IRC-Galleria

On pimeää, ja tuuli puhaltaa hiukset kasvoilleni. Tähdet tuikkivat taivaalla saaden silmäni kyyneltymään. Ne ovat niin kauniita ja vapaita, niillä ei ole maallisia murheita pärjätä elämässä, ne vain ovat, melkein ikuisia. 'Voisinpa minäkin elää vapaasti, ilman pakollisia velvoitteita', ajattelen.

Joka päivä herään ennen kukonlaulua, herätän laiskat mieheni napakalla huudolla ja jos ei muu auta, potkulla persauksiin. Lähetän heidät linnan muureille vartioimaan, vaikka he nurisevatkin tämän olevan Rauhan Aikaa. Lopetan mutinat heti alkuunsa ja lähetän vastarannan kiisket virkistävälle lenkille linnan ympäri - täysissä varusteissa. Tarkastan, että miehet ottavat vartiopaikkansa ja alkavat tarkkailla ympäristöään. En salli minkäänlaista laiskottelua. Kerrankin löysin osan heistä pelaamassa niin rentoutuneena, etteivät he edes kuulleet minun tulevan taakseen. Kun he viimein huomasivat minut, he hätkähtivät säikähtäneinä, sillä he tiesivät mitä tuleman piti.

Vaikka olenkin miesteni keskuudessa pidetty, se ei johdu siitä, että olisin lepsu. Päinvastoin, olen kaikkea muuta. Kuninkaallisen perheen suojeleminen on päätehtäväni. Tehtävä, jonka katkeran kalkin olin jo kerran juonut. Kolme parasta miestäni, kuolleet ja epäonnistuneet. Prinssi Eiar, kuollut. Syytän itseäni. Miksi en kaksinkertaistanut vartiota, kun tiesin linnaan tulleen lähettilään saattueineen? Miksi en itse ollut sinä yönä vartioimassa prinssini ovea? Minun olisi kuulunut kuolla puolustaen prinssiäni, mutta kohtalolla on pitkät kourat, jos näin voimme sanoa.

Olin sinä iltana ollut tarkastamassa kaupungin itäpuolta, sillä minulle oli raportoitu siellä kukkivasta rikollisuudesta, juuri alkunsa saaneesta. Viski Veikkonen ja Kynsi-Mack olivat perustaneet Varkaiden killan, ja värväsivät yksinäisiä pitkäkyntisiä riveihinsä, aikoen puhdistaa Tyodan rikkaat rikkauksistaan. Tietysti juuri sinä iltana sain päähäni lähteä rikollisten perään, ja prinssini kuoli. En edes saanut heitä kiinni, joten matkani oli yhtä tyhjän kanssa.

Kun palasin takaisin linnaan, löysin kuolevan Eiarin lattialta makaamasta, kuoleman kietoessa tummaa kaapuaan hänen ylleen. Hän kuoli syliini, enkä voinut estää kyyneleiden tulvahtamista silmiini. Pakotin kuitenkin itseni ryhdistäytymään, en voinut olla heikko, minun täytyi selvittää salaliitto, joka prinssiäni oli kohdannut. Minun täytyi olla esimerkkinä rykmentilleni, kannustaa heitä parempaan työhön. Sisimmässäni tunsin olevani syyllinen tähän. Kun näin kuningattaren itkevän poikansa ruumiin yllä, tuntui kuin minunkin kylkeeni olisi isketty kylmää terästä. Olin pettänyt heidät kaikki, en ollut kyennyt pitämään heitä turvassa. Prinssini oli surmattu omaan huoneeseensa!

Lähdin huoneesta niin pian kuin oli säädyllisesti mahdollista kaksinkertaistaen muiden kuninkaallisen huoneen jäsenten vartiot. Lähetin partioita kuulustelemaan ja etsimään epäiltyjä. Vapisin kävellessäni linnan suurten ovien läpi, ulos vapauteen, siunattuun pimeyteen, joka peitti kyyneleeni.

Kyyneleet valuvat nyt vapaasti kasvoillani, tuijottaessani taivasta, tuota miljoonien kimmeltävien jalokivien verkostoa. Karjahdan tuskasta ja itseinhosta ja painun polvilleni ruohikkoon. Itken katkerasti. Miksi maailma on näin julma? Itkuni yltyy ja alan vapista.

"Voi kapteeni Farrael, nouskaa ylös!" kuulen äänen takaani.

Tällä kertaa se olen minä, joka on yllätetty, eivätkä mieheni. Nyt tiedän miltä se tuntuu. Nousen hitaasti jaloilleni, enkä yritä peitellä kyyneleitäni. Kuningattareni katselee minua myötätuntoisena, ja kiroan hiljaa mielessäni. Olihan menetys kuningattarelle paljon suurempi, miksi siis kuvittelen kärsiväni enemmän? Pyyhin kyyneleeni hänen ojentamaansa silkkiseen nenäliinaan, jota koristavat kirjaimet "E.E", eli Ertha Ea'Marradon. Ojennan liinan takaisin sanaakaan sanomatta, osaamatta ilmaista tunteitani. Seistyäni tovin paikallani uskallan jälleen kääntää katseeni tähtiin. Tunnen kosteuden kerääntyvän silmäkulmiini, ja pyyhkäisen kädelläni silmiäni. Kuningattareni tarttuu käteeni ja estää sen.

"Anna surusi tyyntyä, itke tuskasi pois", hän kuiskaa kyynelehtien, "Katso tähtiä, sillä ne tietävät totuuden".

