IRC-Galleria

Ruth; 12-vuotias pyöreähkö tyttö. Luonteeltaan herkkä. Viihtyi kavereiden seurassa ja nauroi paljon. Tykkäsi paljon ruuasta.

12-vuotiaana aloin vertailemaan itseäni muihin ikäisiini entistä enemmän. Huomasin olevani liian tuhti niin nuoreksi. Ainakin luokkatovereita isompi. Tiesin sen varsin hyvin, mutta vielä enemmän se häiritsi kun sen kuuli muiden suusta. Kaikkein inhottavinta oli kaiketi se kun joku poika haukkui "läskiksi". Ajattelin ettei kukaan voi kiinnostua lihavasta ihmisestä...

Kun sitten ala-aste oli ohi ja kesäloma alkoi, aloin odottamaan innolla yläkouluun siirtymistä... Mutta samalla olin todella peloissani. Tiesin että yläkoulussa kiusaaminen ja syrjintä ovat yleisempiä ilmiöitä, eikä sitä opettaja aina pysty estämään. Eniten kai pelkäsin että jään kokonaan yksin. Eräänä kesäyönä sen sitten päätin: Kesän jälkeen olen siinä kunnossa että uskallan liikkua ulkona lyhythihaisessa...

Karkkilakko, vähän lihaa, ei rasvaa leivälle,.. Kävelyä päivittäin n.30min. Kuitenkin söin. Ei kukaan ollut huolissaan uudesta terveellisestä elämäntavastani...

Heinäkuu: "Kaikki on sujunut hyvin: Olen liikkunut päivittäin kävellen ja uiden, en ole syönyt ainuttakaan karkkia, enkä langennut rasvaruokiin. Vaa'alla en uskalla vielä käydä. Tästä tämä lähtee. Ajattelin kokeilla olla heinäkuun ajan kasvissyöjä. Äiti osti soijarouhetta kasvisruokia varten..."

Pari kuukautta myöhemmin...

Pikkuhiljaa aloin saavuttaa tavoitteeni, normaali painon, mutta en normaalilla tavalla. Kaikki vapaa-aika meni ruokavalion tarkkailuun ja säännölliseen liikuntaan. Entiset ystävät jäi taka-alalle. Jos joku joskus vaivautui kysymään: "Voinko tulla teillä tänään käymään?", vastasin: " Ei kun tänään on miun sali päivä.. sori" Vetäydyin syrjään porukoista ja lopulta kaikki elivät elämäänsä normaalisti ilman minua. Elin omassa pienessä maailmassani päivittäisten rutiinien kanssa. Olin unohtanut tavoitteeni. Normaalipainosta matka jatkui alaspäin, samoin itsetunto. Se ei todellakaan kohonnut yhtään.. päinvastoin tunsin itseni yhdentekeväksi,ilmaksi muille. Kotona kätkin itseni: Käytin isoja vaatteita, olin mahdollisimman vähän muiden kanssa tekemisissä, en itkenyt muiden nähden.. Ja kun äiti kysyi syömisestä vastaus oli: " Söin just ennen teijän tuloa.." Ajattelin syödä vielä vähän kevyemmin että voisin jouluna palkita itseni syömällä kunnon jouluaterian...

Joulukuu: Ruth, 13-vuotias tyttö, 48kg (ei enää yhtään pullukka), ei viihdy kenenkään seurassa, ei nuku kuutta tuntia enempää öisin, halveksii ruokaa ja ylipainoisia ihmisiä, vihaa itseään, vihaa elämäänsä.

Yleensä rakastin joulun aikaa. Rakastin joulutorttujen ja piparien tekemistä ja askartelua ja koristelua... Joulukuussa 2004 ajattelin että elän vielä joulun perheeni parissa. Halusin vielä viettää ihanan perhejuhlan. Askartelin, leivoin jouluherkkuja(en itse syönyt) ja koristelin taloa pikkusiskojen kanssa. Salilla käymistä olin vähentänyt, koska voimat olivat hyvin vähissä.
Aatto illasta ei tullut onnellinen perhejuhla. En palkinnut itseäni aterialla, koska tiesin miten huonoitsetunto siitä seuraisi. "Juhla iltamme" loppui lasten itkuun. Isä ajettiin talosta mopeilla huitoen...

