IRC-Gallerian tietosuojakäytännöt päivittyvät 25.5.2018 vastaamaan EU:n tietosuoja-asetuksen (GDPR) vaatimuksia. Lue päivitetty Tietosuojaseloste. Lisäksi käyttöehdoissa on tarkennettu ikärajaa ja kohta 6.2 viittaa Suomen lain lisäksi Euroopan unionin lakiin.

IRC-Galleria

elisant

elisant

You can wait your whole life for the sun to rise. When it finally comes up, it's gonna hurt your eyes.

Selaa blogimerkintöjä

Millainen on taivas?Perjantai 11.01.2008 13:16

On kerrottu, että kun kosmonautti pääsi kiertoradalle, hän totesi: "Ei täällä näy mitään Jumalaa!" Myös Raamatussakin kerrotun Baabelin tornin rakentajat kurkottivat turhaan kohti Jumalaa. He eivät ymmärtäneet, että taivaan avulla kuvataan Hänen todellisuuttaan: "Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän tienne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella". (Jes. 55:9)

Nykyihmisen on vaikea hahmottaa meidän ympärillämme kaartuvan maailmankaikkeuden suuruutta. Tiede on tehnyt ihmiselle selväksi muista aurinkokunnista, miljoonia kertoja omaamme suuremmista, muista tähdistä ja planeetoista, auringoista verhottuina ikiaikaiseen tähtisumuun. Raamatun perusopetukset luomiskertomuksista on kyseenalaistettu evoluutioteorialla, ja siitä mitä ei ymmärrä on tullut vielä suurempi ja vaikeammin ymmärrettävä pelottava asia. "Mihin minä turvaan, jollen Sinuun Jumalani? Mihin?" Vaihtoehtoiset ajattelusuunnat siitä, että Jumala kaikessa suuressa viisaudessaan olisi kaiken näin tarkoittanutkin, ja elämä maan pinnalle luomiskertomuksen seitsemän päivän sijaan olisikin tarkoittanut ihmisen ajankäsityksestä eroavaa ajankulua ja yksi Jumalan päivä olisi ihmiselle mittaamattoman pitkä aika (jopa miljoonia vuosia), on helppo tieteen nimissä tuomita kerettiläisyydeksi. Vai onko? Ihmisellä on kamala tarve olla jumala Jumalan paikalla. Jopa elämää luotaessa, sen riistämisestä puhumattakaan.

Pienenä minä ajattelin, että aikuiset ovat sangen tyhmiä kun puhuttiin avaruuden mittaamattomuudesta. Oli täysin selvää, että avaruus loppuu Jumalan valkoiseen lauta-aitaan. Ja jos olisi mahdollista ihmisen matkustaa tarpeeksi pitkälle, hän kykenisi ajamaan avaruusaluksella aidasta olevasta reiästä sisään ja mennä tapaamaan Taivaaseen Jumalaa. Mene ja tiedä. Ei tuotakaan ajatusta kukaan ole vääräksi kyennyt todistamaan. Kenties lapsenusko näistäkin asioista on terveempi kuin aikuisen pelko siitä, että kaikki se mitä ei käsitä on pakko poikkeuksetta olla pahaa ja uhkaavaa. Kenties kaikkea ei todellakaan ole tarkoitettu käsitettäväksi. Kenties.

Ihmisen tarkoitus maan päällä on elää, lisääntyä, rakastaa ja kuolla. Tehdä tilaa tuleville sukupolville ja täyttää oman elämänsä henkilökohtainen tarkoitus. Ja olla onnellinen. Ja jos siinä sivussa kaiken inhimillisyyden ja pettymysten keskellä kykenee pitämään itsensä empaattisena ja tuntevana, jopa rakastamaan kykenevänä yksilönä on jo onnistunut paljossa. Maailmalla on tapana tehdä matkasta jokaisen kohdalla hiukan hankala. Sydämen ja itsensä kovettaminen on helppoa. Vaikeinta on säilyä ihmisenä ihmiselle. Siinä koetellaan jo muutakin kuin kärsivällisyyttä ja luonteen lujuutta ja laatua. Siinä on koetinkiveä meille kaikille.

Millainen Taivas sitten on? Millainen helvetti on ja onko sitä edes olemassa? Minä uskon, periwiccalaiseen tyyliin ja tapaan, että jokainen päätyy sellaiseen Taivaaseen kuin on oman uskomuksensa mukaan halunnutkin. Jos se on muslimitaivas tuhansine neitsyeineen se on, jos se on kristittyjen taivas niin sitten se on se, ja pakanoillekin on oma paikkansa. Minä kuitenkin uskon, että meille kaikille se on loppujen lopuksi sama paikka saman Jumalan luona. Jokainen vain kokee sen eri tavalla. Aivan kuten jokainen meistä kutsuu samaa Jumalaa eri nimillä. Helvettiin minä en usko, enkä ikuiseen kadotukseen. Jokainen meistä rakentaa helvettinsä tänne maan pinnalle, juuri sellaisen persoonallisen ja henkilökohtaisen pätsin kuin kokee tarvitsevansa. Ja useimmat meistä sellaisen jossain suhteessa tarvitsee. Omatunto kun ei aina toimi tarpeeksi tehokkaana perseellepotkija itsesyytösten loputtomassa viidakossa. Itseään pitäisi osata rakastaa ja se on helvetin paljon vaikeampaa kuin itsensä vihaaminen. Tiedä sitten miksi.

Sanotaan, että jokaisella on henkilökohtainen suojelusenkeli, mutta myös henkilökohtainen demoni. Minä uskon siihen. Sitä enkeliä ei vain aina muista huomioida kun vastaavasti sen demonin olemassaolon tuntee ja tietää. Henkilökohtainen riivaaja asuu juuri siellä helvetissä jonka jokainen meistä itselleen vankilaksi rakentaa. Tässä ja nyt. Anteeksianto on oikeasti kova sana. Itsellekin.

Raamattu ei uhraa paljon palstatilaa Taivaan tarkempaan kuvailuun. Vertausta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta ei kannata pitää valvontakamerana siitä millainen tuonpuoleinen on. Saddukset eivät uskoneet taivaaseen, joten Jeesus ei heidän kanssaan edes alkanut väittelemään. Paavali piti säälittävinä kaikkia, jotka eivät uskoneet ylösnousemukseen. Yhtä surkeaa kuitenkin on sellainen taivaskaipuu, jossa nykyinen elämä on vain tulevan kuoleman odottelua, huonoa varjoa elämästä. Tällainen ajattelu itse asiassa on lähtöisin Platonin kynästä. Ei edes uskonnosta vaikka nykyisellään moni lahko kyseiseen ajattelutapaan turvautuukin. Juutalais-kristitylle ajattelulle on ollut olennaisempaa kiittää ja ylistää Luojaa Hänen lahjoistaa, myös elämästä. Ihmisen pitäisi uskaltaa elää, olla, rakastaa ja hengittää tässä ja nyt! Ei vain odottaa pääsyä ikuiseen asuntoonsa. Jos elää elämänsä peläten elämän kokemista ja odottaen kuolemaa, ei pääse kovinkaan paljon korkeammalle kuin se kosmonautti, joka odotti Jumalan itsensä ilmestymistä tajuamatta että Jumala on kaikkialla mihin katsomme. Niin hyvässä kuin pahassa. Aivan kuten Hänen kuuluukin olla.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.