Siinä me seisomme, kuningattareni ja minä, alhainen kapteeni, katselemassa tähtiä yötaivaan alla. Kylmä viimakaan ei pakota meitä perääntymään sisälle takkojemme ääriin. En tiedä kuinka monta tuntia me siinä seisomme, yhä ylös tuijottaen, mutta pian kuningattareni tarttuu jälleen käteeni ja alkaa johdattamaan askeleitamme kohti linnaa. Olen itkenyt niin paljon, että tuntuu, että kyyneleet viimeinkin alkaisivat tyrehtyä. Saan itseni hallintaani, juuri kun eroan kuningattarestani palatakseni kasarmille. Minun täytyi pysyä kasassa - mieheni yhä uskoivat minuun. Lepää rauhassa prinssi Eiar Ea'Marradon, lepää rauhassa.

Kirjoita listaan !6! kaverisi nimeä ja käy kysymässä oraakkelilta (http://www.lintukoto.net/viihde/oraakkeli/) kuka (nimi tähän) on?

1.Ansku - Se josta äitisi sinua varoitti.
2.Suvi - Se nätti tyttö Anttilan alusvaatemainoksesta.
3.Jenni L. - Salaisen hallituksen ylin virkamies, jonka palkkaluokkka on A31. (haha, agentti 700!)
4.Nina - Sulho.
5.Satu P. - Naapurin kiltti setä.
6.MARJA ^^ - Se, jolta homma hoituu.

jaa'a.. kaikkee sitä teistä paljastuukin ;o
valihin sellasia joilla on kuvat galleriassa :D

severus takoi päätään seinään. nyt saattanette ihmetellä miksi hän tahtoi tieten tahtoen satuttaa seinää? noh, kaikki alkoi siitä, kun hän oli kuullut toisten professoreiden puhuvan. he olivat olleet närkästyksissään seinän moitteettomuudesta, se oli heidän mielestään turhan fiini niin rasvahiuksiselle miehelle kuin severus. tämän kuullessaan liemimestari hiippaili sävyisästi pois, mutta ajatteli raivoissaan: "mutta minähän kylven lähes joka kuukausi!" mutta kuten tunnettua, severus oli viileä mies ja hän päätti olla välittämättä mokomista.. "barbaareista!" liemien opettaja hihkaisi ääneen sellaisella desibelitasolla, että kaksi juuri postia tuovaa pöllöä tipahti lattialle järkyttyneiden oppilaiden silmien eteen. hän myöskin sai osakseen ihmetteleviä katseita. mitä hemmettiä tämä oikein on? eikö hän saisi edes sanoa mitään, saati omistaa kauniita, mustia seiniä, jotka olivat kuvitettu hopeisin sydämin?

severus päästi miltei kuulumattoman 'imffpf' äänen ja tömisytteli läpi sankan oppilasjoukon, joka hajaantui salamannopeudella hänen edestään muodostaen hänelle eräänlaisen kujan. kunniakuja, juomamestari ajatteli ja tunsi ylpeyttä itsestään. vielä hän sentään osasi käyttää 'jäätävää katsettaan jota-ei-kukaan-käynyt-uhmaamaan'.

kävellessään kohti asuntoaan, sattui eräs valitettava kömmähdys, ja liemimestari kaatui eteensä ilmiintyneen kotitontun päälle litistäen sen melkein pannukakuksi. severus nousi, ja vilkuili ympärilleen. eihän kukaan vain nähnyt? huh, onneksi paikka oli typötyhjä lukuunottamatta kotitonttua, joka leperteli sekavia sormilleen.

"sinähän et kerro tapahtuneestä mitään, kellekään, tai uutan sinusta matami pomfreylle lääkettä naisen vaivoihinsa", severus kimitti uhkaavasti.
tonttu nyökytteli nyökyttelemistään, ja severuksesta näytti, että pää pian tippuisi hartiolta mikäli tuo meno jatkuisi. hän ei välittänyt, sehän oli vain ruikuttava, isokorvainen mato.

hän pääsi tyrmien oviaukolle sen enemmittä hankaluuksitta ja lausui itse asettamansa salasanan: "perviosus", joka oli hänen keksimänsä loitsu, jolla pystyi varastamaan alushousut kenen tahansa jalasta tämän edes sitä huomaamatta. kukaan luihuisista ei kuitenkaan tiennyt, että tämä oli loitsu, muuten he olisivat varastaneet jokaikisen rohkelikkotyperyksen alkkarit alta aikayksikön. severus huokaisi ja painui asunnolleen. aivan tahtomattaan hänen silmänsä kiinnittyivät mustaan, hyvinhoidettuun tapettiin. piru vieköön niitten homojen sanat!

itsepäisesti hän kieltäytyi tuijottamasta enää sekuntiakaan seiniään, vaan yhdellä sauvan viuhahduksella vaihtoi lucce puh - alkkarinsa jalkaansa ja kiipesi suureen pylvässänkyynsä uinumaan. hän yritti pakottaa silmänsä kiinni, ja takertua unen ihanaan tiedottomuuteen. ja kas kummaa, sepäs onnistui. severus hulvahti suoraan uneen, jota hän ei halunnut nähdä. kaikki professorit olivat hänen asunnollaan ja huutelivat törkeyksiä verhottuina kohteliaisuuksiin, katsoen koko ajan seinää. he silittelivät silkkihansikkain mustaa tapettia, pyyhkivät pölyt ja jopa suutelivat sitä hellästi. he pyytelivät imelästi severusta tulemaan mukaan, olihan se sentään hänen seinänsä! silloin liemimestari heräsi säpsähtäen. hänen katseensa kiinnittyi seinään, uudemman kerran. tällä kertaa hänen katseensa oli miettiväinen.
kenties seinälle tosiaan _voisi_ tehdä jotakin? se totta vieköön oli tylsä, kun sitä tarkemmin ajatteli. ja nuo moukatkin jättäisivät hänet rauhaan jos vaikka osakin seinästä olisi erilainen.

