IRC-Galleria

Joo, eli tas on nyt sit tultu takasi. Pitais kuitenki kai kerrata kaikki mita tapahtu.

Elikka siis, hyvasteja olin sanomassa kaikille vaihtareille lentokentalla muutaman paivan. Ei sita osaa sanoilla selittaa mita tunsi, kun en itekkaan ymmartany mika paassa pyori. Rakkaimmat ystavat lahtivat enka edes kyynelta voinu vuodattaa. Olin vaan aivan tyhja sisaltani. Katoin vaan ko jokanen vuorotellen havis porteista ja tiesin etten tuu suurinta osaa, ehka ketaan, enaa ikina nakemaan. Olin vaan ihan hiljaa, ihan tyhja, en tuntenu mitaan. En tuntenu surua, iloa, murhetta, vihaa, onnea, yksinaisyytta... En mitaan. Olin kai vaan niin eksyksissa siina tilanteessa...

Mutta toinen oli sitten tilanne ko hostpere tuli Asuncioniin. Hostaiti soitti etta ollaan tulossa ja kyseli mista pitais mut hakee. Kerto myos etta oli varannu hotellin lahelta lentokentaa ja etta Jannekellekkin olis tilaa. Se oli ilonen yllatys, vietin siis viimeisen illan hostperheen ja Janneken kanssa. Ei olis paremmin voinu menna. Syotiin illallista hostisan veljen luona ja otettiin viimeiset perhekuvat. Piti sanoa hyvastit jo siella Elianalle (hostpikkusisko) ja Guillermolle (hostpikkuveli), koska Eliana lahti seuraavana aamuna Miamiin ja Guille vaan oli niin nuori ettei olis jaksanu kolmelta herata sanoo hyvastei. Siina meinas jo kyynel vierahtaa. Mentiin viela jaatelolle me hostvanhempien ja Noelian ja Jannken kanssa (kello oli VAAN kymmenen illalla) ja siella oli jo tippa linssissa. Pari tuntia siita ja ma oisin jo lahdossa. Palattiin sitten hotelliin ja nukuttiin 3 ja puol tuntii ja herattiin ja lahdetiin lentokentalle.

Lentokentalla odotteli jo kaks saksalaista vapaaehtoista, ne jotka lensi mun kanssa Sao Paoloon asti. Siella oli kans tuntia odottelemista ja check in:ia ja tammosta hauskaa. Viimeisen puolentunnin aikana ma sitten murruin ja itkin niin ettei millaan osannu lopettaa. Viimeiset halit kaikille ja sitte porteille. Taas oli tyhja olo.

Lento oli kuitenkin ihan ok, Sao Paolossa 10 tunnin odotus meni nopeesti ja yolento amsterdamiin meni hujauksessa. Amsterdamista loyty seuraava kone helposti ja sit oltiinkin jo Helsinki-Vantaalla. Ei sita tunnetta halua edes jakaa muille, piti itkua pidatella kun lentoemanta kuulutti: "...ja paluumatkalaisille: Tervetuloa kotiin!" Olin vaan etta JES! 11 kuukautta oon ollu tasta kauniista ja uskomattomasta maasta poissa, kylla koti on kullan kallis. En ikina jata Suomea enaan niin pitkaksi aikaa, tama on kuitenkin jotain kaikkein tarkeinta. <3 Suomi on hyva maa. Ja se hetki kun kuuli aitin kirkasevan: "MARIA!!!", jotain mita en ikina unohda. Sielta se juoksi itku silmassa mua halaamaan. Mulla oli ikava kanssa. :')

Nyt ma oon siis Suomessa, enka vahaan aikaan oo pois menossa. Kylla oli janna 11 kuukauden kokemus, mita en pois antais tai mitenkaan muuttais. Siita oppi niin paljon. Kiitoksia kaikille joilla oli pienikin osa mun vaihdossa, te ootte uskomattomia. Nyt varmaan jaa paivakirjan kirjottaminen vahan vahemmalle, kun teillehan voi ihan kasvotustekkin puhua. :D

Chau!