommavanhempien lapsi sai tyttöystävän ja oman lainakämpän jostain kaukaisesta keskisuomesta. Hän tekee hanttihommia, kunnes saa oman talon ostettua ja kunnes tyttöystävänsä on opiskellut itsensä pieneläinlääkäriksi.
Hän oli porukan keksijä, joka aina keksi uutta tekemistä ja ihmeteltävää, ohjasi kolmikon seikkailuihin.

Kolmas asuu vieläkin rivitalossa, samanlaisessa seudussa. Hän opiskelee itseänsä ammattiin, tulevaisuuden suunnitelmat ainoana valonaan.
Hän oli porukan isoveli, joka aina ajatteli pitemmälle kuin normaali-ihminen ajattelisi. Hän oli aina murheittensa varjossa, aina ajattelemassa synkeää tulevaisuutta.

Nämä kolme lasta eivät enää pahemmin tapaa toisiaan, mutta kuitenkin vielä se sama ystävyyden itu istuu kaikkien kolmien sydämissä. Vaikka he kaikki kolme ovat toistensa vastakohtia, ovat he yhä sisimmissään kolme seikkailevaa poikaa.
He tunnistavat itsensä kyllä.

Minä olen yksi näistä pojista. Kiitos teille kahdelle kaikesta, mitä olimme kokeneet. Soitelkaa.
- Murehtija.