severus sai idean. hän kaivoi kenkälaatikkonsa sänkynsä alta, ja avasi sen. hän ihaili hetken kaikkia noita erikoisia alushousuja, joita sinne oli vuosien saatossa kertynyt. hän näet päätti hakata ne vasaralla seinään kiinni, käyttäen joitakin jästien 'nauloja'. juomamestari otti hellästi voldemortin mustat silkkiset boxerit käteensä ja nuuhkaisi kokeilevasti. kyllä... ominaishaju oli vielä tallella. severus näet tunnisti housut hajun perusteella, ja löytäisi ne kilometrien päästä jos joku sattuisi varastamaan ne. hänellä oli erittäin tarkka hajuaisti.

jostakin kaappien uumenista severus löysi paketin nauloja, mutta vasaraa hän ei mistään löytänyt, eikä tähän aikaan halunnut enää lähteä mistään muualta sitä etsimään. mikä neuvoksi? patti hänen otsassaan muistutti konfliktista kotitontun kanssa. kenties sitä voisi käyttää vasaran asemasta?

severus asetti alushousut sopivalle paikalla seinään. hän pukkasi päällään eteenpäin. terävä, tykyttävä kipu viilsi hänen päätään, mutta se ei oikeastaan tuntunut pahalta. päinvastoin, sehän oli kuin suoraan isä vainaansa somasta pikku kätösestä. severus hakkasi päätään seinään kunnes sai naulan upotettua seinään. hänellä oli kerrassaan mahtava olo. päätä särki, mutta iho oli vielä moitteettomassa kunnossa. severuksen valtasi halu vahingoittaa itseään, ja hän haki toiset alkkarit ja jatkoi hakkaamistaan. pian veri virtasi otsahaavasta, joka sävytti hieman mustaa seinää. oivoi kuinka kaunista, severus pohti hakkaamisensa lomassa. kello oli jo paljon kun severus lopetti hommansa ja painui petiin. huomenna hän ripustaisi lisää housuja seinille.

~

sdgsdg. öyöyöö. paska.

Jos luet tätä, jos silmäsi liikkuvat juuri tällä hetkellä näiden sanojen yli, ole kiltti ja kirjota kommentti, jossa on muisto susta ja musta, vaikka emme edes puhuis usein. Se voi olla iha mitä tahansa haluat - hyvää tai huonoa. Kun olet tehnyt tämän, laita tämä omaan päiväkirjaasi ja ylläty (tai kauhistu) siitä, mitä ihmiset muistavatkaan susta.

Persoonallisuutesi muistuttaa seuraavaa kodinkonetta:


Silitysrauta

Olet sisäinen tulisielu, vaikka ulospäin näytätkin herkästi viileältä. Jos joku sattuu tulemaan luoksesi väärään aikaan, saattaa heiltä palaa näpit. Et välttämättä kaipaa suuria joukkoja ympärillesi ja viihdyt itseksesi varsin hyvin, mutta jos menet juhliin, menet sinne tyylillä.
Olet tarkka työssäsi ja yleensä jälki on erittäin siistiä. Paneudut työhösi antaumuksella.

"turha pyristellä vastaan", kuiskaan pehmeästi uhrilleni, joka ynisee vasten hansikastani ja riuhtoo kuin kuvittelisi pääsevänsä irti.

saaliini tietää sanani todeksi ja lopettaa tempoilemisen. hän retkahtaa rennoksi otteessani ja tuijottaa transsinomaisesti keltaisia silmiäni, jotka ovat vaalenneet ilmoittaen suuresta nälästäni, suuremmasta kuin mikään muu aikoihin. hänen suunsa avautuu hieman ja paljastaa pienet, valkoiset hampaat.

mikäs sen somempaa, ajattelen huvittuneesti ja paljastan omani.

hymähdän, kun uhrini sulkee suunsa ja kirkaisee kauhusta kuin pallinsa vetoketjun väliin jättänyt houkka. muistelen kuinka eräs palvelijoistani oli tehnyt joskus niin. typerä mies.

hätkähdän hereille ajatuksistani, kun uhrini käyttää tilaisuutta hyväkseen, riuhtaisee itsensä irti höllentyneestä otteestani ja kipittää kuin lyllertävä sika pakoon. kuvitteleekohan tämä oikeasti pääsevänsä karkuun ammattiinsa vihkiytynyttä vampyyria? kerrassaan naurettavaa. pudistelen päätäni ja ja siirryn valonnopeudella saaliini eteen. hän huudahtaa ja kääntyy takaisin mitä sorkiltaan pystyy, mutta kuten tunnettua, siathan päätyvät lopulta juhlapöytään.

hypähdän jälleen uhrini eteen ja tartun tätä kurkusta estäen enemmät hölmöilyt. silti uhri rimpuilee kuin henkensä hädässä. ajatus tuo viileän hymyn huulilleni. miten hyvin tuo vertaus sopikaan tähän tilanteeseen! ah, mutta kuinka ollakaan, kenties leikin hänellä vielä hieman ennen ateriaani?

vapisen, enkä kykene pidättelemään itseäni, vaan upotan kulmahampaani tuohon houkuttelevaan kaulaan. juon kunnes ihminen rojahtaa maahan. irvistän inhosta katukivien muuttaessa väriään ruumiin tahriessa tietä. en koskaan voi olla värähtämättä nähdessäni likaa läänissäni, mutten voi enää asioiden kululle mitään. aika tekee tehtävänsä, olen "kuollut".

