IRC-Galleria

Tämän päivän blogissa pohdin ihmisen kauneutta.

Itse uskon, että lapsi syntyessään ei ole vielä turmeltunut kasvattajiensa virheistä. Hän on turmeltumaton henkisesti ja fyysisesti. Jopa kaunis. Suvun henkinen perintö lankeaa vasta myöhemmin maksettavaksi kun lapsi kasvaa ja ikää karttuu.

Lapset ovat vanhempien lihaa ja verta, mutta myös henkinen peili. Heihin puretaan paha olo, ei selitetä käsittämättömiä tempauksia eikä anneta kasvaa heidän rauhassa ja rakkaudessa. Sen sijaan henkisen kuonan roskakippona lapset ovat mitä mainioimpia.

Lapsi ei ole enää turmeltumaton. Hän alkaa vähitellen inhota jopa vihata itseään. Kun olen näin surkea ja mitätön muutenkin, miksi panostaa mihinkään itseeni liittyvään? Vässykät vaeltavat loskaisilla kaduilla katse maassa. Suupieliltä ei tule hymyn häivää paitsi sitten kun kuulee naapurin epäonnesta. Kateus, synkkyys, negatiivisuus ja jopa viha saavat hyvän maaperän.

Onko tällainen ihminen kaunis? Hän tuskin pitää huolta itsestään tai lähimmäisistään. Negatiivisuus ja huono itsetunto varjostaa valintoja. Kaupassa tarttuu vihanneksien sijaan hipposäkki mässyä. Lihatiskiltä ei tartu koriin hyvää lihaa vaan einespuolelta E-aineiden kyllästämä epämääräinen tassu teurasjätteitä. Kaikki tietää mihin tämä johtaa. Kotona ihmetellään maailmaa telkun takaa. Ulos ei kannata mennä kun sataa. Harrastuksissa on vain ikäviä ihmisiä.

Väsynyttä. Ihmiset ovat negatiivisuuden kahlitsemia eivätkä näe paistetta risukasan takaa.

Kauneuden kaava on positiivisuudessa. Kurjuudessakin voi nauraa ja säteillä. Hymyilevät ihmiset ovat kauniita, sisältä ja ulkoa.

Hymyilkää!