IRC-Galleria

Kävelen ulkona, lumi narskuu kenkien alla. Kävelen, en ajattele mihin olen matkalla, en ajattele määränpäätäni, kävelen vain. Annan jalkojeni viedä. Jaloissani on kartta, siihen on merkitty pisteitä, punaisella. En näe sitä, mutta luotan siihen.
Aurinko paistaa sivulta, lämmittää hiukan poskia.
Kävelen suojatien yli, ohi bussipysäkin.
Jatkan kulkuani kohti etäämmällä häämöttäviä kerrostaloja, niiden katot ovat lumen peitossa.
En näe ketään muita. Autiota, lunta, autiota. Lisää lunta, autiota, autiota, autiota.

Kävelen puisella sillalla, se ylittää melkein kokonaan jäätyneen puron. Pysähdyn, katson alas, mustaan vetään heijastuu kuvajainen. Ponnistan, kiipeän sillankaiteelle, kävelen sitä pitkin, hiukan horjuen. Nostan kädet sivulle, se auttaa tasapainon pitämisessä.
Hyppään alas ja jatkan taas matkaani ei-minnekään.
Hyppelen hiukan, lämmitelläkseni.
Hengitys karkaa huuruna ilmaan.

Kerrostalot ovat jo lähempänä. Kiristän alitajuisesti vauhtiani, kuin minulla olisi johonkin kiire iahn oikeasti, enkä olisi vain päämäärättömällä päiväkävelyllä. Kohta loikin lumisen pellon yli, näen sivusilmällä rusakon loikkivan vierelläni vähän kauempana, pelästyy, loikkaa metsän suuntaan ja katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin. Hyppään ojan yli, ei yhtään vettä. Läpi pienen metsäsaarekkeen peltojen keskellä. Kerrostalot lähenevät koko ajan.

Kun olen aivan lähellä taloja, hidastan taas vauhtiani. Annan hengityksen tasaantua, työnnän kädet taskuun, sormet ovat jäässä.
Täälläkin autiota. Kerrostalot muodostavat piirin pihan ympärille. Liukumäki, vihreäksi maalattu elefantti. Keinut, yksi ihan pienillekin, sellainen vauvakeinu, mistä ei pääse putoamaan niin helposti. Hiekkalaatikon hiekka on peittynyt valkoiseen lumeen, sen yli kulkee linnunjäljet. Fasaani.
Tähyilen ikkunoihin. Ei ristin sielua. Ei edes tupakoitsijoita parvekkeella.
Hiljaista, painostavaa, ahdistavaakin, vaikka on niin kaunista. Lumi kimaltaa auringonpaisteessa. Potkaisen talon ruskeatiilistä seinää.
Lasvasteet kaatuvat, jos niitä potkaisee tarpeeksi lujaa.

Tämä ei. On ja pysyy, varpaisiin sattuu kengän läpikin. Auts.
Alan huutaa. Huudan lujaa, niin lujaa kuin pystyn, niin lujaa kuin ääntä riittää. Huuto kaikuu kerrostalojen seinistä, kimpoaa takaisin -








-erilaisena.
Siitä tulee laulua.



Onko tuo minun ääneni?
En tiedä.
En kuule sanoja, mutta yhdyn kaikuun. Laulan mukana, vähitellen lämpö virtaa sormiin, varpaisiin, ei enää kylmä. Laulan, en silti kuule sanoja, lauluun yhtyy musiikki. Kuuntelen, talot humisevat, laulavat. Puut yhtyvät, pihan aita, lyhtypylväät, kumeaääninen rautaportti. Lehdettömät pensaatkin laulavat, koko piha on yhtä musiikkia.

Lähden liikkeelle. Luminen asfaltti laulaa matalasti allani, kun kävelen, lumi alkaa sulaa. Kävelen sohjossa, loskasta tulee vettä, vesi virtaa viemäreihin, viemärit solisevat tahdissa.
Kosketan seiniä, jää sulaa ikkunanpielistä, laulan koko keuhkojeni voimalla, maailma laulaa kanssani.
Ryntään läpi lehdettömän pensasaidan, lumi karisee oksilta, oksiin tulee silmuja, silmut aukeavat, vihreät lehdet. Routaisesta maasta nousee uusi ruoho, talven harmaus väistyy vähitellen. Aurinko paistaa, lämpimämmin, lämmittää maan, heitän kengät jalastani. Siivittää maailman uuteen kevääseen. Puihin puhkeaa lehdet, ei enää lunta missään.

Sisälläni ja ulkopuolellani soi musiikki, pauhaa kovaa, korvissa soi, ei se satu kuitenkaan. Musiikki on kaunista, laulan mukana.

Hyppelehdin portille, se avaa itsensä minulle, juoksen ulos pihalta, puiden reunustamalle kapealle tielle. Pihan ulkopuolella on vielä talvi, mutta kun kävelen, musiikki virtaa portista myös sinne. Nostan kädet ilmaan, pyörin, laulan, hypin, mitä kauemmas tiellä kuljen, sitä mukaa puihin tulee lehdet. Vihreät holvikaaret nousevat korkeuksiin yläpuolellani, musiikki kaikuu joka puolella.

Ensimmäinen ihminen tulee esiin puun takaa. Pieni lapsi, poika, maantienväriset hiukset, hiukan suipot korvat. Hän juoksee luokseni, tarttuu käteeni, huutaa jotakin, huuto on yllättävän kuuluva musiikin yli. Poika katsoo minuun, nauraa, hymyilee silmillään. Toinen tulee, tarttuu toiseen käteeni. Yhtäkkiä ihmisiä tulee lisää, lapsia, nuoria, aikuisia. Ihmiset muodostavat ketjun, minä olen siinä keskellä, kaikki pitävät toisiaan kädestä kiinni.
Musiikki vain yltyy, ihmiset yhtyvät lauluun. Se on mahtipontista, kaunista, kuin satatuhatta pianoa, harppua, selloa, viulua, kitaraa, kaikkia maailman soittimia.

Minä juoksen pitkin tietä, ihmisketju molemmilla puolillani, musiikki kaikuu ja soi, soi kauas, kauas, maailman ääriin.
Ja lehtiholvit aukeavat, paljastavat auringonvalossa kylpevän taivaan, tunnen nousevani. Jatkan juoksua, ihmiset perässäni, olemme kuin kurkiaura. Nousen ylöspäin, juoksen pilviä kohti, aurinkoon päin, enkä tunne edes portaita.
Ýlös, ylös, ylös.




Katson alas. Maanpinta etääntyy yhä kauemmas. Talot ovat kuin arpakuutioita maailman pelilaudalla.
Ja pelilauta on kaunis,
yhtä kaunis kuin musiikkikin,

niin kaunis


kaunis että



sattuu



sattuu



muttei
































satukaan.