Tammikuun alussa koulussa jaettiin terkkarin kyselyt kaikille 7-luokkalaisille. Silloin olin jo tietoinen sairaudestani. Tiesin että sellainen elämä ei ollut elämisen arvoista ja täytin terveyskyselyn totuudenmukaisesti. Terveydenhoitajalle kerroin ongelmasta ja siitä olen ylpeä. Uskalsin mennä itse hakemaan apua. Terkkari oli ymmärtäväinen ja hänelle oli helppo puhua. Tammikuun ajan olin paino seurannassa ja terkkarin kehotuksesta yritin vielä saada itseäni niskasta kiinni. Kuitenkin kuun lopussa paino oli vaan rutkasti tippunut: lähes kymmenen kiloa.

30.1.05 Minulla oli lastentautien polilla lekurinaika. Lekuri tarkasti minut ja soitti puhelun lasten osastolle... "Kymmenennessä kerroksessa on sinulle vuodepaikka varattu.." Luulin palaavani vielä kotiin lekurilta, joten en ollut pakannut mitään. Pienessä laukussa minulla oli vain päiväkirja ja raamattu. En todellakaan ymmärtänyt tilaani niin vakavaksi, sairaalahoitoa vaativaksi. Mutta olin helpottunut. En olisi itse jaksanut yrittää yhtään pidempään.

Sairaalassa olin tasan vuoden: ensin lasten somaattisella osastolla kuukauden ja sitten kolmella eri nuorisopsykiatrisella osastolla. Hoito oli kokoajan taistelua ana-ajatusten kanssa. Se oli aika rankkaa. Onneksi osastoilla oli muita nuoria, joista tuli hyviä ystäviäni ja joista oli varmasti loppujenlopuksi todella paljon apua.

Vuoden päästä olin melkein kuin kuka tahansa 14-vuotias tyttö. Jaksoin taas nauraa, olin uusien ystävieni seurassa mielelläni, vietin perheen kanssa yhteistä aikaa myös aterioiden..
Hoidon jälkeen olin kasvanut myös paljon kestävämmäksi ja fiksummaksi. Eivät ongelmat hoidon jälkeenkään loppuneet. Tottakai niitä vieläkin riittää. Enää en aio koskaan kuitenkaan yrittääkkään selvitä yksin.

Jos sinulla on ongelmia, älä yritä selviytyä niistä yksin.

ps: En ole koskaan ihannoinut anorexiaa tai laihuutta. Syömishäiriöt ovat vakavia sairauksia muiden joukossa.

Tänään sain taas kesken kirkasta päivää sen tutun oivalluksen tunteen.. Koska elämä ei todellakaan ole itsestään selvyys,niin tääkin la-päivä pitää muistaa elää hymy huulessa.. Oishan voinu tossa joensuu-hammaslahti matkalla sattuu vaikka hirvikolari (kuten erään ystäväni äiti tietää) ja tää ois voinu olla miun viiminen lauantai.. Mutt onnekseni selvisin matkasta hengissä, eikä kukaan muukaan rakkaista perheen jäsenistäni ole vielä menehtynyt. Luultavasti minun pitäisi olla melko onnellinen. Oi kyllä... Ei pitäis olla mitään syytä murehtia. Loma kaikenlisäksi. Jos teillä ystäväiseni on huolia nii muistakaa kiittää kuitenkin luojaa, tai silkkaa onneanne että sentään heräsitte tänään ja että teillä on yhä ympärillänne ihmisiä jotka välittää. Huhh.. pakko oli saada jakaa nämä erittäin filosofiset ajatukset :)

Voinko jakaa mun kuorman jonkun kanssa. Tää reppu painaa liikaa yhdelle kantaa. Matkakin on vasta vielä niin alussa ja määränpäästä ei tietoa. Hei! Sinä siellä.. Näytit olevan väsynyt ja yksin. Et taida tuota taakkaa yksin jaksaa kantaa. Annas siitä puolet minulle,älä minusta huoli,kyllä selkäni kestää. Ei mun oma reppu niin paljoo paina etten vois ystävää auttaa aina...

Taidankin olla eksyksissä. Aika monen kaverin taakat on selässä. Jalat pettää kohta alta, mutt silti en levätä malta. En voi näitä reppuja tähän heittää, enkä voi niitä kavereille jättää. Kuka vois minut täältä pois opastaa, itsekkun en oikein osaa suunnistaa. Ketään en näe ympärillä. Kukaan tuskin uskaltaa lähteä yksin minua täältä pois noutamaan. Eihän kukaan edes tiedä missä liikun, minua kun ei voi tutkassa erottaa.