hypähdän katolle ja juoksen kevyesti kohti kartanoani, joka sijaitsee ihmisten pelkäämillä "kirotuilla" mailla. hymähdän. nuo maat olivat kerran valtakunnan kukoistavimmat. niitten kauneutta ei kukaan ne nähnyt voinut kiistää. kerran minä, kreivi tomas von friedrich, hallitsin täällä, läänissäni. olin suosittu, pidetty ja ihailtu. kun pidin juhlat, itse kuningas katsoi asiakseen saapua sinne minua tapaamaan. kuningas oli itse asiassa serkkuni pojan pikkuserkku, mutta se tuskin vaikutti asiaan paljoakaan. olimme liiketuttavia. puuvilla-alalla, joka oli siihen aikaan kannattava sijoitus, ja teimme usein yhteistyötä.

huokaisen, kun muistan kuinka elämä oli ollut mukavaa ja helppoa. onneksi sentään kartanoni on jäljellä, kukaan ei ole uskaltanut purkaa korppikartanoa, jonka katoilla korpit pesivät vuodenaikaan katsomatta ja nokkivat tunkeilijat armottomasti rei'ille.
vaikka se onkin lahonnut tietyistä osista, itä-siiven olin pitänyt priimakunnossa, ainakin sisältäpäin. ja tietenkin kellarini, siellä arkkuni, ja siis nukkumapaikkani oli nykyisin, ja oli ollut jo monta sataa vuotta.

hypähdän katonreunan yli toiselle katolle ja katsahdan alas. näen paremmin, sillä juuri nauttimani veri on parantanut aistejani. myös silmieni väri on muuttunut vaaleankeltaisesta enemmän kultaan vivahtavaksi. kadulla kävelee yksinäinen mies pää painettuna maahan. hän kävelee hitaasti, laahustaa haluttomasti eteenpäin. hän ei välitä edes tuulen mukana lentävästä lehdestä, joka läiskähtää hänen naamaansa, eikä tihkuttavasta sateesta, joka on niin tyypillistä englannissa. se ei ainakaan koskaan muuttuisi, kuluisi aikaa kuinka paljon tahansa, mietin.

ymmärrys läikähti sisimmässäni. miehestä elämä on yhtä kurjuutta, sen näki hänen asennostaan, jonka erotin tarkoilla silmilläni. elämän piina on sanoinkuvaamatonta kestää.

teen päätökseni nopeasti. kreivinä ollessani minulla oli päätösvalta kaiken ja kaikken suhteen provinssissani, joten olin tottunut määräilemään toisia, jopa itseäni.

lennähdän miehen taakse ja kysyn tältä haluaako tämä päästä eroon maallisista murheistaan. mies ei edes hätkähdä ja sanoo, että mikäli hän olisi sen osannut tehdä, olisi hän jo tehnyt sen aikaa sitten. muuta lupaa en tarvitse, vaan upotan hampaani toisen kerran tänään ihmisen kaulaan, ja juon vähän aikaa, nautiskellen.

lopetan ennen kuin olen kerennyt tyhjentää miehen verivarastot. hän kaatuu polvilleen ja haukkoo henkeään. tartutin hänet, mutta hän kuolee verenhukkaan, jos ei pääsei sairaalaan tai jos lähistöllä ei ole auttamishaluista vampyyria. puren käteeni ja puristan siitä verta kuin rypäletertusta. käsken miehen avata suutaan kun tiputtelen veripisaroita sinne tänne. pian mies vahvistuu ja imee kättäni niin, että suoneni tuntuvat olevan kuin tulessa.

"nyt riittää!" huudahdan ja vetäydyn irti.

mies vapisee kuin horkassa ja muuttuu valkoiseksi. hän hengähtää viimeisen hengähdyksensä ja jää paikoilleen makaamaan. pian tämä kuitenkin avaa silmänsä. silmät ovat muuttuneet kullanhohtoisiksi. hänen ihonsa on lumenvalkea kuten omanikin. mies ojentaa kätensä ja kokeilee hampaitaan. tiedän mikä häntä mietityttää. eivätkö vampyyrit tunne kylmää? hänellä oli aikaisemin ollut kylmä kävellessään tihkusateessa ja tuulessa kadulla, nyt hän ei tunne mitään.

mies nousee ylös uudella ketteryydellä. hän on saanut vampyyrien normaalit erikoiskyvyt. ajan saatossa hänelle kehittyisi muita kykyjä, jotka ovat jokaisella vampyyrillä yksilölliset.
itse osaan lukea ajatuksia ja muuntautua mustaturkkiseksi sudeksi.

"saanen tiedustella millä nimellä sinua kutsutaan?" kysyn ja katson häntä silmiin.

mies tuijottaa ilmeettömästi takaisin ja sanoo olevansa zach.
ah. tämäpä mainiota. viimeksi kun tapasin zach nimisen, oli vuosi 1791, ja hän oli sentään hyvä palvelija.

"noniin zach, minä olen tomas. voit tulla mukaani, mikäli niin tahdot. kartanossani on hyvä kellari..."

zach nyökkää ja alkaa kysellä itsestään, meistä. tämä on tuttua minulle ja luettelen saman litanian kuin olen muillekkin luetellut, samalla kun kävelemme kohti kotiani.

