IRC-Galleria

Kiitos ihanat ystävät. Olette kaikki minulle niin äärettömän tärkeitä ja rakkaita. Tämän päivän erityismaininnat menevät osoitteisiin...

P -kiitos tämän päivän keskusteluista, kiitos aikaisemmistakin. Olet oikea helmi, näkökulmasi on raikas ja erilainen. Olet voimakas ja rehellinen, oma itsesi. Olet niin rakas.

Maltsun I:t ja K -te uskolliset ihanat, vaikka näenkin teitä kaikkia aivan liian vähän. Toivottavasti tiedätte että olette kuin sisaria ja veljiä minulle. Te taotte päähäni järjen, silloin kun se itseltäni tuntuu karkaavan.

M - näen sinut. En tiedä osaanko ottaa sinut oikein vastaan, mutta opettelen, jos annat tilaisuuden. Olet tärkeä.

A -arvostan sinun älykkyyttäsi ja sanavalmiuttasi, persoonaasi. Olet turvallinen ystävä, toivon että ystävyytemme säilyy hamaan aikuisuuteen asti. Vai menikö se niin, että kasva isoksi, älä aikuiseksi?? :D Ajatustenvaihtomme ja kaukaakin hakeva huumorimme on minulle todella tärkeää, kunnioitan sinua mielettömästi.

H -aina vierelläni? Olethan. Tarvitsen sinua, toivottavasti sinäkin minua. Olet niin mielettömän rakas, toivottavasti osaan jotenkin kertoa sen sinulle.

Minua on todella siunattu hyvillä ystävillä. Teitä on paljon, ja kaltaiseni suorasukainen ja häpeilemätön nainen saa olla nöyrä ja kiitollinen siitä, että ympärillä on niin hyviä ihmisiä, ihmisiä jotka kaksinkertaistavat iloni ja puolittavat suruni.


Tästä tähän ja omalla nimellä,
Elina

Palasin aamujunalla maalta, kiikutin kapsäkkini suoraan työpaikalle. Vaikka raikkaita järvivesiä oli haikea hyvästellä, oli paluu arkeen varsin miellyttävä. Hymy valaisi kasvoni heti, kun astuin junasta Helsingin rautatieasemalle. Vaikka kaupunki tuntui tunkkaiselta lähtiessäni, huomasin takaisintultuani olevani kotona. Helsinki on Minun Kaupunkini.

Vasta töihin päästyäni huomasin, kuinka väsynyt olen oikeastaan koko kevään ja alkukesän ollut. Ennen juhannusta en ollut pysähtynyt hetkeksikään. Sovittelin töitä monessa eri paikassa, stressasin erilaisia projekteja, viimeisiä koulutöitä ja gradua, epäonnisia ja monimutkaisia ihmissuhteita... Olin kyllä huomannut olevani väsynyt ja stressaantunut, mutta rehellisesti sanoen olin aivan lopussa. Ei ihme, että elämä on tuntunut vaikealta ja epämiellyttävältä, noin keskimäärin.

Kaksi päivää hiljaisuudessa, ja olen kuin uudestisyntynyt. Maiseman vaihtaminen tuottaa yllättävän positiivisen tuloksen. Tunnen olevani tasapainossa, levännyt. Takkini ei tunnu tyhjältä, päinvastoin, energiaa pursuu jälleen, tunnen olevani sinut itseni kanssa. Olen valmis uusiin haasteisiin, mutta annan nyt itselleni luvan nauttia kesästä. Olen tehnyt periaatepäätöksiä.

Aion surra gradun aihetta ja puhua siitä seuraavan kerran vasta Ilosaarirockin jälkeen, siis heinäkuun loppupuolella. Mitä hyötyä hampaiden kiristelystä on, kun koko graduasialle en kuitenkaan voi enkä jaksa juuri nyt tehdä mitään?

Aion myös nauttia jokaisesta vapaasta aamusta, satoi tai paistoi. Työ on vain työtä ja se ei tekemällä lopu. Minulla on myös vapaa-aikaa, enkä aio tärvätä sitä töillä tai muilla ikävyyksillä stressaantumiseen.

Vapaallani aion syödä litroittain mansikoita, herneitä ja kirsikoita (ja elättää koko pääkaupunkiseudun marjakojunpitäjät ostoksillani) ja tavata hyviä ystäviäni -tai vaikka vain nukkua, jos siltä sattuu tuntumaan.

Nih.

Keskikesä ja valoisimmat yöt. Vaikka kesäni kuluukin pitkälti kaupungin hälyssä ja pölyssä, ajattelen silti lämmöllä maaseudun rauhaa.

Aamulla on lähtö maalle. Ehdin rauhoittua vain hetken, mutta sen hetken haluan olla poissa täältä, jossakin, missä elämä on vielä luonnollista. Haluan saada kosketuksen itseeni ja ympäröivään luontoon. Tahdon sukeltaa alastomana laiturilta ja antaa järviveden huuhdella kehoni, kastaa minut uudestaan. Juhannus on kasteen sakramentin juhla. Puolipakanallisesti voitaisiin ajatella, että juhannus on puhdistumisen ja uudelleensyntymisen aikaa, vaikka emme laittaisikaan uskoamme Jeesukseen tai Johannekseen... Kuinka ihanaa onkaan kellua viileässä aallokossa luonnon keskellä, ja huomata kuinka hauras valkoinen iho kuultaa kirkkaana veden keskeltä.