Kuinka pitkään voi näytellä ennenkun leimataan hulluksi? O_o

Älkää ihmiset turhaa miettikö elämäntarkoitusta.. Sellaista ei olekaan. Tää on vaan pikavisiitti,joka päättyy kaikilla vaan aikanaan. Ja tärkeintä on tuhlata aikansa täällä itselleen mieleisellä tavalla. Antakaa myös toisten elää omalla tavallaan. Oma reviiri kaikille!

Mum...I don't know how to make you to understand. Mum, I'm not anymore that happy little girl I used to be. I'm not the girl who walked across the fields,wearing a green dress and smiling. Now I'm wearing black. My cheeks aren't red like strawberries,like you used to say. My face is pale and my skin is as white as a snow. Mum... I'm tired, you have already seen it in to my eyes. Mum... I want to hug you and tell you that I never wanted to hurt you like this. But I need to rest.

Somebody turn the lights off.
Sometimes my eyes are hollow and sleepy
Somebody turn the lights down.
Sometimes my skin wishes I was somewhere else
Somebody turn the lights off.
Sometimes the only way out is back in.
Somebody turn the lights down.
Click click click in the night.

Sometimes I turn the lights off and close the curtains,
'cuz I like the dark, I'm a lonely person.
And it's seems like my only friends are the TV, Maxim and FHM.
That's why I drink 'till I pass out think 'till I black out.
or watch Jay Leno 'till I crash out.
It's like this whole world's consumed on some Pink Floyd shit,
dark side of the moon, singing:
- We don't need no education. -
'cuz my life's like poltregeist,
it sucks me in and I can't change the station.
- We don't need no thought control. -
And I try to really sleep as my life repeats,
like I'm trapped in a rerun of my own show.

So somebody turn off the lights. Turn these lights off.
So somebody show me you're there, and turn these lights on.

Do you mind if I flick this light switch?
'cuz I don't want you to see me like this.
I'm not normal I'm a different creature.
You don't like me, I don't like me either.
I keep seeing things that I can't resist.
Got a girlfriend that barely knows I exist.
Or maybe it's the Lithium I'm on,
while I punch through crunch like Nirvana's song, saying:
- I feel stupid, and contagious. -
'cuz everytime I shut my eyes, I see angels with dirty faces.
- Here we are now, entertain us. -
Now my life's got me seeing death,
like I'm back with the three witches of Macbeth.

So somebody turn off the lights. Turn these lights off.
So somebody show me you're there, and turn these lights on.

Taas SE otti musta kiinni,ei suostu päästää irti. SE olen minä itse,mutt SILLÄ on oma mieli. SE nakertaa mua sisältä,käyttää mun heikkoutta ravinnokseen. Näin SE vahvistuu ja minä heikkenen. SE kasvaa ja minä kuihdun. SE on mun ainut ystävä,SE joka ymmärtää.SE auttaa mua kestämään tätä pahaa maailmaa. SE on huonoa seuraa josta äiti aina varoittaa. Silti tapaan SEn salaa ja SE on mun luona aina kun oon yksinäinen.Mä tarviin SITÄ ja SE tarvitsee mua,koska mä annan SILLE kodin ja elämän.Olen kyllästynyt siihen,en jaksais SEn seuraa.Haluisin sanoo ett kasvettiin erilleen,mutt se olis valetta ja SE tietää sen ja minä tiedän sen. SE pitää mua kädestä kun kukaan muu ei sitä tee. SE silittää mun päätä ja sanoo ett joskus ME ollaan vielä jotain. Joksus taidan rakastaa SITÄ. Joskus vihaan,koitan kaivaa SEn ulos minusta puukottaa SITÄ,raadella SITÄ. En voi. SE vaan itkee,SE ei kuole. SE on osa minua. SE OLEN MINÄ.

"selviit ihan mistä vaan",niin ne sanoo,ne jotka luulee näkevänsä mun pään sisään. Itte en niin varma tuosta voisi olla. Ei kukaan voi koskaan tasan tietää milläkeinoin mie oon tähän mennessä jaksanu hengittää. Vieläkään tosin en kulje omilla jaloillani. Mua kantaa resepti lääkkeet ja ilman niitä kaadun taas. Elän jokapäivä sen pelon vallassa ett kemikaalitkaan ei riitä tekohengitykseksi.

JA oli muuten pirun kivvaa. Vaikka ihmiset ympäriltä lähtikin sinne tänne ja veikkaseni hävisi myös liian monta kertaa,niin onneksi rokkikansa on aina yhtä sosiaalista ja mukavaa porukkaa. Otetaanko vuoden päästä uusiksi??..no TOTTA HELEVETISSÄ!!!!