~


... ... ... erittäin surkea tekele. .__.

severus hoippui ulos malfoyiden kartanosta. kyyti oli ollut kova, kuten lucius oli luvannutkin, ja yleensä niin siistit vaatteet olivat revenneet rinnuksista. jäljellä olevat riekaleet peittivät hädin tuskin alaruumista. severus toivoi että olisi voinut juosta alasti aamutaivaan alla, mutta ennen sitä riemua täytyi päästä pois malfoyiden mailta. niinpä hän ilmiintyi umpimähkään jonnekkin pois. persereikää pakotti, oli nihkeän hikinen olo, mutta severus oli tyytyväinen siihen, että oli sopinut vihanpitonsa. lucius oli kerta kaikkiaan kuuma pakkaus jos niin halusi.

hän repäisi kaavunriekaleet yltään, ja antoi tuulen soljua vartaloaan pitkin. tuuli kutitteli mukavasti, ja karvat saivat tuuletusta. mikä mahtava idea olikaan tulla tänne tasangolle, jossa kukaan ei koskaan käy, severus ajatteli nautinnollisesti ähkäisten, kun kuiva oksa lennähti tuulen mukana hänen anukseensa. hole-in-one, severus sanoi ääneen nauraen ja työnteli tikkua perseessään edes takaisin.

severuksen täytyi lopettaa sillä tikku oli katkennut hänen perseensä sisälle.
"voi perkele. painaa aika ilkeästi perseen sisäpuolta" hän mutisi ja yritti haroa tikkua ulos.

severuksen puuhat keskeytti jutustelu, joka kantautui hänen korviinsa. se muistutti severuksen mieleen, että hän oli alasti jästialueella työntelemässä sormiaan perseessään. erittäin noloa. hän lähti juoksemaan tikku yhä tiukasti perseessään, mutta minne mennä? tämä oli aavikko eikä täällä ollut mitään suojaa, paitsi pitkä, harva heinikko.

hän yritti juosta mahdollisimman hiljaa, mutta tikku perseessä painoi häntä, ja hypähtäessään kuopan yli se satutti aivan liikaa että olisi voinut olla hiljaa. severus huudahti vaimesti, mutta jästit kuulivat sen silti. äänet aloivat lähestyä ja severus alkoi saada selvää mitä he sanoivat toisilleen.

"tuolla on varmasti jotain! minä kuulin sen! jos se on joku villieläin? omg, jos se tappaa meidät! mutta jos se ei ole eläin... entä jos se on ufo? eikö sinuakin kiinnostaisi käydä katsomassa mikä siellä meluaa? ei se eläimeltä kuulostanut. niin mutta.." näin älykästä oli jästien keskustelu, severus tuumi ivallisesti. eläinkö muka? siitä hän sai idean ja päätti naamioida itsensä apinaksi ja pelotella nuo karmaisevan typerät jästit takaisin niille neljällä pyörällä liikkuville laatikoilleen.

hän nyhti ruohoa kouriinsa, tarttui taikasauvaansa ja muutti ruohot turkiksi. turkin hän taas yritti liimata ihoonsa, mutta severuksella oli vain puuliimaa, eikä se toiminut hyvin hätätilanteissa.

severus oli joten kuten valmis naamioinnissaan kun jästit olivat päättäneet tulla katsomaan metelin aiheuttajaa. voi salois'n pallit! en ole vielä valmis, severus kirosi mielessään. "turkki" roikkui liian pitkänä, eikä sitä ollut joka paikassa. hän oli kerennyt vasta verhota etumuksensa ja perseensä. severus päätti taas juosta karkuun, mutta ihmiset olivat liian lähellä siihen. hän viskasi kiven jästien taakse heinikkoon. se päästi pienen "thump" äänen ja jästit pyörähtivät ympäri. silloin severus päästi huudon jonka kuvitteli kuulostavan raivotautisen apinan ääneltä, ja juoksi keskeneräisessä asussaan kohti ihmisiä.

ihmiset juoksivat karkuun, joskin severus näki heidän epäuskoiset ilmeensä. alkuihminen!! no voi sun saakeli! eivätkö ne uskoneet minun olevan raivohullu apinahumanoidi? severus kiihdytti ajotahtiaan, ja laatikot lähestyivät ihmisiä. tai ihmiset lähestyivät laatikkoaan, ihan miten halusi sen ilmaista.

severus sai heidät autolleen, ja kääntyi palatakseen tasangolle. ihmiset olivatkin älykkäämpiä kuin hän oli kuvitellut heidän olevan. heillä oli jokin tötterö kädessään, ja he painovat liipasimesta. tötteröstä lensi häntä kohti jokin kumma esine niin nopeasti ettei hän kerennyt väistää. ennen maailman sumenemista severus ajatteli että olipa pirskuleen hyvä että hän oli piilottanut sauvansakin perseeseensä.


~

oow :o sevvie ;D

lucius käveli malfoyiden kartanon puutarhassa. hänellä oli pitkä kynttilä kädessään. oli yö, ja lucius alkoi käydä kärsimättömäksi. severus oli jo puoli tuntia myöhässä. lucius ei ollut kärsivällinen mies, mutta hän oli mennyt lupaamaan dracolle, että 'antaisi liemienopettajalle kyytiä' tämän kuritettua poikaansa. niinpä herra malfoy oli kutsunut severuksen kartanon puutarhaan keskustelemaan poikaansa kohdistuneesta pilkasta. kun draco oli selittänyt asian hänelle, hänellä oli ollut muita asoita mielessään ja oli epähuomiossa luvannut uhkailla kalkarosta. mitä minä oikeen teen? lucius pohti ajatellessaan lapsuuden "ystäväänsä".

