IRC-Galleria

Mulla on niin fiksuja ihmisiä ympärillä...

Eri alojen osaajia, korkeakoulutettuja ja akateemisia. Ja ennenkaikkea niin empaattisia ja ymmärtäviä ihmisiä. Mun tytöt on aina mun puolella,no matter what.


Eilen illalla oli kamalan kivaa, kun eri ihmiset soittelivat pitkin päivää, ja loppujen lopuksi päädyimme asuntooni illaksi istumaan ja aloittelemaan perjantai-illan rientoja. Leikittiin koiran kanssa, juteltiin, naurettiin ja luettiin jopa sarjakuvia ja tilattiin pitsaa. Tyttöjä ja poikia, sekä muutama siideri. Tavallista hauskaa. Poikkeuksien poikkeus?

Onko maailma mennyt siihen, että aina pitää mennä ulos, jos tahtoo pitää hauskaa? Mihin on ihmisten mielikuvitus kadonnut, mihin normaali ihmisten välinen kommunikaatio, ilman perskänniä? Osaavatko ihmiset enää puhua toisilleen, olla paikallaan vain toisiaan varten, ilman että paikalla on viihdeorkesteri, kartonki tupakkaa, kaljakori, hyvä leffa tai ravintola ja muiden ihmisten hälinä? Voidaanko enää lainkaan käyttää sanaa normaali, kun se tuntuu olevan niin huonossa huudossa? Mikä muka on normaalia? Voidaanko puhua normaalista, jos se koskee vain enemmistöä? Eiköhän jonkun vähemmistön edustaja taas kisko hernemaissipaprikaa nenäänsä. Ja kai se on jotenkin syrjivää puhua enemmistöstä ja vähemmistöstä, tai normaalista ja epänormaalista. Kaikki on tulkinnanvaraista ja arvotukset näkyvät sanavalinnoissamme. Ja aina joku suuttuu. Kun kaikesta tehdään sosiologiaa, teologiaa tai feministitutkimusta. (Minäkö aiheeseeni leipiintynyt?)

Ihmiset eivät enää näe toisiaan, vaikka kulkevat vieretysten. Kaveri pyydetään mukaan syömään,mukaan leffaan, mukaan bilettämään. Istuttaisiinko joskus kasvokkain, juteltaisiinko, katsottaisiinko toisiamme silmiin? Nähtäisiin se, mitä oikeasti toisen mielessä liikkuu. Tai oltaisiinko vain hetki yksin, niin selviäisi sekin, mitä niin kovasti juoksemme karkuun ylisosiaalisuutemme suojiin.