IRC-Galleria

Yucciz

Yucciz

Patinoitunu Runomies, enkä.

Selaa blogimerkintöjä

2. YksinäisyysKeskiviikko 25.01.2006 19:22


"Jätä minut rauhaan" oli ahdistunut ja tuskainen pyyntömme silloin, kun olimme riippuvuutemme kierteessä. Me kaipasimme kokea tuskamme yksin, tehdä salaisuutemme yksin ja kokea häpeämme yksin. Silloinkin, kun sairautemme lepäsi, me olimme yksin. Me emme osanneet kuulua ihmisten joukkoon, emmekä aina edes kokeneet itseämme ihmiseksi. Mutta yksinäiseksi me koimme itsemme, kunnes heittäydyimme riippuvuutemme lämpimään syliin. Ajan mittaan tästä sylistä tuli meille salainen helvetti, ja sielläkin me olimme koko ajan yksin.

Nyt me osaamme ainakin ajatella, että meidän kaikkein suurin yksinäisyytemme ei ilmennä kaipausta siitä, että joku toinen täyttäisi elämämme. Me tiedämme, että vaikka saisimme tänään täydellisen vastauksen hetken yksinäisyyteen, se olisi huomenna odottamassa meitä. Meidän suurin kipumme on kaipuuta meidän aidon ja todellisen itsemme luokse. Ennen me emme osanneet ajatella, että yksinäisyyden kokemukset jalostaisivat ja puhdistaisivat meitä. Nyt me tiedämme, että me tarvitsemme juuri niitä, jotta löytäisimme oman itsemme. Olen usein kokenut itseni hyvin yksinäiseksi ja surulliseksi, mutta olen samalla tiennyt, että kukaan ei voi ottaa sitä kokemusta minulta pois. Vaikka saisin sen mitä kaipaan, olisin edelleen yksinäinen. Noiden tilanteiden hiljainen ja nöyrä kohtaaminen on aina antanut levon ja uuden onnellisuuden. Kohtasin sen, mitä eniten kaipasin - oman itseni, entistä lähemmin, rakastavammin ja suloisemmin.

Mutta meidän yksinäisyydellemme voi olla toinenkin syy. Me olemme saattaneet särkyä niin pahasti lapsuutemme tai aktiivisen addiktiomme aikana, että me emme enää tahtoisi särkyä lisää. Me olemme niin rikki, että vielä lisää rikkoutuminen olisi meille aivan liikaa. Me olemme voineet menettää uskomme siihen, että joku pitäisi siitä, että tulemme kohti ja avaamme itsemme. Me olemme olleet vain tiellä; ensin lapsuudessa vanhempiemme tiellä, ja addiktion keskellä olevina me koimme olevamme lähes kaikkien tiellä. Meitä on voitu kohdella niin julmasti, että hyvästä syystä me tahdomme säästyä uusilta julmuuksilta.

Se on turvallista, mutta silloin me jäämme uhrin asemaan. Me olemme olleet uhreja, joskus suurenkin julmuuden uhreja, ja se on niin raskasta, että se saa meidän surullisen hahmomme laahustamaan ääneti, jotta muut eivät vain hoksaisi hyljätä meitä. Mutta nuo kokemukset ovat menneet. Niiden muistot ja niiden synnyttämä rikkinäisyys voivat olla vielä jäljellä, mutta silti meidän on siirrettävä uhrin kaapua syrjään. Muut ihmiset eivät voi täyttää meidän kaikkein syvintä yksinäisyyttämme, mutta he voivat jakaa paljon muuta meidän kanssamme. He voivat tehdä elämämme iloiseksi. He voivat auttaa meitä kohtaamaan kaikkein syvimmän yksinäisyytemme, erityisesti jos he tekevät samanlaista matkaa kuin me. Me voimme jakaa heidän kanssaan niin paljon ja niin syvältä, että se koskettaa meidän lohduttomimpiakin paikkojamme. Silloin me huomaamme, että me elämme koko ajan kahdella tasolla: yksin ja yhdessä. Silloin kun olemme yhdessä, jokainen on kuitenkin yksin, ja silloin kun olemme yksin, olemme kaikkeuden osa, ja kuulumme siihen syvimmällä mahdollisella tavalla. Me voimme olla yksin, mutta emme enää yksinäisiä.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.