Täällä pääkaupungissa sitä unohtaa, kuinka isoa osaa luonto elämässämme esittääkään. Betonia ja asfalttia vain oppii katselemaan, todellisuus unohtuu. Ja minä nimenomaan väitän, että se mitä päivittäin näemme, ei ole elämämme todellisuutta, ainoastaan keinotekoista tarkoituksen etsintää, tyhjyyden karkoittamista sementtilähiöiden onnettomasta harmaudesta. Yökerhot, katujen pöly ja elämän melu sekä kaupallisuus pauhaavat loppumattomasti päässämme, kunnes irrottaudumme oravanpyörästä.... edes muutamaksi päiväksi.

Juhannus ei ole mitään ilman maalaismaisemaa. Ulkovessa, saappaat, rantasauna ja tuvan puuhellan tuoksu. Läheisiä ihmisiä ympärillä, hyvä mieli ja aito läsnäolo. Ulkona vaalean illan hiljaisuus. Vain järven tyyntyvä pinta ja muutama ahven rantavesissä. Tuikut kuistilla juhannuskoivujen vieressä.

Varovasti, pienin askelin. Tutustun, tutkailen. Hymyilen, mutta en avaa sieluani liikaa. Näytän sinulle pienissä osissa sen, millainen olen. Mistä tulen, mitä ajattelen....

Pelkään, mutta haluan voittaa pelkoni ja olla rohkea. Sinun kanssasi. Olethan kärsivällinen, tämä kaikki on minulle erityistä ja jännittävää. Pitkän tauon jälkeen on vaikea laittaa itseään likoon, luovuttaa sisintään toisen nähtäväksi.

Ulkona on kesä, puissa vihreät lehdet, kukkia joka puolella. Välttelen aurinkoa, antautuminen merkitsee alastomuutta, haavoittuvuutta luonnon edessä. Mutta sisäpuolelta tuleva valo ravitsee ja antaa voimaa. Sinussa palaa voimakas liekki, saat minutkin hehkumaan, yllättymään ja nauramaan. Yhä uudestaan. Tiedäthän.

Elämä on niin omituista... Juuri kun sitä luuli, että kyynisyys on tullut jäädäkseen, ja että olen rakentanut ympärilleni suojamuurin koko maailmaa vastaan, tapahtuu pieniä ihmeitä.

Pöytääni istuu turun murretta puhuva peikonpoika, ja kyynisyyteni on poispyyhkäisty. *blink blink -räpsyttelee*

Olen vain niin pirun iloinen ja aurinko paistaa sisälläni. Olet ihmeellinen. *istuu minuuttitolkulla hiljaa*

Huomenna nähdään.... ?

Piti kirjoittaa essee. Kahden-kolmen sivun essee.

Olen tuskaillut kyseisen projektin kanssa puolisentoista kuukautta. Puoli kuuta ennen eräpäivää ja kuukauden eräpäivän jälkeen. Huomenna on viimeinen deadline, ja koko juttu ahdisti aivan älyttömästi. Ideani tuntuivat valuneen kuiviin, ja kaikki järki oli haihtunut päästäni.

Äitini sanoi, että onneksi viimetippa on keksitty... En vain tajunnut kuinka viime tippaa rakas mammani tarkoittikaan... Riipustin ensimmäistä sivua yhdeksän aikaan illalla, ja pyöriskelin tuolissani, sillä tekstini oli aivan luokattoman huonoa. Söin suklaata ja rypistelin kulmiani.

Puoliltaöin päätin luovuttaa. Minulla ei ollut asiasta mitään, minkä olisin saanut muotoiltua paperille, ja tekstiä ei ollut kuin ensimmäisen sivun puoliväliin, vaikka rivivälitkin oli jo laajennettu puolet normaalia suuremmiksi ja fontti maksimissaan. Lähetin opettajalleni sähköpostin, jossa pahoittelin ja sanoin, että valitettavasti esseestäni ei näytä tulevan yhtään mitään, sillä koko ideapankkini on tyhjä ja se mitä sain paperille on todella heikko esitys. Toivotin hyvää kesää ja kiitin mukavasta ja mielenkiintoisesta kurssista. Suljin tietokoneen ja itkin hetken pelkkää harmistustani -tyhmä ja väsynyt ihminen luovuttaa pieneen esteeseen, kun kaikki vaikea on jo tehty....

Avasin tietokoneen uudelleen, ja ajattelin lähettää opettajalle vielä yhden sähköpostin -jos sittenkin ensi viikolla voisin vielä esseeni palauttaa.... Opettajani oli jo vastannut ensimmäiseen postiini ja sanoi: "Laita se huonokin tekeleesi tulemaan, jotta voin laittaa sinulle sen suoritusmerkinnän. Opintoviikkosi olet jo ansainnut osallistumalla luennoille ja keskusteluihin kurssin aikana."