lucius ja severus olivat ystävystyneet puhdasveristen velhojen kekkereillä heidän ollessaan 4- vuotiaita. siitä lähtien he olivat olleet erottamattomia. luciuksen isä abraxas malfoy ei ollut katsellut ystävyyttä hyvällä, sillä hän oli itse mitä suurin homo, eikä sietänyt, että hänen pojastaankin olisi tullut sellainen, koska vaimon otto olisi silloin huomattavasti hankalampaa. abraxas sai tahtonsa läpi ja sopi salois'n, severuksen isän, kanssa poikien erossa pitämisestä.

vuosien kuluessa lucius oli unohtanut jo severuksen ja heidän läheisen ystävyytensä, mutta kun hän oli täyttänyt 11 vuotta ja matkustanut ensimmäiseksi vuodekseen tylypahkaan, hän huomasi odottavansa severuksen näkemistä. millainen hän olisi nyt? olisiko hänellä yhä ne silkinpehmeät mustat hiukset? lucius ei nähnyt severusta ensimmäisenä koulupäivänään, vaikka kuinka toivoi. severus oli näet sairastunut keuhkokuumeeseen ja oli nyt pyhässä mungossa hoidettavana. lucius kätki pettymyksensä tyynen ulkokuorensa alle ja rääkkäsi kovemmin alice longbottomia.

noin kuukauden kuluttua severus pääsi kouluun. hänet lajiteltiin luihuiseen, kuten luciuskin. luciuksen mielessä lenteli ajatuksia ristiin rastiin. huomaisiko severus hänen uudet korvakorunsa? severus oli huomannut, hän oli huomauttanut niiden sopivan hänen hiuksiinsa, ja lucius oli melkein punehtunut. onneksi niin ei päässyt käymään, mutta kiitokset kohteliaisuudesta olivat aika tökkivät. niin, siitä oli hänen ja severuksen suhde saanut uutta potkua ja virikkeitä kehittyä vakavammaksi.

kun abxaras sai tietää siitä mitä hänen poikansa teki salois'n pojan kanssa, hän kielsi sen ankarasti, vaikka tajusi,että pojalla oli vain samat taipumukset kuin hänelläkin oli ollut tuossa iässä. seitsämännelle luokalle asti lucius oli ollut luihuisten kuningas, kaikki tytöt palvoivat maata hänen jalkojensa alla, mutta kukaan ei saanut hänen sydäntään sykkimään, kuten vain severus sai. lucius luuli, että asiat jatkuisivat näin, että hän olisi umpihomo, mutta sitten hän tapasi narcissan.

narcissa oli kaunis vaaleahiuksinen tyttö, jonka silmät säihkyivät taivaan sinisinä ja ylväs ryhti kertoi puhadsverisyydestä. lucius oli myyty. päästyään koulusta hän kosi narcissaa, koska tiesi, että hänen oli kuitenkin kosittava jotakuta, koska malfoyiden suvun tuli jatkua, ja niin he menivät naimisiin eräänä kauniina kesäpäivänä kahden rikkaan suvun keskellä iloiten.
silti lucius tunsi jotain puuttuvan. se "jokin" oli severus.

severus oli se ainoa asia joka vaivasi luciuksen avioliitoelämää. herra malfoy unohti severuksen tahdonvoimallaan, mutta dracon synnyttyä himon liekit narcissaa kohtaan sammuivat, ja lucius alkoi jälleen uelmoida severuksesta. siitä lähtien hän oli pitänyt yhteyttä severukseen ja he olivat tavanneet epävirallisesti suvun pirskeissä luutakomeroissa.

"severus, olet niin kaunis", lucius kuiskasi erään heidän yhteisen hetkensä jälkeen:"en tiedä kuinka eläisin ilman sinua."

"lucius. sinun pitäisi kiinnittää enemmän huomiota vaimoosi kuin minuun. tämä ei ole enää turvallista, jos hinttisektorin poliisit saavat tietää, että petät vaimoasi kanssani, he pidättävät sinut", severus sanoi kuin olisi lausunut ulkoaopeteltavaa runoa.

lucius hätkähti, mutta kovetti itsensä ja sanoi kylmästi, että olikin vain käyttänyt severusta hyväkseen, ja sai palkinnoksi typerän järkyttyneen ilmeen. silmät epäuskoisina severus poistui huonesta niin nopeasti kuin oli kaapuihinsa sotkutumatta mahdollista, ja varasti sivussa lojuvat silkkiset vihreät alushousut. luciuksesta oli ikävää valehdella severukselle, mutta juomamestari oli satuttanut häntä niin pahoin, ettei hän voinut hillitä itseään.
tapaus jätti syvät jäljet luciukseen.

lucius liittyi kuolonsyöjiin, ja hänestä tuli kylmä, kova mies, joka ajoi aina omaa etuaan. draco sai kasvaa ilman rakastavaa isää, ja narcissa sai kärsiä miehensä oikuista.
luciuksen ja severuksen välit olivat alkaneet parantua hitaasti liemimestarin liittyessä voldemortin joukkoihin, mutta ylpeät miehet eivät taipuneet. liika ylpeys esti tekemästä aloitetta ystävyyden henkiin herättämiseksi.

vuodet olivat kuluneet, ja nyt hänen 16- vuotias poikansa draco oli saanut hänet lupaamaan, että pitäisi severukselle puhuttelun kurjasta kohtelusta, josta draco oli saanut kärsiä. liemimestari oli näet varastanut hänen boxerinsa lopetettuaan rangaistuksena käyttämänsä kidutuksen. pieni virne mutristi hetken kivikasvoisen velhon piirteitä, mutta hävisi samantien.

yö kääntyi jo aamuyöksi ja lucius kääntyi kävelläkseen takaisin kartanoonsa.

