IRC-Galleria

arafat

arafat

Pekka Puupää

Selaa blogimerkintöjä

"Usein kuulee väitettävän, että psykoanalyytikot ovat naristisesti häiryneitä. Olen edellä pyrkinyt sevästi osoittamaan, ettei tuo väite perustu pelkästään kokemusperäisiin tosiasioihin, vaan se voidaan päätellä myös dedktiivisesti siitä _erikoislahjakkuudesta, jota analyytikon työ edellyttää. Juuri sillä tavoin lahjakas lapsi on herkkyytensä, eläytymiskykynsä, voimakkaan ja vivahteikkaan emotionaalisen vastaanottavaisuutensa ja ylenpalttisen >>tuntosarvistonsa>> vuoksi kuin luotu naristisesti tarvitsevien vanhempien käytettäväksi -- ellei iihan väärinkäytettäväksi.
Onhan tietysti teoreettisesti mahdollista, ettei vanhempien tarvitse väärinkäyttää tällaista lasta, että he toisin sanoen näkevät hänessä yksilön ja ymmärtävät häntä, sietävät ja kunnioittavat _hänen _omia tunteitaan. Silloin hänelle kehittyy terve narsismi. Mutta siinä tapauksessa on tuksin luultavaa,
1) että hän ryhtyy aikuisena psykoanalyytikoksi;
2) että hänelle kehittyy yhtä herkkä taju muisen ihmisten suhteen kuin >>narsistisesti käyetylle> lapselle;
3) että hän koskaan ymmärtää _oman _kokemuksensa _perusteella kyllin hyvin. mitä merkitsee oman itsensä >>kuolettaminen>>.
mielestäni me psykoanalyytikkoina toimiessammme sovellumme yhtä lailla lahjojemme kuin kohtalommekin puolesta valitsemaamme ammattiin, mikäli olemme oppianalyysin aikana tiedostaneet totuuden menneisyydestämme ja luopuneet pahimmista kuvitelmistamme. Tämä tarkoittaa sen totuuden kestämistä, että meidän on pitänyt oman itsemme toteuttamisen kustannuksella tyydyttää vanhempiemme tiedostamattomia tarpeita välttyäksemme menettämästä rakastettua objektia. Sitä paitsi meidän on kyettävä kapinoimaan ja suremaan sen vuoksi, _etteivät _vanhempamme _vastanneet _priäärisiin _narsistisiin _tarpeisiimme.
Ellemme ole koskaan kokeneet epätoivomme synnyttämää naristista raivoa ja läpityöskennelleet sitä riittämiin, on vaara että siirrämme potilaaseen omia tiedostamattomia lapsuudenkokemuksiamme. Eihän olisi ihme, jos emme löydä tuolle tiedotamattomalle raivolle muuta purkautmistietä kuin toisen heikomman olennon ja käytämme häntä vanhempien korvikkeena. Uhreiksi sopivat parhaiten omien lasten lisäksi potilaat, sillä hekin ovat monesti lasten tavoin riippuvaisia analyytikosta. Jos potilas on analyyttisesti lahjakas, analyytikon piilotajuntaa >>tuntosarvillaan>> aistiva, hän reagoi sukkelasti tilanteeseen ja levittää oidipuskompleksins analyytikon eteen viimeisteltynä kuvana, joka vastaa odotuksia jokaista affektia ja oivallusta myöten. Mutta -- se onkin vain >>näennäis-oidpus>>, jolla hän puolustautuu todellisia tunteitaan vastaan. Vasta kun hän saa kaikessa rauhassa antaa todellisen itsensä kehittyä ja puhua ja analyytkko kuuntelee häntä hätäilemättä, heille kummallekin paljastuu vähän kerrassaan _hänen _yksilöllinen, tiedostamaton oidipaalinen kohtalonnsa. Se valkenee ilman teoriointia, mutta järkyttää heitä molempia, koska se on _tuskallisesti _löydetty _totuus.
Sama pätee muuhunkin kuin oidipuskompleksiin. herkkätunteinen potilas >>tuntee>> pian itsensä myös itsenäiseksi, jos hän huomaa analyytkosta olevan tärkeää, että potilaat nopeasti itsenäistyvät ja saavat esiintymisvarmuutta. Siihen hän toki pystyy niin kuin pystyy kaikkeen, mitä häneltä odotetaan. Mutta tuollainen >itsenäisyys>> johtaa masennukseen, sillä se ei ole aitoa. Aitoa itsenäisyyttä edeltää riippuvaisuuden kokemus (das Erlebins der Abhängigkeit) -- ensin partnereista ja analyytikosta, lopuksi primaariobjektista. todellinen vapautuminen koittaa _vasta _sitten, _kun _hän _pääsee _lapsenomaisesta, _syvästi ambivalentista _riippuvuudentunteestaan*.

