Tässäpä kirjoitan pienen muistelman tästä upeasta katista & siitä miten se päätyi meidän perheemme jäseneksi. Tätä stooria on kysellyt muutama ihminen vuosien varrella & kirjoitan sen nyt tänne. (tätä tuskin kukaan lukee) mutta suurimmaksi osaksi omaksi ilokseni tätä kirjoittelen & toivon että tästä on teillekkin jonkinnäköistä iloa :3
Oli Syksy, vuonna 2005 Ja ilma oli kolea, olimme siskojeni kanssa ulkona viettämässä aikaa leikkien & hiekkakakkuja kyhäten. Isämme oli kantanut verkkonsa ulos, hän oli juuri tullut verkoilta. Hän heitteli kaloja maahan, putsaili siinä rauhassa verkkojaan ja kyhäili pöytää missä voisi perata nämä muikut sunmuut kalaset. Noh, isosiskoni huomasi ensimmäiseksi tämän pikkuisen vieraan, hirvittävän laihan vitivalkoisen kissan, jolla oli kirkkaanvihreät silmät. Hän käski meitä olemaan hiljaa & jäimme kaikki tuijottamaan tätä niin ''mielenkiintoista'' näkyä. Kissaa syömässä kalaa. :D Jokin kuitenkin tässä kissassa oli erilaista, meidän mielestämme. Seoli salaperäinen, ja erikoinen. Mietimme mistä ihmeestä seon voinut meidän pihaamme eksyä. Kyselimme parilta lähinaapuriltakin, muttei kukaan tunnistanut kissaa omakseen.
Tämä kisuhan ei päästänyt ketään lähelleen, pelkäsi ihmisiä, eikä luottanut keheenkään. Muutaman kerran se näytti jopa piestyltä ja pahoinpidellyltä. yritimme parhaamme mukaan rakentaa luottamusta kissan kanssa noin pari kuukautta & lopulta se suuren uurastuksen jälkeen antoi meidän silittää sitä. Se tunne oli jotain mahtavaa, etenkin niin pienien ihmisten näkökannalta. Noh, kissa ei kuitenkaan antanut lähellekkään aina koskea, ja se tuli aina istuskelemaan meidän leikkimökkimme lähistölle ja ikäänkuin ''vahti'' leikkejämme, muttei itse halunnut osallistua. :D
Puolisen vuotta tämä kissa meillä vietti, ennenkuin kukaan myönsi sitä omakseen. Sitten, parinkilometrin päästä tuli pariskunta ilmoittamaan kissan omakseen, mutta heidän sydämensä heltyivät, kun näkivät kuinka kiintynyt kissa oli meihin. Se oikein pyrki syliin ja kiehnäsi kaikkien lahkeissa. He vielä oikein ihmettelivät miten olimme kissan luottamuksen voittaneet, sillä se ei ollut ikinä antanut heidänkään koskea itseensä. Naureskellen totesimme syyksi 'muikut' Joten, saimme siis kissan omaksemme, ja voi sitä riemunpäivää, seon varmasti yksi parhaimpia lapsuusmuistojamme.
Nimesimme sen Oliveriksi, mutta kutsuimme sitä aina Muikkuolliksi, koska se oli erityisen mieltynyt muikkuihin. Eipä se melkein muuta olisi syönytkään.
Yleinsä aina pimeinä talviaamuina, kun lähdin ala-aste ikäisenä kävelemään bussipysäkille, (ja pelkäsin pimeää )- Oliver lähti saattamaan minua. Melkein joka aamu se odotti minua ulko-oven lähistöllä ja lähti kipittämään vierelläni naukuen iloisesti. Välillä se ei jaksanut kävellä ja naukui erittäin turhautuneena, kun en välillä suostunut sitä kantamaan koko matkaa. (siitä oli tullut suhteellisen pullava) Yleinsä lauleskelin matkalla pysäkille ja oliver käänteli päätään ja naukui mukana. Varmaan yritti vaan huutaa ''tuki turpas, sulla ei ole sävelkorvaa'' :D Mutta siinä se istui kanssani pysäkillä & odotteli bussia kanssani. Ja kun bussi tuli, oliver lähti juoksemaan kotiin häntä pystyssä. Kaikki bussin etupenkeillä istuvat ihastelivat kissan valkoista väriä ja olivat kovin hurmaantuneita sen uskollisuudesta saattaa minut pysäkille miltei jokapäivä.
Vuosien varrella muutimme lapsuudenkodista pois ja oliver jäi isäni kanssa asumaan Valkealaan. Kävin siellä aina vain harvemmin ja harvemmin. Mutta ainakun sinnepäin eksyin, ovella oli naukuva kissa vastassa. Se oli kaikkien ystävä & jokaisen naapurin vakiohiirienmetsästäjä.
Oliver oli kaksi viikkoa kadoksissa, kun se eilen löydettiin erään naapurimme ladon takaa, se oli syönyt rotanmyrkkyä.
Suurella surulla tätä kirjoitan, mutta aivan mielettömän upeita muistoja oli sen kissan kanssa, tässä ei ole lähellekkään kaikki. Ikävä on kova. Lepää rauhassa- ♥
R.I.P Oliver ♥
Lepää rauhassa söpöläinen ♥