"lucius."

yksi sana tuolla matalalla äänellä lausuttuna sai luciuksen pyörähtämään ympäri ja tuijottamaan suu auki. severus oli muuttunut niistä ajoista, tosiaankin. hänen hartiansa olivat yhä luisevat,mutta luiden joukossa oli myös lihasta, joka sai hänet näyttämään harteikkaammalta, hiukset olivat muuttuneet kiiltävistä rasvaisiksi limaklönteiksi ja vaatteet olivat vaihtuneet metsänvihreästä mustaan.

severus tuijotti luciusta yhtäläisen hämmennyksen kourissa. miehet tuijottivat toisiaan hetken ennen kuin syleilivät toisiaan 15 vuotta kestäneellä kaipuulla. he riippuivat toisissaan kuin kärpäset liimapaperissa. lopulta he kohottivat yhtäaikaa katseensa.

"annatko anteeksi?" he molemmat mökelsivät yhteen ääneen ääni käheänä pidätetystä toiveesta.

he tuijottivat hetken toisiaan. suupielet alkoivat nykiä ja pian he nauroivat maha kippurassa pihanurmella. kaikki oli anteeksi annettu.

lucius johdatti severuksen sisemmälle kartanoon, ja lupasi antaa tälle poikansa puolesta "kyytiä".

~

VANHA. hihi. tungin silti :o

niin, tein luciuksesta bin. aika cute ;D ja niille jotka eivät tiedä: lucius malfoy on ökyrikas puhdasverinen velho, joka on ultimate eevil. joka tarkoittaa, että tämä mies on pahis, vaikkakin omaa kauniit ja pitkät platinanvaaleat hiukset. noh, severus taasen toimii tylypahkassa juomamestarin asemassa, ja hän on puoliverinen, eli hänen äitinsä oli noita, sukunimeltään prince, ja isänsä jästi snape. severus alkoi kutsua itseään puoliveriseksi prinssiksi, ja kirjoitteli teini-iässään omakeksimiään loitsuja ja kirouksia oppikirjoihinsa. hän on aina ollut synnynnäinen lahjakkuus liemissä, vaikkakaan hän ei koskaan ollut suosittu koulussa. njaah, tarinani, on tietysti täyttä potaskaa, rowling omistaa hahmot, minä muun, mutta noinhan olisi voinut käydä joskus? olihan severus sentään malfoyiden perheystävä, ja dracon tukihenkilö koulussa. hmm..

xar heräsi ja venytteli makeasti. hän oli saanut kerrankin nukutuksi, ja hän tunsi olonsa erittäin virkistyneeksi verrattaessa edellisvuosien unettomuuteensa. hän nousi sängystään, mutta tunsi päänsä raskaammaksi kuin se oli yleensä. mitä ihmettä? hän nosti kätensä koetellakseen päätään, ja huomasi, että hieno untuvatyyny oli tarttunut hänen pukinsarviinsa. voi ei, hän ajatteli. taas yksi tyyny pilalla. xar heitti sen huoneen nurkkaan toisten tuhoontuneiden tyynyjen joukkoon ja viis välitti siitä höyhenvanasta, joka pursusi sarvensa tekemästä reiästä ja levisi lattialle. hän lausui sanan ja hänen yöpukunsa muuttui hienoksi mustaksi kaavuksi, joka lainehti hetken hänen ympärillään. kaapunsa taskusta hän kaivoi esille erään vanhan herätyskellon, joka oli hänellä porttiavaimena tarterukseen, ja aktivoi sen. hänen täytyi päästä näkemään herransa.

xar asetti punaisen herätyskellon romun lattialle välittämättä roinasta, jota oli kertynyt ryöstösaaliidensa yhteydessä. hän oli puoliksi demoni ja puoliksi ihminen, ja koska hänen ihmispiirteensä pyrkivät useimmiten esiin, hän oli vuokrannut kaupunkiasunnon los angelesista ja oli asettunut sinne. sen tähden hän tarvitsi porttiavainta vieraillakseen toisella olemassaolon tasolla, joka oli hänen toinen kotinsa.

portti avautui räsähtäen keskellä hänen makuuhuonettaan. se pyörteili hetken punaisena, mutta asettui sitten ja näytti hänelle maiseman tarterukseen, joka oli erilaisten demonien tyyssija. heti portin avauduttua monet erikokoiset ja näköiset kourat yrittivät kammeta oikeaan maailmaan, he olivat nälkäisiä, he tahtoivat tuhota ja kiduttaa näitä kurjia ihmisolentoja. xar oli voittanut tuon alkukantaisen tuhoamisviettinsä, ja pystyi olemaan samassa huoneessa ihmisen kanssa repimättä tätä palasiksi, toisin kuin raa'at sukulaisensa. hän vilkaisi portin kahtia halkaisemaa yöpöytää ja kohautti olkapäitään. onneksi sentään sänky oli säästynyt tuholta. hän astui portista työntäen samalla isommat demonit tieltään. demonit kunnioittivat häntä; hänellä oli enemmän harkitsemiskykyä ja älyä laatia nerokkaita suunnitelmia ja maagista voimaa voittaa kuka hyvänsä noista kurjista sukulaisistaan, sillä hänen isänsä oli ollut mahtava arkkimaagi, jonka succubus oli vietellyt. xar syntyi tarteruksessa, ja pian hänen syntymänsä jälkeen hänet määrättiin erään drowjumalan palvelukseen. juuri nyt hän oli matkalla sovittuun tapaamiseensa varkaiden jumalan, vhaeraunin kanssa.