*Vaikka nämä väittämäni perustuvat omiin kokemuksiini, niitä valaisevat myös muiden analyytikkojen havainnot. Viittaan muun muassa M. Steinerin vuonna 1972 ja M. Khanin vuonna 1974 julkaistuihin aineistoihin.

Analyytikkokon kaipaa tunnustusta, vastakaikua, ymmärtämystä ja arovstusta, ja jotkut potilaat tyydyttävät näitä hänen narsitisia toiveitaan tarjoamalla hänelle sellaista aineistoa, joka käy yksiin hänen ammatitietojensa ja kaavailujensa kanssa ja on niin muodoin hänen odotustensa mukaista. Tällöin hän syyllistyy samanlaiseen _tiedostamattomaan _manipulointiin, jonka kohteeksi itse joutui lapsena. Tietoisen manipuloinnin hän on havainnut jo aikoja sitten ja päässyt siitä eroon. Hän on myös oppinut sanomaan ei, pitäytymään omiin näkemyksiinsä ja toteuttamaan niitä. Sen sijaan tiedostamatonta manipulointia lapsi ei pysty koskaan havaitsemaan. Se on kuin ilma, jota hän hengittää, hän ei tunne muuta, eikä mikään ole nähestä normaalimpaa.
Tiedostamattomasta manipuloinnista on hyvänä esimerkkinä muuan potilas, joka ei voinut lapsena murehtia ja itkeä vaistoamatta samalla, että hän teki tällöin rakkaan äitinsä onnettomaksi ja syvästi epävarmaksi. >>Iloisuus> oli näet ollut se ominaisuus, jonka avulla äiti oli lapsena pelastanut henkensä keksitysleirillä, ja nyt oman lapsen kyynelet koettelivat hänen tasapainoaan. Vaikka hän ei ollut koskaan puhunut tuosta kokemuksestaan, herkkätunoinen lapsi vaistosi sisimässään hänen salaamansa kauhukokemukset. Vasta kun poika aikuistuttuaan uskaltautui kyselelmään, äiti kertoi kuuluneensa 80-päiseen lapsiparveen, joka oli joutunut katselemaan, kun heidän vanhempiaan vietiin kaasukammioon. Yksikään lapsi ei ollut itkenyt!
Poika oli yrittänyt olla koko lapsuutensa jan hilpeä ja pystyi kokemaan todellista itseään, tunteitaan ja aavistuksiaa vain pakonomaisten perversioiden kautta, jotka olivat tuntuneet hänestä analyysiin saakka oudoilta, hävettäviltä ja käsittämättömiltä. (Perversioiden ja pakkotoimintojen kävettävyys selittyy usein siten, että lapsi on introjektion kautta omaksunut itseensä vieroksunnan, jota lapsen täysin luonnolliset viettiyllykkeet ovat hreättäneet vanhemmissa. >>Normaali>> sukupuolityydytys ei enää herätä sisäistetyssä äidissä kauhua kuten lapsen seksuaalisuus aikoinaan herätti todelisessa äidissä, mutta perversio saa sen aikaan varmasti. Tästä enemmän sivulla 122.)
Sellaista manipulointia vastaan lapsi on täysin suojaton. On murheellista, että vanhemmatkin ovat avuttomina tämän tapahtumakulun armoilla, sillä he eivät yleensä ole siitä lainkaan selvillä, ja jos aavistavatkin jotain, eivät pysty muuttamaan mitään. He yrittävät tietoisesti kaikkea muuta ja tekevät rehellisesti parhaansa, mutta jatkavat tahattomasti oman lapsuutensa tragediaa lapsissaan (Schafer 1972).