Kai se joku yliluonnollinen oli, mikä silloin hyppäsi avukseni. Avasin Wordin välittömästi ja istuin kirjan, lukulampun ja näppäimistön kanssa. Sormet alkoivat hyppiä ja aivoista kuului natinaa.

Viisisivuinen essee on valmis, alku- ja loppusanoineen. Esseessä on minimivaatimukseen nähden kolme ylimääräistä sivua. Kirjoitin kaksi tuntia kuin hullu, tutkin kirjojani ja sain aikaan suppean mutta paljon asiaa sisältävän, aivan mallikelpoisen esseen. Se on palautettu opettajalle, ja kesälomani koulusta saa vihdoin alkaa ilman valtaisaa pettymystä.

Luovuttajat eivät koskaan voita. Voittajat eivät koskaan luovuta. Minä olen voittaja. VOITTAJA.

Juuri Tänään. Juuri tässä.

Epämääräinen olo. Mietin, hyväkö vai paha....Mutta ei kumpikaan. Olo on ihan tyhjä, merkityksetön. Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma. Elämä palailee tasaisiin uomiinsa, muistot hetkellisestä ilosta ja rauhasta haihtuvat kuin vesi kuumalta kiveltä.

Kauanko arkea kestää? Onko tyhjyyden aika loputon, vai muuttuuko pimeys valoksi? Kukapa sen mustan valkeaksi vaihtaa, jos ei kissa itse?

Tätähän se on ollut, pian kaksi vuotta. Aikaa lasketaan ennen ja jälkeen Kristuksen. Niin myös ennen ja jälkeen onnellisuuden. Niin, nyt on vuosi 2 jOn. Se ei ole henkilöön sidottua, ei enää. Kaipaan vain sitä tunnetta, että olen tyytyväinen juuri tänään, ja juuri tässä.

Henkisyys ja ruumiillisuus taistelevat, ja yritän tukahduttaa henkeni valtaa. Typeryys raivostuttaa, mutta onneksi on ihmisiä jotka näkevät. Ei sitä mitä lihani muodostaa, vaan sen mitä liikkuu pään sisällä ja näkymättömänä ympärillämme, kaiken aikaa.

On niin paljon asioita, joilta ihmiset sulkevat silmänsä. Sitä pelkää mitä ei ymmärrä....

Olen sulaton lintu, tuhkaan vajonnut feeniks. Sanovat että siivet kasvavat takaisin, mutta siihen on niin vaikea uskoa silloin kun katuu syntymäänsä ja kaikkea mitä on tehnyt. Sen sijaan, että nousisin hehkuvasta tuhkasta uutena, hautaudun harmaaseen ja kylmenen.

Mitä vittua sinä olet mennyt tekemään? Etkö haavoittunut kerrasta tarpeeksi?! Ilmeisesti minä olen se, jolle omaisuudenjaossa jäivät katkeruus, kyyneleet ja epäluottamus. Kiva kun jätit mulle ne äitisi haarukat, mutta tämän tunnepaskan olisit saanut viedä mukanasi.

Vittu onnea vaan siihen kotiin.

Ja niitä haarukoita sä et enää näe.

Älä sano mulle mitä oon ja mitä en
Kaiken sen tiedän itse parhaiten

Jokaisen pienen puutteen ja heikkouden
Tuskin enää häpeilen tai peittelen

Sekö yhtäkkiä tekee musta mielenkiintoisen
Kun tapasit tytön aivan erilaisen

Sait ennen nähdä vain sen toisen puolen
Mutta nyt viimeistään silmäsi aukaisen

Kenties muuttunut oon viime kerrasta hitusen
Ehkä olen vain oma itseni ja iloinen


Aamulintujen viserrys puissa, keltainen takki ja sydämessä elämän liekki. Juna jättää asemalle ja tuntemattoman kanssa vaihdetaan viimeiset sanat. Yö ei enää ole pimeä, vaan vaalenee jo aamua kohti. Mokkasiinit kuivalla asfaltilla, pehmeä töminä kun jalat tahtovat juosta. Kotona on kuuma, ja vaatteet tupakanhajun kyllästämiä. Vaatteet riisun, mutta tupakan vastustamaton tuoksu hiuksissa muistuttaa illan riennoista. Meikkejä ei jaksa pestä, hampaat sentään harjaan.

Vapaus, vihdoinkin vapaus. Selkäranka on vihdoin omani, en tarvitse ketään kannattelemaan itseäni. Puhaltakoot myrskyt, mutta tämä laiva seilaa edelleen. Ehkä rakastan, ehkä en, itseäni en enää anna satuttaa. Minulle sopii johtajan rooli, ja siitä aion pitää kiinni.

Nouse vihdoin vastustamaan minua, kerro että olen väärässä. Ravista maailmaani näkökulmallasi, todista että muutakin on. Kesytä sinä puolestasi minut, kynnysmatoksi en sinua halua enkä tarvitse.