IRC-Galleria

Kaikki mun feisbuuk-blogimerkinnät on vaa hävinny. Hain jonku uuden applicationi, mut en wittu enää luota siihen. Mutta pitää mun johonki näit kirjottaa, ja ei mul oikein oo muutkaan paikkaa. Nii et kopioin tän tännekki. Ettei tääki häviä:

Oon alkanu taas muistamaan häiritsevän tarkasti kaikki unet. Aina tiettyinä kausina tapahtuu niin. Tuntuu ettei saa ees levättyy uniltaan. Yöunien jälkeen pitää ottaa rentouttavat päiväunet. Mietin vaan että pitäiskö mun sit jotenkin tulkita niitä, jos kerran muistan ne niin hyvin. Et jos sillä muistamisella on joku tarkotus. En tiijä. Mut hiton rasittavaa.

Joka tapauksessa, olin viime yönä kaverillani kylässä, tai ainakin luulen että se oli mun kaveri. Kun se näytti tuntevan mut. Joku entinen missi. Oisko sen nimi ollu Vanessa Forsman. Ja vähän saman näkönenkin. Se se oli. En tiä mistä se mut tunsi.

Sen kämppä oli pimeähkö ja melko sotkuinen, ihan kodikas kuitenkin. Se harrasti jotain outoo taidetta josta en oo koskaan kuullut aikasemmin. Jotain mihin liittyi askartelua. Ja kissoja. Ja se askarteleminen tapahtu toisten ihmisten kustannuksella, Vanessalla oli just kylässä jotkut tuntemattomat tyypit, joku mies ja joku nainen. Nuorehkoja, jotain kolmikymppisii. Muistaakseni se valeli niiden päähän tummanharmaata savea. Ja jostain syystä se ei onnistunut jos kissoja ei ollut lähettyvillä. Siinä oli jotain aika ahdistavaa koko toimituksessa, varsinkin kun Vanessa kysyi et oisko mulla aikaa tulla sen "malliks", vaikka ensi maanantaina. Muistan kuumeisesti miettineeni jotain tekosyytä, mut en keksinyt mitään.

Jotenkin se onneksi vähän jäi, ja me lähdettiin nelistään ulos. Muistaakseni muutama kissa tuli mukana. Ulkona paisto aurinko, aika iso kontrasti siihen pimeeseen ja pölyiseen, ja jotenkin pelottavan noitamaiseen kämppään. Jotain sellasta epämiellyttävää taikuutta siellä tuntu olevan. Ahdistavaa, mut ei suorastaan pelottavaa kuitenkaan.

Ulkona kadulla, iloisessa auringonpaisteessa seuraan taisi liittyä lisääkin sitä samaa porukkaa, jotain Vanessan kavereita kaikki ilmeisesti. En tuntenut niistä ketään. Nuoria miehiä ja naisia. Kaksi niistä sai jostain prätkät alleen, ja ne oli siitä ihmeellisiä prätkiä, että ne kulki ihan hengenvaarallisen nopeesti, ja vauhti laski vasta kun sen kyytiin hyppäsi lisää ihmisiä, käsittääkseni jarruttamaan painollaan sen prätkän vauhtia. Itekkin yritin hypätä kyytiin, mut jämähdin paikoilleni enkä ehtinyt. Muistan kun sen prätkän kyydissä ollut mimmi katto mua pitkään ja kysyvästi, että enkö mä oikeesti tajunnut hypätä. Samalla se kumminkin hymyili. Siinäkin oli jotain vähän epämiellyttävää taikuutta, siinä mimmissä ja koko prätkäjutussa. Ja kauempaa näin kun sen saman prätkän kyytiin, mikä kulki ainakin kahtasataa, hyppäsi semmonen vähän lihava ja hidasliikkeisen olonen neiti. Ihmettelin et miten se ehti hypätä. Mietin et munkin ois pitänyt yrittää. Tosin ne valmiiks kyydissä olevat mies ja nainen autto sitä, toisin kun mua. Miten epäreiluu.

Tässä vaiheessa muistaakseni päädyin yksin harhailemaan johonkin vähän pohjoisemmassa suomessa kasvavaan kuusimetsään. Siellä täällä oli polkuja ja joitain tehtaita, mutta eksymisen vaara oli silti suuri. Harhailin tosi pitkään ja vastaan ei tullut oikein ketään. Mietin että mitäköhän tässä käy, mutta olin kuitenkin jotenkin rohkealla mielellä. Tarmokkaasti vaan kävelin pitkin niitä polkuja ja metsäteitä. Ja jossain vaiheessa löysinkin ihmisten ilmoille.

Se tais olla laskettelurinteen juurella oleva kasvimaa. Tosin oli talvi, ja kasvit oli routakerroksen peitossa. Sieltä löyty sauna, ja pääsin peseytymään oikein kunnolla. Oli ollu niin likanen ja nuhjaantunu olo siellä metsässä harhaillessa ja siellä Vanessan luona istuessa. Eli saunoin itteni puhtaaksi, ja en enää muista että miksi se oli niin tärkeetä, mutta kun menin saunasta ulos vilvoittelemaan, siihen sen laskettelukeskuksen juurella sijaitsevalle kasvimaalle, niin riemastuin ihan todella kun löysin pienen puron joka vielä virtasi! Ja siis onhan se tosiaan merkityksellistä, että maasta, joka on muuten jäässä, löytyy vielä puro joka virtaa. Lähdin seuraamaan sitä. Muistan et liikuin sillain etten juurikaan koskenut maata, liitelin ja kiisin vähän maanpinnan yläpuolella. Liikun unissani aina sillain jos on kiire tai jos oon kovin innoissani jostain.