Eräs toinen esimerkki on kenties vieläkin kuvavampi: Muuan isä, joka oli vähän väliä säikähtänyt ajottain jakomielisen äitinsä pelkokohtauksia, ilman että kukaan olisi selittänyt niitä nähelle, kertoi miellään rakkaalle pikkutyttärelleen kauhutarinoita. Häntä huvitti lapsen pelko ja hän sanoi aina lopuksi rauhoittavasti: >Sehän on vain keksitty juttu. Turha sinun oon pelätä, kun minä olen luonasi.>> Siten hän saatoi lapsen pelolla tempuillessa tuntea itsensä voimakkaaksi. Rauhoittamlla, suojelemalla ja selittämällä hän tahtoi tietoisesti suoda lapselle jotain sellaista hyvää, jota vaille hän itse oli jäänyt. Samalla hänkuitenkin välitti tiedostamattaan omasta lapsuudestaan pelon, onettomuuden ounastelun ja hänen omassa lapsuudesaankin vastaamatt jääneen kysmyksen: _Miksi _minulle _tuottaa _näin _paljon _tuskaa _ihminen, _jota _minä _rakastan _ja _joka _rakastaa _minua.
Jokaisessa ihmisessä lienee kammio, joka on häneltä itseltään enemmän tai vähemmän piilossa ja jossa hän säilyttää lapsuusdraamansa rekvisiittaa. Siellä saattaa olla hänen salainen harhakuvitelmansa, hänen salainen perversionsa tai pelkästään ylipääsemätön osa hänen lapsuuskärimyksistään. Hänen lapsena ovat ainoita ihmisiä, joille on taattu pääsy tuohon kammioon. Oman lapsen myötä toiminta alkaa siellä jälleen, ja draama jatkuu.
Mutta -- iltä lapselta, joka kerran oli olemassa, puutui mahdolisuus käyttää vapaasti tuota rekvisiittaa, hänen rooinsa sulautui hänen elämäänsä. Hän ei myöskään kyennyt pelastamaan muistoa tuosta näytelmästä myöhempään elämäänsä, paitsi ehkä tiedostamattoman toistamisen kautta analyysissa, jossa hän voi asettaa roolinsa kyseenalaiseksi. Toisinaan lapsi säikähti rekvisiittaa. Hän ei kyennyt yhdistämään sitä äidin tai isän muuten niin tuttuun olemukseen, mikä on ymmärrettävää, koska siinä ruumiillistui juuri splitin avulla torjuttu, integoirumaton puoli vanhemista. Mutta lapsen ei ole mahdollista tieoitsesti koeka tätä ristiriitaa, hän ykinkertaisesti ottaa kaiken vastaan ja kehittää korkeintaa oireita. Mutta analyysissa tunteet sitten pulpahtavat pintaan: kauhun, epätoivon ja vastarinnan, epäluulon tunteet ja -- jos vanhempien kohtalo onnisutaan uudelleen hahmottamaan -- myös myötätunnon ja sovinnion tunteet.
Onko kenties sattuma, että Heinrich Pestalozzi, joka menetti isänsä kuusivuotiaana ja joka äidin ja lapsenhoitajan olemassaolosta huolimatta oli tunneperäisesti tuuliajolla, halusi kasvattaa oman ainokaisen poikansa Rousseaun menetelmän mukaan, vaikka häneltä toisaalta kiikeni vieraille orpolapsille aitoa, välitöntä lämpöä ja >>isällisyytt>>.*

Poika kasvoi loppujen lopuksi laiminlyötynä ja kymmenvuotiaana häntä pidettiin >>heikkomielisenä>>. hän kuoli kolmekymmenvuotiaana tuotettuaan isälleen kovasti murhetta ja tunnonvaivoja (Ganz 1966, M. Lavanter-Sloman 1977).
Ja nimenomaan Pestalozzi kuuluu sanoneen: >>Voit häistää paholaisen omasta puutarhastasi, mutta oman poikasi puutarhasta läydät sen jälkeen.>> Psykoanalyytikko sanoisi: Lapsi ottaa introjetiossa itseensä vanhempien splitillä torjutut, integroitumattomat puolet."

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.