vhaeraun odotti tyynesti valtaistuinsalissaan. hän istui valtaistuimellaan rennosti, ensimmäinen jalka roikkui käsinojan päällä ja toinen ensimmäisen päällä. hän oli toisin sanoen hyvällä tuulella, ja xarin myöhästyminen ei haitannut häntä. nähdessään ykköspalvelijansa astuvan saliin, hän heilautti notkeasti jalkansa käsinojalta ja kohentautui tuolissaan. hän kiinnitti palavan katseensa vartijahenkiin, jotka olisivat kompuroineet peloissaan pois, jos heillä olisi ollut kiinteät jalat joilla kompuroida. nyt he tyytyivät vain sulautumaan pikavauhtia seinien läpi toiselle puolelle palatsia. xar käveli kahden metrin päähän herrastaan ja polvistui.

"kutsuitte minua, lordi vhaeraun?" hän kysyi nöyrästi ja piti katseensa maassa.

vhaeraun nyökkäsi, mitä xar ei tietenkään voinut katse lattiassa nähdä, joten nähdessään palvelijansa mitäänsanomattomuuden, hän ärsyyntyi tämän nöyristelyyn, joka toi hänen mieleensä sisarensa llothin typerät papittaret, ja heidän matriarkaalisen järjestelmänsä... lopulta hän karjahti:

"nouse ylös ja lopeta tuo pyllistely! aivan kuin en olisi ennen nähnyt sinua täällä, ethän sinä olekaan palvellut minua kuin 450 vuotta!" hän jatkoi lempeämmin, "nouse xar, ja anna täysi selonteko viimeisimmästä tehtävästäsi llothia vastaan."

puolidemoni totteli, pudisteli magmapölyä kaavustaan ja taikoi itselleen tuolin, johon istui kysyttyään ensin luvan herraltaan. hän alkoi kertoa kuinka oli soluttautunut drowiksi muuntautuneena akatemioiden päättöjuhlaan, ja murhannut siellä tulevat llothin papittaret ja muutaman miespuolisista asiaansekaantujistakin. hän kertoi kuinka matriarkka triel oli muuttunut punaiseksi naamaltaan heidän lämpöäaistiville silmilleen tämän tutistessa raivosta tapahtuman mennessä pieleen. samaan aikaan matriarkan veljen, gromphin hulttiovelhotytär oli keksinyt tavan viedä drowien magia yliseen yöhön, ja hän oli päässyt karkuun tuulenkävijä- medaljongin ja jonkun surkean iblithimiehen kanssa. xar kertoi kuinka oli seurannut heitä ruathymiin, odottanut heidän kaivertavan riimunsa ikivanhaan puuhun, ja heidän luovuttaessaan riipuksen oikeille omistajilleen, hän oli anastanut sen tuodakseen herralleen. viimein vhaeraunin lapset voisivat käyttää synnynnäistä magiaansa ylisessä yössä sijaitsevassa tukikohdassaan, joka heidän oli tätytynyt siirtää lirielin tuhotessa edellisen pääkallosatamassa. tai eihän hän ollut paikkaa tuhonnut, mutta heidän johtajansa kylläkin, joka musersi toisten drowien taistelutahtoa. niinpä xar oli asettunut henkiin jääneen porukan johtajaksi, ja luotsannut eilistraeen drowien teurastuksesta selvinneet vhaeraunin palvelijat erääseen synkkään metsään, joka sijaitsi kaukana kaikesta ja oli täydellinen paikka uudelle naamioherran ylisen yön tukikohdalle. sen jälkeen xar oli palannut ulottuvuuksiavääntävällä porttiavaimellaan los angelesin kotiinsa, ja nukkunut sikeästi puolitoista viikkoa putkeen.

vhaeraun kallisti päätään, ja hymyili vienosti.

"hienoa. missä tämä tuulenkävijä nyt sitten on?"

xar veti vyöltään pienen nahkaisen pussukan ja toi sen naamioherran kutsuvasti ojennetulle kädelle. vhaeraun avasi pussin ja kiljahti ilosta. hän alkoi tanssia sulavasti ympäri valtaistuinsalia, ja jostakin huoneeseen pelmahti synkkää, mukaansatempaavaa musiikkia, joka kajahteli seinistä. hän veti xarin mukaansa ja he tanssivat kuin mielipuolet tuossa mielipuolisessa valtakunnassaan, joka kuhisi demoneja ja karkotettuja henkiä. tuollaiset tunteenpurkaukset eivät olleet harvinaisia, xar tiesi. tämä loppuisi aikanaan, ja sitten alkaisivat suunnitelmat vhaeraunin maanpäällisen tukikohdan kasvatukseen.

~

öh. what can i say? kjäh. ees itte saa selvee tosta :o
vammasen kirjottamaa, vammasen vammasia ajatuksia jostain muusta, olemattomasta, joka joskus saa tuollasen vammasen tekstin muodon.

pultsareiden pultsari, hikisten miesten idoli, kuka on tämä likainen, tuoksahtava olento, joka valaisee huoneen kuin sata tulikärpästä iltayössä? kaikki ovat innoissaan kun lika-herbertti saapuu kouluun. herbertillä on oikein kauluspaita; hän on tietoinen idoliuudestaan ja ylpeilee sillä kaikkien nähden joka lisää toisten ihailua häntä kohtaan. tämä on kuin noidankehä. miksi kukaan haluaa ihailla jotakin noin inhottavaa?

~

kukaan ei kyl keksi tähän vastausta ;D