Se puro teki yllättäviä mutkia. Joku tuntematon, huivipäinen vanha nainen, joka luultavasti oli töissä siinä talvisella kasvimaalla, välillä neuvoi mut sen jäljille. Välillä se puro virtasi niin heikosti että en erottanut sitä ennen kun se nainen osoitti mulle missä se virtaa. Välillä se virtas ylämääkeen, ja se teki hullusti lenkkejä ja mutkia. Ja mä liidin hiton nopeesti ilmassa pari senttii sen puron yläpuolella sen reittiä pitkin. Yhdessä kohtaa, missä se virtasi pyörätelineitten ohi, se vesi muuttui juomakelpoiseksi lähdevedeksi. Epäilin vähän että voiko siitä juoda, koska se virtaa niin läheltä pyörätelineitä, mutta huivipäinen nainen vakuutti että voi. Niinpä mä join.

Ja ihan pienen matkan päässä pyörätelineistä puro virtasi ojaan, ja sen läpi mereen. Meressäkin sillä oli oma virtaamispaikkansa, muu meri pysyi paikallaan, ja puro virtasi tiettyä reittiä merta pitkin, nimittäin sen ojan vieressä kelluvan laiturin päästä noin viiden metrin päässä sijaitsevalle laiturille. Ja siitä se aloitti uuden kierroksen. Se kiersi kehää. En jaksanut enää aloittaa uutta kierrosta, vaan uin sen viiden metrin pätkän laiturilta laiturille. Vesi oli jääkylmää, mutta onneksi sauna oli vielä lämpimänä. Olo oli ihan taivaallisen virkistynyt.

En tiedä onko tää jo eri uni, mutta seuraavaksi olin jonkin koulun ruokalassa sen Vanessan kavereiden kanssa. Kai ne oli päässeet prätkillään perille mun harhaillessa metsissä ja seuratessa puroa. Joku kundi pyys mua jäämään syömään, mutta mä olisin halunnut mennä kotiin. Ruokakin maksoi siellä 5 euroa, aika kallista. Meijän koulussa maksaa vaan 2,15e. En muista söinkö, vaikka siellä kyllä ois ollu vaikka minkä näköstä sapuskaa. Vähän oudon, mutta ihan hyvän näköstä. Jotenkin muistan ettei ollut kuitenkaan nälkä. Tai ehkä se ruoka tosiaan näytti liian oudolta. Vaikka ruokala olikin ihan täynnä.

Muistan olleeni kumminkin tyytyväinen kun päästiin sieltä ulos. Kävelin sen saman kundin kanssa joka oli pyytänyt mua jäämään syömään. Käveltiin vähän muita jäljessä, ja kävelyreittimme molemmin puolin oli sellasta kultasena auringonpaisteessa hohtavaa kaurapeltoo. Taustalla näky tummanvihreitä isoja lehtipuita, vähän synkeitä mutta ystävällisen näkösiä. Niiden takaa vilkku välillä sinisenä kimaltava meri, välillä eri purppuran ja punaisen sävyissä leijailevat pilvet. Aurinko tukki oksien takaa, ja koko kauraniitty loisti kullankeltasena. En muista vähään aikaan nähneeni mitään niin kaunista.

Sen kaiken keskellä kulki asfalttitie, ja sitä pitkin käveli ruokalasta hiljalleen ulos koululaisia. Me valuttiin verkkalleen joukon jatkeena, ja mä ihastelin maisemia. Ja tärisevin käsin kaivoin kameran esille. Just tällasia hetkiä varten mulla on kamera, ajattelin. Niitä iänikuisia kännikuvia on jo enemmän kun tarpeeksi, kerrankin kun näkee tällasta maisemaa niin se pitää ikuistaa. Olin ihan jännittynyt kun tajusin et kohta saan kuvan siitä kauneudesta.

Mut mitä hittoa, voitteko tajuta. Pari kuvaa kerkesin näpsäsemään, mut nekään ei onnistunu. Salama valotti toisen, kun olin unohtanu sen päälle, ja toisest tuli liian epätarkka kuin salama ei ollut päällä. Yritin ottaa lisää, mut jotenkin aina horjahdin just kun olin painamassa sitä nappulaa niin, että kuvasta tuli huono. Sain otettua pelkkiä haaleita ja epätarkkoja kuvia. Kokosin itteni, odotin, kunnes mun kädet ei enää tärissy, ja päätin että kyllä mun on pystyttävä ottaa edes yksi kunnollinen kuva, kerrankin kun on tilaisuus. Niin mitä hittoa, sillä välin ne kaikki muutkin koululaiset oli tajunneet saman. Ne peitti koko maiseman kameroineen, vähän niinkun varikset ne parveili sillä kultasella kaurapellolla, ja maisemasta ei ollut näkyvillä enää juuri mitään.

Olin ihan hiton raivoissani, vaikka se tuntematon ruokalajäbä yrittikin lohdutella mua. Mulle on käyny ennenkin unessa täsmälleen sama juttu. Vaikkakin eri unessa. Mut nään jonkun uskomattoman kauniin maiseman, ihastelen sitä, ja kaikeksi onneksi löydän taskustani kameran. Ja sit en vaan jotenkin saa otettuu siitä kuvaa. Joko ite tyrin, tai sit jengi tulee siihen tielle. MIKSI? Olin vielä herätessänikin vihanen.